Pyyhin kyyneleitä paljain käsin katsoessani tätä sarjaa. Paitsi että se kertoo homoseksuaalisuudesta ja AIDSin leviämisestä 1980-luvun Tukhomassa, kertoo se myös rakkaudesta.
(Katso aasia sillalla! Olisin toki voinut jättää viittauksen sarjaan kirjoittamatta, mutta tuo oli sen verran vaikuttava katselukokemus, että halusin sanoa siitä edes tuon verran.)
Minulla on rakkauteen ristiriitainen suhde: toisaalta se on jotain mitä haluan enemmän kuin mitään muuta, toisaalta pidän rakkautta pelottavana ja riskialttiina. Välillä tekisi mieli heittää lapaset lattialle ja antaa koko asian olla. Rakkaus ei ole minulle helppoa.
- Mutta et sinä ole vielä luopunut toivosta, sanoi Toivo toissapäivänä.
Ei, en ole. En ole luopunut toivosta (uskosta olin luopunut, mutten koskaan toivosta). Enkä aio luopua Toivosta.
Ymmärrän nyt, että olen ollut epäreilu Toivoa kohtaan.
Olkoonkin, että Toivo on muutamaan otteeseen sanonut ääneen harkitsemattomia typeryyksiä, ei ole silti ollut oikeudenmukaista ajatella, etteivät päinvastaiset viestit olisi olleet totta. Jos olisin tarttunut kauniisiin tekoihin yhtä suurella varmuudella kuin millä niihin harkitsemattomiin sanoihin tartuin, ei minun olisi tarvinnut epäillä Toivoa hetkeäkään.
Eilen Toivo lähetti herttaisen viestin ennen reissuun lähtöään ja toisen päästyään perille. Ne eivät ole isoja asioita, vaan Valtavan Suuria Asioita, sillä ne kertovat minulle, että tässä suhteessa tulen kuulluksi ja nähdyksi. Toivo huomioi minut ja tunnevammani. Toivo haluaa olla kanssani.
Onneksi tajusin tämän nyt enkä liian myöhään. En halua menettää hyvää, hämmästyttävän ihanaa, rakasta miestä ainakaan oman tyhmyyteni takia.
(En minä maalissa ole. Paljon on vielä opittavaa elämästä, rakkaudesta ja parisuhteesta. Takapakkeja on varmasti odotettavissa. Mutta nyt tuntuu, että minä menen eteenpäin.)
(Katso aasia sillalla! Olisin toki voinut jättää viittauksen sarjaan kirjoittamatta, mutta tuo oli sen verran vaikuttava katselukokemus, että halusin sanoa siitä edes tuon verran.)
Minulla on rakkauteen ristiriitainen suhde: toisaalta se on jotain mitä haluan enemmän kuin mitään muuta, toisaalta pidän rakkautta pelottavana ja riskialttiina. Välillä tekisi mieli heittää lapaset lattialle ja antaa koko asian olla. Rakkaus ei ole minulle helppoa.
- Mutta et sinä ole vielä luopunut toivosta, sanoi Toivo toissapäivänä.
Ei, en ole. En ole luopunut toivosta (uskosta olin luopunut, mutten koskaan toivosta). Enkä aio luopua Toivosta.
Ymmärrän nyt, että olen ollut epäreilu Toivoa kohtaan.
Olkoonkin, että Toivo on muutamaan otteeseen sanonut ääneen harkitsemattomia typeryyksiä, ei ole silti ollut oikeudenmukaista ajatella, etteivät päinvastaiset viestit olisi olleet totta. Jos olisin tarttunut kauniisiin tekoihin yhtä suurella varmuudella kuin millä niihin harkitsemattomiin sanoihin tartuin, ei minun olisi tarvinnut epäillä Toivoa hetkeäkään.
Eilen Toivo lähetti herttaisen viestin ennen reissuun lähtöään ja toisen päästyään perille. Ne eivät ole isoja asioita, vaan Valtavan Suuria Asioita, sillä ne kertovat minulle, että tässä suhteessa tulen kuulluksi ja nähdyksi. Toivo huomioi minut ja tunnevammani. Toivo haluaa olla kanssani.
Onneksi tajusin tämän nyt enkä liian myöhään. En halua menettää hyvää, hämmästyttävän ihanaa, rakasta miestä ainakaan oman tyhmyyteni takia.
(En minä maalissa ole. Paljon on vielä opittavaa elämästä, rakkaudesta ja parisuhteesta. Takapakkeja on varmasti odotettavissa. Mutta nyt tuntuu, että minä menen eteenpäin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti