- Kuinka neljä norsua saadaan mahtumaan Clioon? kysyi Poikanen.
- Kaksi etu- ja kaksi takapenkille, vastasin.
- Mistä tietää, että norsut ovat posliinikaupassa? kysyi Poikanen.
- Tätä en tiedä. No mistä?
- Clio on parkkapaikalla!
Nauroin ääneen kuvitellessani kuinka neljä norsua kömpivät ulos autosta posliinikaupan parkkipaikalla.
***
Serkustani tuli tänään isä. "Mieletön tunne" kertoi FB. Väkisinkin mieleeni tunki ajatus: tuleeko Toivo koskaan tuntemaan sitä tunnetta? Olisiko meistä lapsen kasvattajiksi? Haluaisimmeko me?
Toivoon minä luotan, jo nyt. Minä uskon, että hän pitäisi huolta sekä minusta että lapsesta (pystyn pitämään huolta itsestäni, mutta mielestäni tärkeä osa parisuhdetta on myös toisesta huolehtiminen, puolin ja toisin).
En tiedä haluanko toista lasta - haluanko aloittaa alusta ja sitoa itseni - mutta vakaudellaan, vastuullisuudellaan ja huomaavaisuudellaan Toivo mahdollistaa sen, että voin yleensäkin miettiä asiaa.
***
Meillä on töissä kuuden hengen tiimi. Kolmen kollegan kanssa tulen toimeen erittäin hyvin, neljäs on eri planeetalta, mutta työasiat hoituvat ongelmitta ja viides ei ole puhunut minulle reiluun vuoteen, vaikka joskus olimme ystäviä. Työasiatkaan eivät oikein suju, sillä välttelen häntä mieluummin kuin kuuntelen tiuskimista ja katselen hapanta naamaa.
Pitkään kuvittelin, että kyseinen kollega osoittaa mieltään pelkästään minulle (syistä, joita voin arvailla), mutta kun toinen kollegani totesi ohimennen: "Kaisaahan sinne ei voi laittaa, kun se on aina vihainen", tajusin, etten saa osakseni erikoiskohtelua.
En oikein tiedä olisinko iloinen vai surullinen: minä en olekaan se ilkeä ja ikävä ihminen, joka on tehnyt Suuren Vääryden, ja jolle pitää siksi osoittaa mieltä (tai olen varmasti sitäkin, mutten ole sitä yksin), vaan kyse on jostakin isommasta asiasta (Suuremmasta Vääryydestä), joka ei todennäköisesti ole käsissäni. Tietyllä tasolla se huojentaa mieltäni.
Toisaalta olen kuitenkin hieman surullinen: en ymmärrä miksi kyseinen kollegani haluaa eristäytyä meistä muista, miksi hän ottaa kaiken arvosteluna, miksi hän on niin hirveän vihainen. Voisi kuvitella, että elämä olisi hirveän paljon helpompaa, jos ei näkisi vääryyksiä, ivaa ja arvostelua sielläkin missä niitä ei ole.
- Kaksi etu- ja kaksi takapenkille, vastasin.
- Mistä tietää, että norsut ovat posliinikaupassa? kysyi Poikanen.
- Tätä en tiedä. No mistä?
- Clio on parkkapaikalla!
Nauroin ääneen kuvitellessani kuinka neljä norsua kömpivät ulos autosta posliinikaupan parkkipaikalla.
***
Serkustani tuli tänään isä. "Mieletön tunne" kertoi FB. Väkisinkin mieleeni tunki ajatus: tuleeko Toivo koskaan tuntemaan sitä tunnetta? Olisiko meistä lapsen kasvattajiksi? Haluaisimmeko me?
Toivoon minä luotan, jo nyt. Minä uskon, että hän pitäisi huolta sekä minusta että lapsesta (pystyn pitämään huolta itsestäni, mutta mielestäni tärkeä osa parisuhdetta on myös toisesta huolehtiminen, puolin ja toisin).
En tiedä haluanko toista lasta - haluanko aloittaa alusta ja sitoa itseni - mutta vakaudellaan, vastuullisuudellaan ja huomaavaisuudellaan Toivo mahdollistaa sen, että voin yleensäkin miettiä asiaa.
***
Meillä on töissä kuuden hengen tiimi. Kolmen kollegan kanssa tulen toimeen erittäin hyvin, neljäs on eri planeetalta, mutta työasiat hoituvat ongelmitta ja viides ei ole puhunut minulle reiluun vuoteen, vaikka joskus olimme ystäviä. Työasiatkaan eivät oikein suju, sillä välttelen häntä mieluummin kuin kuuntelen tiuskimista ja katselen hapanta naamaa.
Pitkään kuvittelin, että kyseinen kollega osoittaa mieltään pelkästään minulle (syistä, joita voin arvailla), mutta kun toinen kollegani totesi ohimennen: "Kaisaahan sinne ei voi laittaa, kun se on aina vihainen", tajusin, etten saa osakseni erikoiskohtelua.
En oikein tiedä olisinko iloinen vai surullinen: minä en olekaan se ilkeä ja ikävä ihminen, joka on tehnyt Suuren Vääryden, ja jolle pitää siksi osoittaa mieltä (tai olen varmasti sitäkin, mutten ole sitä yksin), vaan kyse on jostakin isommasta asiasta (Suuremmasta Vääryydestä), joka ei todennäköisesti ole käsissäni. Tietyllä tasolla se huojentaa mieltäni.
Toisaalta olen kuitenkin hieman surullinen: en ymmärrä miksi kyseinen kollegani haluaa eristäytyä meistä muista, miksi hän ottaa kaiken arvosteluna, miksi hän on niin hirveän vihainen. Voisi kuvitella, että elämä olisi hirveän paljon helpompaa, jos ei näkisi vääryyksiä, ivaa ja arvostelua sielläkin missä niitä ei ole.
Voiskohan siltä kollegalta kysyä että mikä on tai miten menee, vai tapahtuuko ikäviä? :/
VastaaPoistaOlen kamppaillut saman asian kanssa nyt töissä. Ilmeisesti lähestyvä äitiyslomani saa aikaan sen, että tietyt henkilöt kokevat asian ahdistavaksi. Muutama viikko sitten kollega tuli katselemaan, kun pesin lounaan jälkeen astioitani ja kysyi äkäisesti, että osaanko tehdä mitään muuta kuin tiskata. Yleensä olisin kommentoinut huomautukseen jotain nasevaa ja yhtä ystävällistä, mutta olen lukenut nyt kirjaa nimeltä Voima, ja tiedän, se on todella naivi ja en yleensä sorru tällaiseen, mutta pysähdyin hetkeksi ja kysyin duunikaverilta, että onko sulla paha olla, tarvitsetko halin. Joko se oli se että henkilö ei odottanut sellaista elettä tai kommenttia, mutta sen jälkeen keskustelukin on kyllä sujunut ko. henkilön kanssa ihan uudella tavalla.
VastaaPoistahttp://www.hs.fi/paakirjoitukset/Jokainen+on+itse+vastuussa+onnellisuudestaan/a1361770295884
Tuo Hesarin kolumni on mielestäni hyvä. Minäkin uskon siihen, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan (eikä se tarkoita sitä - joihinkin kommenteihin viitaten - että omaa onnea haettaisiin muiden kustannuksella). Uskon myös siihen, että yksi iso tekijä onnessa on olla ottamatta kaikkea ihan hirvittävän vakavasti. Eipä haittaa, sanoi Poikanen vuosia sitten, kun osoitin, että hänellä on kengät väärissä jaloissa. Ei haittaakaan.
VastaaPoista"Onko sulla paha mieli" olisi varmasti fiksuinta mitä voisin työkaverilleni sanoa. Ihan oikeasti. Mutta siihen kysymykseen pitäisi saada niin paljon empatiaa, ettei sitä vahingossakaan voisi tulkita keljuiluksi. Tällä hetkellä katson parhaaksi pysyä poissa tieltä ja vältellä koko ihmistä, sillä en todennäköisesti osaisi sanoa oikeita sanoja ja kaikki muu johtaisi hallitsemattomaan katastrofiin. Osaisin minäkin heitellä purevia kommentteja, mutten jaksa lähteä sille tielle. Mieluummin menen pois ja järjestän työni niin, ettei minun tarvitse pyytää häneltä mitään.
Kirjoitin, etten ymmärrä miksi kollegani haluaa eristäytyä. Luulen tietäväni miksi hän eristäytyy (hän kokee, ettei häntä arvosteta. Ei siksi, ettei häntä töissä arvostettaisi ihan siinä missä muitakin, vaan siksi, että hänellä on varsin pahoja lapsuudesta periytyviä alemmuudentunteita ja hän kuulee kaiken negatiivisen suodattimen läpi. Asiasta on keskusteltu silloin kun hän vielä puhui minulle.), mutta sitä minä en ymmärrä, miksei hän valitse elämää, jota olisi hyvä elää. Ei tuollainen jatkuva vihaisuus ja kiukuttelu voi olla mukavaa.