Tavatessani Sankarin olin aivan varma, että huonosti käy. Mielikuvitukseni ei riittänyt arvaamaan kuinka huonosti siinä kävisi, mutta se ei olekaan pointti. Pointti on se, etten ole eron jälkeen kertaakaan tutustunut mieheen ja ajatellut, että tästä varmasti tulee jotain. En kertaakaan. Joko en ole ollut (tarpeeksi) kiinnostunut tapaamastani miehestä tai olen lysäyttänyt hartiani alas ja ajatellut, että kohta kontataan taas kuralammikoissa.
Tässä päivänä eräänä pysähdyin miettimään miksi ihmeessä suhtaudun parisuhteisiin näin pessimistisesti, vaikka muuten olen enimmäkseen positiivinen ja elämänuskoinen ihminen. Miksi minä en usko, että voisin olla toimivassa parisuhteessa, jossa saan rakastaa ja olla rakastettu?
Toki minulla on se peikko, joka rääkyy korvaani, ettei minua voi rakastaa, mutta en usko, että se sitten kuitenkaan on selitys tähän asennevammaan. Minä kuitenkin tiedän, että moni (hyväkin) mies ottaisi minut ihan mielellään, rakastaisi ja pitäisi hyvänä. Tiedän, että kaikkine vikoinenikin olen ihan yhtä rakastettava ihminen kuin kuka tahansa muukin. Hyvinä päivinä jopa uskon sen.
Uskon syvästi ja vakaasti, että avioero oli paras päätökseni ikinä. En kadu eroa hitustakaan. Eron olen loppuunkäsitellyt, mutta taisin unohtaa käsitellä eksän uskottomuuden ja sen kuinka se minuun vaikutti. Ehkä se on se möykky, joka painaa sisälläni ja saa minut uskomaan, ettei kukaan halua kanssani oikeasti olla: jostainhan se kertoo, jos kymmenen yhteisen vuoden jälkeen toinen on valmis jättämään lapsensakin lähteäkseen kolme viikkoa aikaisemmin tapaamansa naisen mukaan.
Miehen typeryydestä ja sitoutumattomuudesta se ainakin kertoo (objektiivisesti ajatellen), mutta minulle se kertoi silloin siitä, että minä olin huono ja riittämätön. Merkityksetön. Se kertoi siitä, että suhteesta lähdetään, kun jotain mielenkiintoisempaa tulee eteen. Se kertoi siitä, ettei ihmisiin kannata luottaa eikä niiden varaan kannata rakentaa mitään.
Huomaan heijastavani noita samoja ajatuksia Toivoonkin: ei se minusta kuitenkaan välitä. En minä sille mitään merkitse. Ei se minun kanssani oikeasti halua olla. Se on kanssani vain niin kauan, että tapaa jonkun kiinnostavamman naisen ja lähtee sitten.
Puhuin tänään Toivon kanssa tästä (ja muustakin).
- Kuinka voin osoittaa, että haluan olla kanssasi? kysyi Toivo.
Se oli minun korvissani kaunis kysymys.
Ehkä minun pitäisi ajatella uudella tavalla: entäs jos en epäilisi, vaan uskoisin, että Toivo haluaa olla kanssani.
Kai se olisi - aikuinen, fiksu mies - jo jatkanut matkaansa, jos ei minun kanssani haluaisi olla.
Tässä päivänä eräänä pysähdyin miettimään miksi ihmeessä suhtaudun parisuhteisiin näin pessimistisesti, vaikka muuten olen enimmäkseen positiivinen ja elämänuskoinen ihminen. Miksi minä en usko, että voisin olla toimivassa parisuhteessa, jossa saan rakastaa ja olla rakastettu?
Toki minulla on se peikko, joka rääkyy korvaani, ettei minua voi rakastaa, mutta en usko, että se sitten kuitenkaan on selitys tähän asennevammaan. Minä kuitenkin tiedän, että moni (hyväkin) mies ottaisi minut ihan mielellään, rakastaisi ja pitäisi hyvänä. Tiedän, että kaikkine vikoinenikin olen ihan yhtä rakastettava ihminen kuin kuka tahansa muukin. Hyvinä päivinä jopa uskon sen.
Uskon syvästi ja vakaasti, että avioero oli paras päätökseni ikinä. En kadu eroa hitustakaan. Eron olen loppuunkäsitellyt, mutta taisin unohtaa käsitellä eksän uskottomuuden ja sen kuinka se minuun vaikutti. Ehkä se on se möykky, joka painaa sisälläni ja saa minut uskomaan, ettei kukaan halua kanssani oikeasti olla: jostainhan se kertoo, jos kymmenen yhteisen vuoden jälkeen toinen on valmis jättämään lapsensakin lähteäkseen kolme viikkoa aikaisemmin tapaamansa naisen mukaan.
Miehen typeryydestä ja sitoutumattomuudesta se ainakin kertoo (objektiivisesti ajatellen), mutta minulle se kertoi silloin siitä, että minä olin huono ja riittämätön. Merkityksetön. Se kertoi siitä, että suhteesta lähdetään, kun jotain mielenkiintoisempaa tulee eteen. Se kertoi siitä, ettei ihmisiin kannata luottaa eikä niiden varaan kannata rakentaa mitään.
Huomaan heijastavani noita samoja ajatuksia Toivoonkin: ei se minusta kuitenkaan välitä. En minä sille mitään merkitse. Ei se minun kanssani oikeasti halua olla. Se on kanssani vain niin kauan, että tapaa jonkun kiinnostavamman naisen ja lähtee sitten.
Puhuin tänään Toivon kanssa tästä (ja muustakin).
- Kuinka voin osoittaa, että haluan olla kanssasi? kysyi Toivo.
Se oli minun korvissani kaunis kysymys.
Ehkä minun pitäisi ajatella uudella tavalla: entäs jos en epäilisi, vaan uskoisin, että Toivo haluaa olla kanssani.
Kai se olisi - aikuinen, fiksu mies - jo jatkanut matkaansa, jos ei minun kanssani haluaisi olla.
Se, että eksäsi lähti kymmenen yhteisen vuoden ja lapsen jälkeen kolme viikkoa sitten tapaamansa naisen matkaan, kertoo hänestä. Ei sinusta. Keskenkasvuinen, tasapainoton, elämässään hukassa oleva ihminen. Hän - et sinä. Joten tapahtunut ei kerro sinusta mitään. Eikä siitä mitä muilta miehiltä voi odottaa.
VastaaPoistaRara, olet mielestäni hyvällä tiellä, kun sanot, että voisit ruveta uskomaan, mitä Toivo sanoo. Ja viisas anonyymi sanoi jo niin fiksusti sen, mitä minäkin ajattelen eksästäsi. Ihmisten teot kertovat ainoastaan heistä itsestään, ei teon kohteena olevista ihmisistä. Niin se vain on.
VastaaPoistaTosiaan, olet hyvällä tiellä kun harkitset sitä mahdollisuutta, että voisit uskoa sinuun ja Toivoon. Hyvä usko ei riitä kaikkeen, mutta mitä luultavammin se tekee suhteenne onnellisemmaksi ja kestävämmäksi. Ajatuksilla on nimittäin taipumus toteutua ja jos usko suhteeseen puuttuu, rapisevat siinä hyvätkin perustukset..
VastaaPoistaHuomasin saman eroni jälkeen. Minulla ahdistuksen tajuamiseen meni useampi vuosi ja ainoa asia mikä siihen auttoi oli se, että sain puhua ja opin puhumaan nykyisen mieheni kanssa avoimesti. Löysin siis ensimmäisen oikean parisuhteen ;).
VastaaPoistaTäällä on paljon viisaita sanoja, kiitos. Olette mielestäni kaikki aivan oikeassa!
VastaaPoista