Kävin äidin luona. Edellisestä vierailusta olikin pari kolme vuotta. En olisi mennyt nytkään, jos ei olisi ollut työreissua paikkakunnalle.
Äiti kyseli minkälaista Intiassa oli. Ajattelin, että voin näyttää hänelle koneelta muutaman kuvan. Ei sitä satojen kuvien raakavarastoa, vaan noin kolmenkymmenen kuvan valikoiman.
Äiti taisi katsoa neljä ensimmäistä kuvaa ja lähti sitten touhuamaan muuta. Ei taaskaan jaksanut kuunnella minua, nähdä minua, ei keskittyä hetkeksi minuun.
Ei taaskaan. Ei vieläkään. Ei koskaan.
Äiti kyseli minkälaista Intiassa oli. Ajattelin, että voin näyttää hänelle koneelta muutaman kuvan. Ei sitä satojen kuvien raakavarastoa, vaan noin kolmenkymmenen kuvan valikoiman.
Äiti taisi katsoa neljä ensimmäistä kuvaa ja lähti sitten touhuamaan muuta. Ei taaskaan jaksanut kuunnella minua, nähdä minua, ei keskittyä hetkeksi minuun.
Ei taaskaan. Ei vieläkään. Ei koskaan.
Äitisi käyttäytyy keskittymiskyvyttömän ihmisen tavoin lähtiessään kesken kaiken pois. Onko hän aina ollut samanlainen?
VastaaPoistaOma äitini keskittymiskyky on heikentynyt iän myötä, ja toisinaan se harmittaa minua kovasti. Hän käyttäytyy suurinpiirtein kaikkien läsnäollessa samalla tavalla joten yritän olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Joskus tuntuu, että hän on entistä hajamielisempi meidän läheisten seurassa, koska hän tuntee, ettei hänen tarvitse skarpata meidän kanssamme niin paljon kuin vieraampien ihmisten.
Samanlainen on minunkin äitini, kysyy, mutta vastaus ei kiinnosta. Aina ollut näin, hän on aina seuraavassa hetkessä, seuraavassa asiassa, seuraavassa kysymyksessä. Itse olen mieltänyt sen niin, että kun ihminen ei ole koskaan pystynyt tai uskaltanut pysähtyä tutustumaan itseensä koska siellä on niin paljon epämiellyttävää nähtävää, on hän koko ajan liikkeessä eikä koskaan aidosti läsnä. Ei se liity yhtään sinuun, vaan häneen itseensä.
VastaaPoistaOlen ajoittain huomannut itsessäni samoja piirteitä, mikä on hurjan pelottavaa. Mitä huonommin voin, sitä vaikeampi on olla tässä ja nyt. Mutta kun kuuntelen itseäni ja hoidan omaa mieltä jaksan myös olla muille paremmin läsnä - etenkin lapsilleni.
Ehkä voisi kysyä - minkälaista olisi, jos äitisi rakastaisi itseään?
Kiitos, saitte minut ajattelemaan tätäkin asiaa enemmän.
VastaaPoistaÄiti on aina ollut tuollainen. Kyse ei ole niinkään siitä, ettei hän osaisi keskittyä, vaan siitä, että hän kiinnittää huomionsa kaikkeen muuhun paitsi ihmisiin ympärillään. Esimerkiksi vinossa oleviin matonhapsuihin. Ei hän varmastikaan ajattele, että ne matonhapsut ovat tärkeämpiä kuin lapsi, vaikka käytännössä menevätkin tämän edelle. Eikä hän tajua, että lapsi voi ajatella matonhapsujen olevan häntä tärkeämpiä, koska ne menvät hänen edelleen.
Minkälaista olisi, jos äitini rakastaisi itseään... Sehän muuttaisi kaiken!
Minä olen tainnut rikkoa yhden alenevassa polvessa edenneen kirouksen oppimalla rakastamaan itseäni. Nyt jos vielä alan uskoa, että joku muukin kuin minä, voi minua rakastaa (vaikkei äiti osaisikaan), olen muuttanut maailmani (ja samalla toivottavasti säästänyt Poikasen paljolta pahalta).