Laukku on puoliksi pakattu ja vessa pesty. Olisi pitänyt myös imuroida ja raivata pojan huone (ostimme eilen uuden maton ja olemme erimielisiä siitä vaihdetaanko matto, kun tavarat on raivattu matolta vai vasta kun tavarat on raivattu myös maton ympäriltä). On jotenkin stressaantunut olo. Näin viime yönä unta pupuista, jotka raivostuivat paviaaneille ja raatelivat näiltä silmät päästä. Alitajunnallani menee selvästi lujaa.
Tyhjensin tiskikoneen (senkin tein!) ja tunsin iloa siitä, että pystyn nostamaan painavahkoa lautaspinoa. Toisinaan mietin kuinka upeaa on, että jaksan nousta portaat raskaiden kauppakassien kanssa. Hämmästelen aika usein niitä itsestäänselvyyksiä, joihin kehoni kykenee. Tässä hetkessä.
Jos jotain odotan kauhulla niin sitä, kun olen raihnainen enkä enää pysty kaikkeen siihen mihin pystyn nyt. Surenko sitä silloin vai mietinkö yhtä vähän kuin nyt mietin sitä, etten ylety ylähyllyille ilman tuolia ja etten ole yhtä vahva kuin vaikkapa Toivo on?
Olen hyvilläni siitä, että osaan nyt, tässä hetkessä, arvostaa ruumistani. Olen ylpeä siitä mihin pystyn ja kuinka paljon jaksan. Minun mieleni on tyytyväinen tässä kehossa.
Olen hyvilläni myös siitä, että näen nyt vartaloni kauneuden. Parikymppisenä katsoin itseäni erilaisilla silmillä, ja vaikka silloin olin kenties objektiivisesti kauniimpi, olen paljon paremmin sinut itseni kanssa nyt.
Onneksi saan elää tämän arvostuksen ajan: olisi kamalaa olla arvostamatta itseään nyt ja vuosien päästä muistella, että oli se eri hyvä keho, se jota en pitänyt minään. (Onneksi en ole enää 19-vuotias.)
***
- Tuntuu hyvältä olla tässä nyt. Lähellä, sanoin Toivolle iltana eräänä.
- Aina, hän vastasi.
Tyhjensin tiskikoneen (senkin tein!) ja tunsin iloa siitä, että pystyn nostamaan painavahkoa lautaspinoa. Toisinaan mietin kuinka upeaa on, että jaksan nousta portaat raskaiden kauppakassien kanssa. Hämmästelen aika usein niitä itsestäänselvyyksiä, joihin kehoni kykenee. Tässä hetkessä.
Jos jotain odotan kauhulla niin sitä, kun olen raihnainen enkä enää pysty kaikkeen siihen mihin pystyn nyt. Surenko sitä silloin vai mietinkö yhtä vähän kuin nyt mietin sitä, etten ylety ylähyllyille ilman tuolia ja etten ole yhtä vahva kuin vaikkapa Toivo on?
Olen hyvilläni siitä, että osaan nyt, tässä hetkessä, arvostaa ruumistani. Olen ylpeä siitä mihin pystyn ja kuinka paljon jaksan. Minun mieleni on tyytyväinen tässä kehossa.
Olen hyvilläni myös siitä, että näen nyt vartaloni kauneuden. Parikymppisenä katsoin itseäni erilaisilla silmillä, ja vaikka silloin olin kenties objektiivisesti kauniimpi, olen paljon paremmin sinut itseni kanssa nyt.
Onneksi saan elää tämän arvostuksen ajan: olisi kamalaa olla arvostamatta itseään nyt ja vuosien päästä muistella, että oli se eri hyvä keho, se jota en pitänyt minään. (Onneksi en ole enää 19-vuotias.)
***
- Tuntuu hyvältä olla tässä nyt. Lähellä, sanoin Toivolle iltana eräänä.
- Aina, hän vastasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti