Lomapäivä

Tänään minä pakkaan kaikki loput tavarat. Kannan laatikoita. Pyyhin kaappeja ja mitä nyt ikinä pitääkään pyyhkiä. Köhin, niiskutan ja aivastelen siinä sivussa. Ja yritän varoa käsivarsiani (minulla on kadehdittavan hieno mustelma vasemmassa kädessä).

Yöpöydän laatikkoa läpikäydessäni minut pysäytti Sankarin kuva. Löysin myös päiväkirjan tammi huhtikuulta 2009. Ja pakkohan minun oli lukea kuinka Sankari toi teetä termospullossa parkkipaikalle ja suuteli minua.

Enkä minä tiedä mitä minä tunnen nyt. Surua siitä, ettei kukaan tunne minua kohtaan niin kuin minä tunsin Sankaria kohtaan?

Eikä tuo ole edes totta. Minuun on ihastuttu viimeisen viiden vuoden aikana monta kertaa. Suurestikin. Olen tavannut (hyviäkin) miehiä, jotka olisivat olleet valtava onnellisia, jos olisivat saaneet olla kanssani. Tunteet vain eivät menneet puolin ja toisin tasan.

Menevätkö ne koskaan?

*

Sankarin veli tuli minua vastaan kaupassa tässä iltana eräänä. En ole varma tunnistiko hän minut, emme ole nähneet Sankarin muistotilaisuuden jälkeen (varmasti tunnisti). Tervehdin.

Mietin miten hän näkee minut. Kuka minä hänelle olen? Mikä olin Sankarille hänen silmissään?

Sitä mietin jo silloin, kun Sankari kuoli. Mies, jonka veli oli juuri kuollut kysyi kuinka minä voin.

*

Mies, josta joskus olin kiinnostunut, on rakastanut. Tai ainakin hän on näyttänyt siltä tullessaan vastaan naisystävänsä kanssa. Heidät nähdessään olen tuntenut pienen piston: minäkin haluaisin. 


Päivänä eräänä tuo mies seisoi edelläni kassajonossa. Kun näin miehen yksin, ei sisälläni pistänyt. Ei lainkaan. Oli vapauttavaa huomata, etten haikaile hänen peräänsä ja havahduttavaa huomata, että olen kateellinen sellaisesta suhteesta, jolla ollaan rakastuneita.

Minä tunnen rakkautta Toivoa kohtaan ja tiedän, että Toivokin tuntee. Me osoitamme hellyyttä toisillemme, julkisestikin, ja todennäköisesti näytämme hyvältä parilta.

Suhteessamme on silti - on aina ollut - tietty varautuneisuus. Pelko?

En tiedä onko se asia, joka on mahdollista työstää pois. En tiedä osaisinko olla avoimempi kenenkään muunkaan kanssa. En tiedä paljon muutakaan.

Mutta kovasti haluaisin suhteen, jossa on täysin selvää, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan olla. Huomennakin. (Jolloin on lauantai, ja tämä asunto pitää saada tyhjäksi ja siistiksi.)

Ugh.

Minulla on koiran hampaanjäljet vasemmassa olkavarressa (tiedoksi kaikille, joiden mielikuvitus ei riitä, että koira voi provosoimatta hyökätä takaapäin käteesi kiinni, kun kävelet kaikessa rauhassa lounaalta takaisin toimistolle) ja jäykkäkouristusrokotejälki oikeassa olkavarressa. Lisäksi minulla on kipeä kurkku ja kaksi kaoottista huoneistoa, joista toinen pitää saada tyhjäksi lauantaina.

Minä olen aika väsynyt ja tämä oli ihan paska päivä.

En ole koskaan väittänyt olevani enkeli.

Kävin ensimmäistä kertaa balancessa (BODYBALANCE® on joogaan, pilatekseen ja tai chiin pohjautuva ryhmäliikuntatunti). Luulenpa löytäneeni etsimäni rauhallisemman liikuntamuodon maksimisykkeillä riehaamisen lisäksi. Tuo tuntui hyvälle ja mukavalle.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut analysoida kehonhallintaa, vaan jotain ihan muuta.

Tunnilla oli kivannäköinen mies. Olen nähnyt hänet joskus ennenkin, combatissa muistaakseni, mutta vasta nyt todella kiinnitin häneen huomiota: hän liikkui niin kauniin sulavasti, että olisin mielelläni pysähtynyt ja vain katsellut häntä (minä niin pidän miehistä).

Ja sitten olisin mielelläni ottanut häntä kädestä kiinni ja vienyt mukanani jonnekin ihan muualle ja selvittänyt liikkuuko hän kauniin sulavasti muissakin yhteyksissä (minä niin pidän miehistä).

Joskus minä kaipaan vapautta, seikkailua, viettelyä, ensimmäistä suudelmaa, sitä että kaikki on mahdollista, että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaipaisin, mutta en halua tyhmä.
    

Ei hän haluaisi levätä rauhassa, hän haluaisi seikkailla.

Sytytin kynttilän Sankarille. Otin teetä siitä paketista, jonka sain häneltä sinä talvi-iltana, jona suutelimme ensimmäisen kerran (en ole raaskinut juoda sitä loppuun).

Neljä vuotta sitten Sankari hengitti vielä, hetken aikaa. Neljä vuotta sitten minä luulin, että me tapaisimme vielä. Ja sitten hän lakkasi olemasta tässä maailmassa.

Jos en olisi koskaan tavannut Sankaria, en olisi minä. Jos hän ei olisi kuollut, en olisi minä.

Kuvittelen olevani rohkeampi nyt. Otan enemmän riskejä, sanon ääneen asioita, joita en aikaisemmin olisi uskaltanut sanoa (en enää jaksa olla ylpeä).

Rakastan elämää enemmän nyt. Sen ainutkertaisuutta ja katoavaisuutta. Tiedän, ettei mikään, ei hyvä eikä paha, kestä ikuisesti, ja se tekee elämästä yksinkertaisempaa ja helpompaa.

Toisaalta, minä pelkään enemmän kuin ennen. Pelkään - enemmän ali- kuin päällitajuisesti (se on sana, jos minä päätän niin) - että taivas romahtaa niskaani. Pelkään, että joudun taas siihen pimeyteen, jossa ei ole pohjaa eikä laitoja. Pelkään, ettei hyvää ja onnellista elämää ole tarkoitettu minua varten.

Vesipisaroita

Toivoseni kävi ja lähti (reissuhomman piti kestää kaksi kuukautta. Hah! Nyt on menossa kuudes kuukausi.).

Vaikka kuinka yritän hengitellä ja olla stressaamatta, en voi mitään sille, että mieleni tekisi lähinnä juosta kiljuen ja käsiäni heilutellen taloa ympäri. Tekemistä on niin paljon, ettei tähänastinen puuhasteluni näy vielä missään.

Minä tarvitsisin Toivoa nyt enemmän kuin sen pari yötä viikossa. Minä tarvitsisin hänen tuoksuaan, ihoaan ja lämpöään. Sitä rauhaa.

Minä olen koukussa siihen rauhaan. (Jos addiktio on hyväksi keholle ja mielelle, siitä lienee turha pyrkiä pois.)

 

Jatka.

Uudessa kodissa ei vielä tuoksu meille. Mietin tuommeko ominaistuoksumme mukanamme vai tuleeko asunnossa nyt olevasta tuoksusta meidän tuoksumme. Vai muuttuvatko molemmat, sulautuvat yhteen uudeksi tuoksuksi?

Kaikista ikkunoista näkyy enemmän tai vähemmän puita. Se on hyvä. Se on tärkeää.


- Tule, lähdetään kotiin, sanoin Poikaselle saatuani tehtyä kaiken mitä olin suunnitellut tekeväni.
- On tämäkin koti, totesi poika.

Hyvä, että hän ajattelee niin. Minulle se ei vielä ole koti (milloin muutos tapahtuu? Silloinko kun suljen viimeisen kerran tämän asunnon oven?). Tiedän kyllä, että siitä tulee koti. Ehkä jopa paras koti tähän mennessä.

***

Toivo on tämän viikonlopun toisaalla. Minun on häntä ikävä. Olen näköjään (liian?) tottunut viettämään lauantai-iltani hänen seurassaan.

***

Telkkarista näyttää tulevan Velho ja leijona. Aslan kuolee kohta.

En ole nähnyt näitä uusia Narnia-elokuvia. Lapsena näin piirretyn version telkkarista, ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti Aslanin kuolema. Olemme puhuneet siskon kanssa myöhemminkin siitä kuinka pelottava kohta se oli (ehkä siksi, että se oli väärin: hyvisten ei kuulu kuolla, se rikkoo järjestystä ja turvallisuudentunnetta).

Kirjat luin vasta aikuisena. Kristinuskon allegorioita oli mahdotonta olla huomaamatta. Ne suorastaan ärsyttivät. (Pidän enemmän Pikku prinssistä ja Muumeista. Ja Astrid Lindgrenin kirjoista.)  

Aika entinen ei koskaan enää palaa ja silleen.

Niin. Neljä vuotta sitten minä olin tuossa seinän takana Sankarin sylissä. Nyt istun sohvalla ja katselen puita. Minua väsyttää.

Veimme ensimmäisen pikkuautollisen tavaroita Uuteen Kotiin. Pari laatikkoa odottaa eteisessä huomista.

Hyvä tästä tulee. Vähitellen. 


["Mut jos sä päätät uskaltaa, mä odotan ovella hiljaa."]

[Voi, kuinka minä olisinkaan rakastanut sitä miestä, jos olisin saanut siihen mahdollisuuden.]

Vuosipäivä (hänen silmissään olin todella kaunis)

Neljä vuotta sitten näin Sankarin viimeisen kerran (tai jos tarkkoja ollaan, neljä vuotta tulee täyteen huomisaamuna).

Jos Sankari tänään ilmestyisi ovelleni eikä olisikaan kuollut (saahan sitä kuvitella kaikenlaista, jos aikaa ja energiaa riittää), vaihtaisinko nykyisen elämäni mahdollisuuteen jatkaa siitä mihin jäimme?


Tuskin.

[Kun Sankari kuoli minä pelkäsin sitäkin, etten joskus enää olisi surullinen. Että joskus taas kaikki olisikin hyvin. Ettei enää sattuisi. Että kulkisin eteenpäin ja Sankari jäisi jonnekin sinne, menneisyyteen.]

Ihanko oikeasti minä elin sen? Ja olen nyt tässä?

[Kerran näin unta, jossa Sankari tuli tapaamaan minua. Tiesin unessakin, että hän on kuollut ja olin iloinen, että hän tuli silti. Me kävelimme jossain missä oli puita ja söimme jäätelöä. Olin iloinen.

Saisinpa vielä nähdä hänet. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa. Vaikka varmaankin ujostelisin häntä hieman, kaikkien näiden vuosien jälkeen.]

Elokuun kahdestoista

Pakkasin ensimmäisen muuttolaatikon. Tilasin uuteen kotiin sähköä. Otin valokuvia tästä kodista.

Ensin ajattelin, että siivoan ennen kuvien ottamista. Sitten totesin, että tallentukoon kuviin todellisuus sellaisena kuin se useimmiten on. Pyykkivuorineen ja lehtipinoineen.

Poikanen itki äsken. Sitä ensimmäistä muuttolaatikkoa.

- Eikö se uusi asunto miellytä sinua? kysyin.
- Miellyttää, hän vastasi.

Poikanen on asunut tässä kodissa yli puolet elämästään. Luulen ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Minäkin itken varmasti vielä kantaessani elämäämme pois täältä.

Uskon silti, että muutos on hyväksi.

*

Saatoin tänään Poikasen kouluun. Koulu oli pojalle uusi, minkä vuoksi halusin varmistaa, että hän pääsee perille ja löytää luokkansa.

Katselin ekaluokkalaisten vanhempia ja muistelin miltä minusta kaksi vuotta sitten tuntui (hirveältä). Hymyilytti.

*

Minun ystävälläni (sillä rakkaimmalla kaikista) on suhde varattuun mieheen. On ollut jo yli vuoden. En mene yksityiskohtiin, sillä ne eivät tänne kuulu, eikä kukaan uskoisi niitä kuitenkaan (fakta on usein fiktiota mielikuvituksellisempaa). 

Ystäväni puhuu intohimosta ja rakkaudesta. Siitä kuinka kukaan muu ei tunnu miltään. Kuinka kukaan muu voisi koskaan tuntua miltään?

Kyllä minä tiedän mitä hän tarkoittaa. Ymmärränkin. Enkä minä ole mikään arvottamaan tunteita enkä sanomaan minkälainen tunne olisi terveempi ja oikeampi.

Toivon silti, että voisin näyttää hänelle sen tunteen, jota itse Toivon läheisyydessä tunnen. Sen levollisen rauhan. Lämmön. Halun. Rakkauden, joka ei mielestäni ole haaleaa eikä keskinkertaista, vaikka ei viekään minua epätoivosta euforiaan ja takaisin.

Jos hän tietäisi tällaisesta tunteesta, pitäisikö hän silti kiinni siitä tunteesta, jota nyt tuntee? Siitä sairaan kipeästä rakkaudesta? Vai pitäisikö hän tätä tunnetta kädenlämpöisenä pullamössönä?

Ulkona on jo aika pimeää.

Huomenna menen takaisin töihin, eikä minua ahdista ollenkaan. Loma on ollut hyvä ja antoisa, mutta tuntuu mukavalta pujahtaa takaisin arkeen (ainoastaan aamuherätykset tuntuvat ajatuksena epämiellyttäviltä). Elämäni taitaa sopia minulle.

Minä tarvitsen (voidakseni hyvin) parisuhteessa tunnetta jatkuvuudesta ja tulevaisuudesta. Minä haluan uskoa siihen, että olen tämän ihmisen kanssa vielä huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä. Minä tarvitsen yhteisiä suunnitelmia. Ne hälventävät omalta osaltaan ajatusta siitä, että toinen on kanssani vain siihen saakka, että löytää jotain parempaa.

Tähän saakka emme ole suunnitelleet tulevaisuutta Toivon kanssa kovinkaan pitkälle. Pääsääntöisesti olemme puhuneet korkeintaan parin kuukauden päässä olevista asioista. Nyt Toivo toi tähän muutoksen (en tiedä tekikö hän sen tietoisesti vai tiedostamattaan).

Toivo alkoi nimittäin suunnitella ensi vuoden kesälomareissua. Yhteistä.

- Ja jos se menee hyvin [meidän reissummehan ovat pääsääntöisesti olleet varsin haastavia], voisimme seuraavana kesänä lähteä Las Vegasiin, hän totesi tänään, mietittyään ensin ensi kesää.

Minun mussukkani ajattelee olevansa kanssani vielä kahden vuoden päästäkin! (Kyllä, tiedän hyvin, että osa pareista, jotka ovat tavanneet samaan aikaan kuin me, ovat jo naimisissa ja yhteisen lapsen vanhempia, mutta me olemmekin hitaita ja vaikeita ihmisiä, jotka miettivät tarkkaan mille kannattaa alkaa ja kenen kanssa.) 

Ei sitä aina jaksa.

Tällä viikolla minun piti kirjoittaa. En ole jaksanut. Ei ole huvittanut.

Olen maannut sohvalla. Lukenut nettikeskusteluja ja välillä kirjaa. Etsinyt netistä tapetteja ja baarijakkaroita ja todennut, että makuni on hieman liian kallis varallisuuteeni verrattuna (ongelma on siinä, etteivät haluamani kalusteet ole saavuttamattoman kalliita, vaan sellaisia, jotka pakottavat valitsemaan sisustamisen ja matkustamisen välillä. Olisi yksinkertaisempaa, jos hintataso pakottaisi naurahtamaan ja unohtamaan. (Lotossa voitin jo, mutta 14,6 euroa ei ratkaise sisustusongelmiani.)).

Olen ajatellut kaikenlaista. Mietiskellyt tätä elämää, ja muutaman muunkin ihmisen elämää. Parisuhteita, seksiä, äitiyttä, läheisyyttä. Sen sellaista. Ehkä kirjoitan ajatuksistani joskus. Nyt en jaksa.

Olen ärsyyntynyt Anna Kareninaan. En kirjaan (se on hyvä), vaan henkilöhahmoon. Miksi kaikki naiset (turha yleistys) ovat niin epävarmoja itsestään ja rakastettavuudestaan? Minäkin.


Tämä on nyt tällainen viikko. Ensi viikolla saan sitten jotain aikaiseksi.

If he loves me, if he loves me not.

Toivo haastoi eilen riitaa. Siedin sitä aikani, mutta raja se on minunkin kärsivällisyydelläni. Otin haasteen vastaan. Toivo oli idiootti ja minä olin vihainen.

Merkityksettömistä asioista inttäminen eteni merkityksellisiin menneisiin. Olimme vihaisia ja loukattuja molemmat. Eilen ja joskus aikaisemmin. 

En tiedä mikä käänsi tuulen.

- Mä tykk... Mä rakastan sua hirveän paljon, kun sä tulet lähelle. Kun sä illalla hilaat itsesi minuun kiinni, haluat olla lähellä. Silloin mä tiedän, että sinäkin tiedät... Muulloin mä en aina tiedä..., Toivo sanoi.

[...että tämä on oikein ja että tämä on rakkautta.]  

Tässä todellisuudessa

Sankari hymyilee kirjahyllyssä ylioppilaslakki päässään (18-vuotias Rara ei todennäköisesti olisi kiinnostunut 18-vuotiaasta Sankarista). Minä istun Sankarin äidin punaisessa nojatuolissa enkä voi olla vilkuilematta valokuvaa, vaikka yritänkin keskittyä keskusteluun.

Enkä voi olla ajattelematta niitä iankaikkisia entä jos -ajatuksia: missä me olisimme, jos Sankari olisi vielä elossa? Kuka minä olisin? Ketä minä rakastaisin?