Nenä vuotaa, väsyttää, paita kutittaa. Jos huomenna on kurjempi olo, jään kotiin. (En kuitenkaan jää.)
Useammin kuin kerran olen (sinkku)blogista lukenut, ettei siitä Suuresta Rakkaudesta, kun se lopultakin löytyy, sitten haluakaan kirjoittaa, koska se olisi liian intiimiä.
Minusta tuntuu hyvälle kirjoittaa Toivosta. (Ehkä tämä on se merkitsevä ero Suuren ja Vähän Pienemmän Rakkauden välillä.)
Olen yhä epävarma. En Toivosta, enkä meistä, vaan itsestäni. Olen edelleen epävarma siitä voiko minua yleensäkään rakastaa, voiko minusta välittää, voiko minun kanssani haluta olla. Olla ihan oikeasti, eikä vain siihen saakka, että parempi tulee vastaan. Käperryn vieläkin helposti kasaan ja ajattelen, ettei sitten, ei tietenkään, ei minua, hölmö olin, jos koskaan mitään kuvittelen.
Minä kasvan ulos tästä epävarmuudesta. Joskus en enää mahdu siihen.
Useammin kuin kerran olen (sinkku)blogista lukenut, ettei siitä Suuresta Rakkaudesta, kun se lopultakin löytyy, sitten haluakaan kirjoittaa, koska se olisi liian intiimiä.
Minusta tuntuu hyvälle kirjoittaa Toivosta. (Ehkä tämä on se merkitsevä ero Suuren ja Vähän Pienemmän Rakkauden välillä.)
Olen yhä epävarma. En Toivosta, enkä meistä, vaan itsestäni. Olen edelleen epävarma siitä voiko minua yleensäkään rakastaa, voiko minusta välittää, voiko minun kanssani haluta olla. Olla ihan oikeasti, eikä vain siihen saakka, että parempi tulee vastaan. Käperryn vieläkin helposti kasaan ja ajattelen, ettei sitten, ei tietenkään, ei minua, hölmö olin, jos koskaan mitään kuvittelen.
Minä kasvan ulos tästä epävarmuudesta. Joskus en enää mahdu siihen.
Nuokin tunteet allekirjoitan. Mikähän meidän kasvatuksessa on mennyt vikaan, että vielä tässä iässä pitää moisia miettiä? Ja miten osaisi kasvattaa omat lapsensa niin, ettei tämä periytyisi heille...
VastaaPoistaOmalta kohdaltani olen analysoinut, että kun en koskaan koe saavuttaneeni isäni hyväksyntää tai rakkautta, niin en osaa sitä muiltakaan vaatia. Sellaiset, jotka minusta pitävät, alkavat ahdistaa ja sitten haksahdan näihin, jotka eivät osaa isääni paremmin tunteitaan näyttää. Vaikka kai hänkin minua omalla, arkisella tavallaan rakastaa. Ehkä. Kuten myös mieheni. Kai?
Ympäristöä havainnoimalla olen tullut siihen tulokseen, että isältä saatu kannustus ja ihailu on nuoren tytön itsetunnon rakentumisen kannalta hyvin tärkeää. Itse olen kokenut lähinnä riittämättömyyttä, vaikkei meidän suhteessa sen kummempaa vikaa ole. Jokin yhteys vaan puuttuu.
Mutta Toivo, hän vaikuttaa kyllä ihan Suuren Rakkauden arvoiselta mieheltä!
-Riikka
Paljon olen vuosien varrella miettinyt sekä sitä mikä meni kasvatuksessani vikaan että sitä kuinka osaisin olla siirtämättä tätä epävarmuutta eteenpäin.
VastaaPoistaMinä en ole koskaan kokenut, että äitini rakastaisi minua. Jos edes oma äiti ei pysty rakastamaan, kuinka silloin kukaan muukaan voisi?
Ihminen on turvassa tutuissa tilanteissa. Minulle tuttu tilanne on se, ettei minua rakasteta. Siksi nopeasti syttyvät ja tunteitaan vahvasti julistavat miehet pelottavat minua ja vastaavasti etäisemmät miehet tuntuvat turvallisemmilta.
Ristiriita tulee sitten siinä, etten kuitenkaan halua emotionaalisesti kylmää miestä. Haluan olla hyväksytty ja rakastettu omana itsenäni. Haluan riittää.
Luulen, että minun on laskettava toivoni sen varaan, että on miehiä, joilla on sydän ja tunteet, vaikka sitten vähän piilossa. Luotettava siihen, että voi aloittaa etäältä ja hitaasti ja varovasti tulla siitä sitten lähelle. ~ Tällä hetkellä kuvittelen, että Toivo on sellainen mies. Hän ei pelota minua pois liialla innokkuudella, mutta ottaa silti syliin.
Jospa meidän lapsillamme olisi jo vähän helpompaa. Siihen olen pyrkinyt, ettei Poikasen tarvitsisi koskaan miettiä ainakaan sitä, rakastaako äiti häntä. Joissakin muissa asioissa menen varmasti komeasti männikköön...