Joku kirjoitti jossain miettineensä jotain asiaa bussiin noustessaan. Jonossa hänen takanaan seisonut mies oli sanonut jotain mikä olisi voinut olla vastaus hänen miettimäänsä kysymykseen (kyllä, olen unohtanut tarinan yksityiskohdat).
Päivänä eräänä, kuten niin monena muunakin, ohitin pyöräillessäni kävelijän. Lauleskelin, kuten yleensä ("On ovi auki, mee siitä."). Lähettäkööhän Maailmankaikkeus joskus viestejään kauttani, tuli mieleeni.
***
Kukaan ei yksin pysty kaikkeen, mutta jokainen voi omalta osaltaa muuttaa maailmaa. Niin uskon. Luin viikonloppuna Hesarin jutun ilmastonmuutoksen suurista syyllisistä ja mietin minkälaista olisi olla sellainen ihminen, jolla olisi ollut mahdollisuus muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, mutta joka ei sitä halunnut tehdä. Päinvastoin.
Ymmärrän, että kun ihminen taistelee omasta tai jälkeläisensä elämästä, ei silloin mietitä maailman tulevaisuutta. Mutta yli oman tarpeen menevää ahneutta minun on vaikea ymmärtää.
Pääsiäisenä luin loppuun Alan Weismanin Maailma ilman meitä -kirjan (suosittelen). Se oli hyvä. Lohduttavakin: vaikka ihminen tuhoaisi omat elinedellytyksensä (ja siinä sivussa muutaman muun lajin), maailma ei tuhoudu. Maailma muuttuu, uutta syntyy ja kehittyy.
Joskus mietin kuinka laji, joka tuhoaa elinmahdollisuudet jälkeläisiltään (koska tulisi liian kalliiksi olla tuhoamatta), voi sarkastisesti hymyilemättä kutsua itseään luomakunnan kruunuksi. Eikö biologinen pointti kuitenkin ole ennen kaikkea jatkuvuus?
Päivänä eräänä, kuten niin monena muunakin, ohitin pyöräillessäni kävelijän. Lauleskelin, kuten yleensä ("On ovi auki, mee siitä."). Lähettäkööhän Maailmankaikkeus joskus viestejään kauttani, tuli mieleeni.
***
Kukaan ei yksin pysty kaikkeen, mutta jokainen voi omalta osaltaa muuttaa maailmaa. Niin uskon. Luin viikonloppuna Hesarin jutun ilmastonmuutoksen suurista syyllisistä ja mietin minkälaista olisi olla sellainen ihminen, jolla olisi ollut mahdollisuus muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, mutta joka ei sitä halunnut tehdä. Päinvastoin.
Ymmärrän, että kun ihminen taistelee omasta tai jälkeläisensä elämästä, ei silloin mietitä maailman tulevaisuutta. Mutta yli oman tarpeen menevää ahneutta minun on vaikea ymmärtää.
Pääsiäisenä luin loppuun Alan Weismanin Maailma ilman meitä -kirjan (suosittelen). Se oli hyvä. Lohduttavakin: vaikka ihminen tuhoaisi omat elinedellytyksensä (ja siinä sivussa muutaman muun lajin), maailma ei tuhoudu. Maailma muuttuu, uutta syntyy ja kehittyy.
Joskus mietin kuinka laji, joka tuhoaa elinmahdollisuudet jälkeläisiltään (koska tulisi liian kalliiksi olla tuhoamatta), voi sarkastisesti hymyilemättä kutsua itseään luomakunnan kruunuksi. Eikö biologinen pointti kuitenkin ole ennen kaikkea jatkuvuus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti