On periaatteesta mahdollista, että ostin auton. Ehkä. Seuraamme tilannetta. Olen ajatellut, että voisi olla ihan fiksua opetella ajamaan.
Jostain syystä monet ihmiset ympärilläni kuvittevat, että kun/jos parkkipaikalleni asettuu auto, unohdan minä polkupyöräni ja ryhdyn ajamaan roskalaatikoillekin autolla. On toisaalta huvittavaa ja toisaalta hämmentävää huomata kuinka helposti ihmiset kuvittelevat kaikkien toimivan ja ajattelevan kuten he.
Kirjattakoon pöytäkirjaan (kysykää vaikka puolen vuoden päästä), etten varmasti luovu pyörästäni enkä varmasti ala kulkea töihin autolla. Jos auto tulee, on se esimerkiksi pojan hammaslääkärikäyntejä, harrastuksia ja makkaranpaistoretkiä varten. Ja sitä varten, että voin opetella ajamaan (haluan, että tarvittaessa pystyn ajamaan ilman että minua pelottaa kamalasti).
Mutta en minä halua mennä autolla joka paikkaan. En kaipaa sellaista helppoutta. Minä nautin pyöräilystä. Se on oleellinen osa minua.
Minulla on hyvä pyörä ja hyvät pyöräilyvarusteet. En raaskisi ostaa suhteessa yhtä kallista autoa kuin mitä pyöräni on. Hyvällä pyörällä ja hyvissä varusteissa on hyvä ajaa. Sää ei ole este (joskus se on hidaste).
Pyöräilystä saan ainakin tunnin hyötyliikuntaa joka arkipäivä. Se luo perustan hyvinvoinnilleni. Jos en liiku, voin huonosti. Pari tuntia viikossa salilla ei yksistään riittäisi mihinkään eli elämääni tulisi vakava liikuntavaje, jos ryhtyisin kulkemaan joka paikkaan autolla. Tai sitten minun pitäisi löytää ylimääräinen tunti päivässä liikuntaan, mikä olisi sitten taas pois jostakin muusta.
Todennäköisesti lihoisin, jos en pyöräilisi näin paljon. Tai sitten en voisi syödä suklaata. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele. Minä nautin suklaasta ja minusta on mukavaa, että minulla on vyötärö ja litteä vatsa.
Sitten on vielä henkinen hyvinvointi, jota on vaikein selittää: minä olen onnellinen, kun pyörä rullaa ja maisemat vaihtuvat. Minä laulan silloin ääneen ja olen vapaa. Minä tunnen itseni vahvaksi, kun suljen takkini hihojen tarranauhat ja ajattelen, että taas mennään. Minä tunnen itseni taitavaksi, kun ajan läpi lumikasojen ja vältyn kaatumasta tekemällä automaattisen korjausliikkeen. Minä hallitsen pyöräni ja kehoni ja saan siitä suurta nautintoa. Minä osaan, minä jaksan, minä olen jossain hyvä.
Ei se tietenkään aina ole kivaa: kun pakkasta on 30 astetta, ei pyörä todellakaan rullaa. Joskus yläripset jäätyvät alaripsiin kiinni silmiä räpäyttäessäni. Joskus on tehnyt mieli heittää pyörä jokeen ja asettua itse kiepiksi lumihankeen, koska on väsyttänyt niin paljon. Mutta kuten salilla usein kuulee sanottavan: jos et koskaan ylitä mukavuusrajojasi, et kehity.
Pyöräily ei ole minulle välttämätön paha, se on osa minua. Se kuuluu minuun. Toki ihmiset muuttuvat, mutta jos luopuisin tästä palasesta - kaikesta tästä - moottorin vuoksi, olisin hyvin pettynyt itseeni. Silloin minä kaventaisin itseäni. Mitä järkeä siinä olisi? Miksi minä niin tekisin?
[En minäkään sano kavereille, että nyt kun teillä on lapsiluku täynnä, ei teidän sitten enää tarttekaan harrastaa seksiä, eikö olekin ihanaa, kun pääsette siitäkin!]
Jostain syystä monet ihmiset ympärilläni kuvittevat, että kun/jos parkkipaikalleni asettuu auto, unohdan minä polkupyöräni ja ryhdyn ajamaan roskalaatikoillekin autolla. On toisaalta huvittavaa ja toisaalta hämmentävää huomata kuinka helposti ihmiset kuvittelevat kaikkien toimivan ja ajattelevan kuten he.
Kirjattakoon pöytäkirjaan (kysykää vaikka puolen vuoden päästä), etten varmasti luovu pyörästäni enkä varmasti ala kulkea töihin autolla. Jos auto tulee, on se esimerkiksi pojan hammaslääkärikäyntejä, harrastuksia ja makkaranpaistoretkiä varten. Ja sitä varten, että voin opetella ajamaan (haluan, että tarvittaessa pystyn ajamaan ilman että minua pelottaa kamalasti).
Mutta en minä halua mennä autolla joka paikkaan. En kaipaa sellaista helppoutta. Minä nautin pyöräilystä. Se on oleellinen osa minua.
Minulla on hyvä pyörä ja hyvät pyöräilyvarusteet. En raaskisi ostaa suhteessa yhtä kallista autoa kuin mitä pyöräni on. Hyvällä pyörällä ja hyvissä varusteissa on hyvä ajaa. Sää ei ole este (joskus se on hidaste).
Pyöräilystä saan ainakin tunnin hyötyliikuntaa joka arkipäivä. Se luo perustan hyvinvoinnilleni. Jos en liiku, voin huonosti. Pari tuntia viikossa salilla ei yksistään riittäisi mihinkään eli elämääni tulisi vakava liikuntavaje, jos ryhtyisin kulkemaan joka paikkaan autolla. Tai sitten minun pitäisi löytää ylimääräinen tunti päivässä liikuntaan, mikä olisi sitten taas pois jostakin muusta.
Todennäköisesti lihoisin, jos en pyöräilisi näin paljon. Tai sitten en voisi syödä suklaata. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele. Minä nautin suklaasta ja minusta on mukavaa, että minulla on vyötärö ja litteä vatsa.
Sitten on vielä henkinen hyvinvointi, jota on vaikein selittää: minä olen onnellinen, kun pyörä rullaa ja maisemat vaihtuvat. Minä laulan silloin ääneen ja olen vapaa. Minä tunnen itseni vahvaksi, kun suljen takkini hihojen tarranauhat ja ajattelen, että taas mennään. Minä tunnen itseni taitavaksi, kun ajan läpi lumikasojen ja vältyn kaatumasta tekemällä automaattisen korjausliikkeen. Minä hallitsen pyöräni ja kehoni ja saan siitä suurta nautintoa. Minä osaan, minä jaksan, minä olen jossain hyvä.
Ei se tietenkään aina ole kivaa: kun pakkasta on 30 astetta, ei pyörä todellakaan rullaa. Joskus yläripset jäätyvät alaripsiin kiinni silmiä räpäyttäessäni. Joskus on tehnyt mieli heittää pyörä jokeen ja asettua itse kiepiksi lumihankeen, koska on väsyttänyt niin paljon. Mutta kuten salilla usein kuulee sanottavan: jos et koskaan ylitä mukavuusrajojasi, et kehity.
Pyöräily ei ole minulle välttämätön paha, se on osa minua. Se kuuluu minuun. Toki ihmiset muuttuvat, mutta jos luopuisin tästä palasesta - kaikesta tästä - moottorin vuoksi, olisin hyvin pettynyt itseeni. Silloin minä kaventaisin itseäni. Mitä järkeä siinä olisi? Miksi minä niin tekisin?
[En minäkään sano kavereille, että nyt kun teillä on lapsiluku täynnä, ei teidän sitten enää tarttekaan harrastaa seksiä, eikö olekin ihanaa, kun pääsette siitäkin!]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti