Yksi peikko pelistä pois.

- Minua usein pelottaa... että sinä löydät jonkun toisen. Ja lähdet vain pois, minä sanoin ääneen.
- Minä olen jo löytänyt sinut, totesi Toivo. 

Kielletty hedelmä.

Lähdimme iltapäiväleffaan suoraan töistä, ystäväni ja minä. Myöhemmin samana iltana nukahdin Sankarin viereen. Tai ehkä vasta seuraavana. En ole varma. En muista niin tarkkaan.

Mutta se oli periaatteessa mahdollista, koska silloin Sankari oli elossa ja olemassa. Ja minä olin niin rakastunut, että se loisti kilometrien päähän, vaikka en itse sitä suostunut myöntämään.

Televisioruutu on valkokangasta pienempi. Minä istun sohvalla, jota viimeksi ei ollut olemassa, asunnossa, jota en tiennyt olevan olemassa ja menen kohta nukkumaan toisen miehen viereen.

Huomenna menen töihin. Kollega ei enää lähde kanssani iltapäiväleffaan, eikä minnekään muuallekaan. Hän ei ole vuosiin puhunut minulle kuin pakon edessä.

(Viikolla katsoin valkokankaalta Kirsikkapuiden alla. Missä mahdan olla, kun näen sen seuraavan kerran.)

Ehkä mustavalkoiset lasit tekisivät elämästä yksinkertaisemman.

Toivo on kavereidensa kanssa laskettelureissulla. Jos Vauva-lehden keskustelupalstaa on uskominen, mies kuin mies hyppää vieraaseen sänkyyn heti kotioven kolahdettua kiinni. Jos ei omasta halusta, niin kavereiden painostuksesta. Poikkeuksena ainoastaan miehet, joiden vaimot ilmoittavat, ettei mies koskaan tekisi niin.

Minä en tiedä mikä on totuus. Uskon ainoastaan siihen, ettei kaikkia ihmisiä missään asiassa voi lokeroida samaan karsinaan.

Enkä minä tiedä mitä Toivo tekee tai on tehnyt. Minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tietää varmuudella onko Toivo kuluneiden viiden vuoden aikana koskettanut muita naisia.

En tiedä sitäkään pitäisikö minun olla varma, ettei Toivo ikinä, koskaan, milloinkaan tekisi mitään. Olisiko uskoni sitä luottamusta, josta parisuhteiden kohdalla aina puhutaan? Vaatiiko toimiva parisuhde sellaista varmuutta?

Vai riittääkö, että uskon miehen palaavan luokseni tälläkin kertaa? Omasta halustaan, ei pakosta. Että uskon, ettei hän satuttaisi minua tahallaan, vaikka tiedän, että ihmiset ovat epätäydellisiä, erehtyväisiä, erilaisia kuin kuvittelivat olevansa.

Asiat, joita olen opettanut lapselleni: auraamattomalla pyörätiellä on helpompi ajaa sellaisesta kohdasta, josta kukaan muu ei ole vielä mennyt.

Mennessäni naimisiin ja saadessani lapsen kuvittelin, että tässä tämä minun polkuni nyt on. Ajattelin eläväni tyypillistä ydinperhe-elämää aikojen loppuun saakka.

Erotessani mielessäni häämötti uusperhe, ehkä sinun, minun ja meidän lapset. Sillä sellaista elämäähän eronneet elävät.

En tiedä miksi en ole kummallakaan noista teistä (kai siksi, että päätin tapani mukaan jossakin kohtaa kokeilla hieman eri reittiä, koska "tuostakin varmaan pääsee").

Hetkittäin kaipaan ydinperhettä. En sitä, joka minulla voisi olla, jos en olisi eronnut (siellä en haluaisi olla), vaan sitä, jossa voisin olla, jos olisin sattunut parikymppisenä tapaamaan hyvän, tasapainoisen miehen. 

Toisina hetkinä kaipaan uusperhettäni. Sitä, että kaikki olisi ollut jonkun kanssa helppoa ja mutkatonta, ja Poikasella olisi nyt taaperosisko ja kenties suunnilleen samanikäinen velipuoli.

Ne olisivat voineet olla hyviä elämiä. 

Ehkä tämä kuuluu tähän ikään. Ehkä minun kuuluukin miettiä valintojani ja niiden seurauksia ja siinä samalla tunnistaa sulkeutuneiden ovien joukosta ne, jotka ovat vielä avoimia.

Mietin mitä haluan elämältäni. Minne toivon tämän polun johtavan.

1. Toivon, että lapsestani kasvaa hyvä ja onnellinen ihminen, joka pystyy elättämään itsensä.
2. Toivon, ettei minusta koskaan tule vihaista ja katkeraa. 
3. Toivon, että elän pitkään, mutta en liian pitkään. Haluaisin pystyä pyöräilemään (kolmipyöräinen käy) vielä kuolinviikollani.  

Lisäksi toivon voivani rakentaa elämäni niin, että:

• Voin käyttää aikaa ja energiaa tekemällä jotain hyvää. 
• Voisin viettää talvet lämpimämmässä paikassa (helmikuu ei sovi minulle). 
• Pääsen käymään kaikissa maailman maissa. 
• Saan kirjoitettua jotakin, minkä voi näyttää muillekin.
• Olen joillekin ihmisille merkityksellinen ja rakas. 
• Minun ei tarvitse elää köyhyydessä. 
• Saan nukkua rakkaan ihmisen vieressä öideni loppuun saakka.  

 Kun asiaa ajattelen, on täysin mahdollista, että toiveisiin suhteutettuna, olen ihan oikealla tiellä.
 

Alex was marked safe during Paris Teror Attacks.

Yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli Alex. Todennäköisyys, että hän olisi ollut väärässä paikassa väärään aikaan oli toki pieni, mutta minä tiedän, että ihmiset ovat kuolevaisia.

FB-notifikaatio (mikä se on suomeksi? Ilmoitus?) kertoi miehen olevan hengissä. Tieto oli huojentava.

Vaikka emme koskaan suudelleet. Vaikka emme ehkä koskaan enää tapaa, haluan Alexin olevan olemassa. Pitäköön murenta sydämestäni hyvässä tallessa.  

Itse kai sitä päättää kuinka paljon kiviä repussaan kantaa.

Tapasin tänään äitini. Jo toisen kerran tänä vuonna.

Emme me ole huonoissa väleissä, mutta emme erityisen läheisiäkään. Äiti ei osannut suhtautua minuun silloin parikymmentä vuotta sitten, kun olin kasvamassa omaksi itsekseni (sellaiseksi, joka kysyy miksi), enkä minä ole luottanut häneen sen jälkeen.

Olen viime aikoina, erityisesti mummun kuoleman jälkeen, miettinyt, että ehkä olisi jo aika luopua siitä kaunasta, ettei äiti rakastanut minua niin kuin olisin halunnut itseäni rakastettavan. Heittää sekin painolasti pois.

- Olemme lähdössä Poikasen kanssa uudeksi vuodeksi Tokioon, kerroin tänään äidille.
- Ai kun ihana! Jossain tuollaisessa paikassa minäkin haluaisin käydä. Tokiossa tai vaikka Intiassa, äiti vastasi (täysin odottamattomasti).

Äiti ei enää tunnu mahtuvan siihen muottiin, johon olen hänet asettanut. Ja mielessäni pyörii nyt villi ajatus: entäs jos kysyisin äidiltä haluaisiko hän matkustaa minun kanssani jonnekin, vaikka Etelä-Koreaan tai Vietnamiin. Tai voisin minä lähteä Japaniinkin (osaan jo vähän japania: Kore wa inu desu. Kore wa neko ja arimasen.).

En jaksa uskoa, että äiti oikeasti lähtisi, mutta jo se, että toisin tämän mahdollisuuden esille, voisi tuntua hänestä mukavalle.

Se voisi tuntua minustakin mukavalle. Ehkä tuntisin oloni entistä kevyemmäksi.

   

Haave

Muistan joskus kirjoittaneeni, etten ole pitkään aikaan uskaltanut haaveilla.

Olen elänyt hyvää elämää jo kauan, mutta samalla olen koko ajan varautunut hetkenä minä hyvänsä hakeutumaan suojaan seuraavalta vuorelta, joka päättää kaatua päälleni. Olen tehnyt haluamiani asioita, elänyt läpi toivelistaani, merkinnyt karttaan käyneeni tuollakin.

Mutta en ole uskaltanut haaveilla kuin korkeintaan vahingossa.

- Entäs jos hankittaisiin jossain vaiheessa yhteinen pikkumökki jostain tästä läheltä? minä sanoin Toivolle eilen, kun valot oli jo sammutettu.
- Ei ollenkaan huono idea, hän vastasi.

Haaveessani pihalla kasvaa raparperia ja karviaisia, ja minä teen niistä hilloa. Toivo hymyilee kaunista hymyään ja laittaa saunan lämpiämään.

(Lapsena ihastuin siihen kuinka sanat haamu - aave - haave - aamu liukuvat toisiinsa. Olen aina rakastanut sanoja.)

Sankarin kuolema täyttää huomenna kuusi vuotta.

Joku aika sitten ystäväni kertoi työkaverinsa kertoneen, että mies [spesifi kuolintapa tähän] muutama vuosi sitten ihan heidän kotinsa lähellä. Kuollut mies oli ollut tämän työkaverin veljen hyvä ystävä.

- Sankari, oli ystäväni todennut.
- Sinäkinkö tunsit hänet?
- En ole koskaan tavannut miestä, mutta hänen heilansa on ystäväni.

Sitten he olivat puhuneet minusta. Niin ystäväni kertoi. Ei työkaveri ollut tiennyt nimeäni, mutta hän oli kuullut, että olin olemassa. Että Sankari oli seurustellut jonkun kanssa. Sankari oli puhunut minusta veljelleen.

Tuntui hyvältä kuulla, että Sankari oli puhunut minusta.

Sillä on minulle väliä.

Mitä kuuluu?

Ystäväni meni tammikuussa naimisiin, Kultakutri odottaa vauvaa (jossain kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, kun olimme sinkkuja molemmat) ja rakkain ystäväni on ehtinyt tällekin vuodelle jo kertaalleen rakastua ja pettyä.

Minulle ei kuulu mitään sellaista, mistä voisin kertoa kahvipöytäuutisena. Hyvä niin. En kaipaa muutosta elämääni juuri nyt.

Muutaman viime kuukauden tiivistääkseni: 

Päätin, ettei minusta tässä elämässä tule toisen lapsen äitiä (suunnitellusti ainakaan). Surin hetken sekä syntymätöntä lastani että sitä elämää, jota en koskaan saanut elää.

Kyllästyin odottamaan (voi olla, että silti olen maailmankaikkeuden kärsivällisin ihminen) ja kysyin Toivolta rakastaako hän minua.  Kysyin, vaikka tiesin, että rakastaa ja vaikka olin varma, että hän vastaa, ettei. "Kyllä minä sinua rakastan," oli vastauksena odottamaton. (Oikeasti oli.)

Hävittikö vastaus varjoissa lymyilevän epävarmuuden? Ei hävittänyt. Se epävarmuus on osa minua, ja minun on sen kanssa pystyttävä elämään. (Kutsuttava esiin ja esiteltävä muille vieraille.)

Totesin, että minun on aktivoiduttava sosiaalisesti ennen kuin elämäni muuttuu kolmioksi, johon ei kodin, työpaikan ja jumppasalin lisäksi mahdu mitään muuta. Ryhdyin ottamaan pitkästä aikaa vastaan sohvasurffareita ja mietiskelen mihin muuhun ryhtyisin (ehdotuksia otetaan vastaan). 

Koti järjestyy remontin jäljiltä vähitellen. Paljon olen jo saanut aikaiseksi, mutta paljon on vielä tekemättä. Ostimme uuden sohvan, joka edustaa enemmän järkiratkaisua kuin suurta rakkautta. Siihen olen hyvin tyytyväinen, että uhmasin valtavirtaa ja hankin kylpyhuoneeseen uuden ammeen. Sopivaa keinutuolia en vielä ole löytänyt.

En tiedä mikä rooli kirjoittamisella elämässäni on nyt. Haluanko vai enkö halua kirjoittaa ja jos haluan kirjoittaa, millä nimellä ja mistä haluan kirjoittaa? Haluanko kenenkään lukevan vai en?  

Voin aika hyvin, mutta ajatus kesäaikaan siirtymisestä tuntuu sietämättömältä. Juuri, kun pääsen kohtuullisen kivuttomasti aamulla sängystä ylös, onkin kohta herättävä tuntia aikaisemmin. Juuri ennen kuin oikeasti jaksaisin. Ihanaa.

"Ei mulla siis kiire oo mihinkään, on vaan hitonmoinen kiire :) "

Kirjoitti Sankari täsmälleen kuusi vuotta sitten.

Kuusi vuotta sitten istuin elokuvateatterissa. Australia oli noin kaksi tuntia liian pitkä ja minulla oli hitonmoinen kiire. Halusin nähdä uudestaan miehen, joka oli onnistunut viidessä minuutissa sekoittamaan pääni edellisenä päivänä.

Nyt minä olen tarinani kaikkitietävä kertoja ja voin sanoa, että vähänpä tuolloin tiesin siitä mitä oli tulossa.

En ole puolueeton kertoja. Olen vihainen.

Voin hyväksyä sen, että minun piti menettää, itkeä, surra. Kiivetä pohjattomasta pimeydestä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että Sankarin piti kuolla.

Se oli ihan perseestä. Se oli ihan liikaa.

Hyvä, parempi, paras.

Ystäväni - se rakkain niistä kaikista - sanoo, että voisin löytää Toivoa paremman miehen.

Ymmärrän mitä hän tarkoittaa: voisin todennäköisesti löytää emotionaalisesti avoimemman ja keskustelukykyisemmän miehen. Sillä tavalla paremman.

Kahden turvattomasti kiintyneen parisuhde ei ole helppo eikä yksioikoinen. Ei ainakaan silloin, kun toinen yrittää tietoisesti irtaantua turvattomuudestaan ja toinen hakee sinnikkäästi turvaa tutuista defensseistään.

En silti haluaisi luopua vain siksi, että toinen tie voisi olla helpompi kulkea. En siksikään, että samalla logiikalla juuri kenenkään ei kannattaisi olla minun kanssani, koska aina olisi mahdollista löytää minua helpompi nainen.

Minun mielestäni helppous ei ole itseisarvo. Ei siksikään, että helpolla harvoin saa parasta mahdollista lopputulosta. Enkä tällä tarkoita sitä, että vaikeus olisi itseisarvo, enkä sitä, että hankala parisuhde olisi hieno, vaan sitä, että on asioita, joiden vuoksi kannattaa nähdä vaivaa (huomioiden kustannusten ja mahdollisten hyötyjen suhde).

[- Anteeksi. Minä hermostuin turhasta, sanoi Toivo ilmestyttyään eräänä iltana ovelleni Motonetistä hankitun lahjuksen kanssa (romanttista, eikö totta).

Erosta ei ole sen jälkeen enää keskusteltu. Ei ainakaan tällä erää.

Tämä on tällainen suhde. Meidän näköisemme.]

Loppuelämä

Minä tiedän, ettei koskaan ole mitään takuita mistään. Ei koskaan. Ei mistään. (Ei edes siitä, että asiat järjestyvät.)

Asuntolaina, lapset ja avioliitto eivät takaa yhteistä loppuelämää. Mikään ei takaa. Eikä tarvitse taatakaan.

En odota kenenkään lupaavan minulle loppuelämää. Ei sellaista lupausta voi tehdä.

Jonkinlaista epävarmuutta on pakko sietää, mutta epävarmuudesta huolimatta liikkeellä voi olla sillä asenteella, että tästä matkasta tehdään mahdollisimman hyvä molemmille osapuolille. Niin hyvä, ettei kumppanista halua päästää irti.

Suhteessa on mahdollista olla myös niin kauan kun on kivaa -asenteella. Sellaisen suhteen yllä leijuu väliaikaisuus, vaikka suhde olisikin pitkäkestoinen.

Minulle loppuelämässä oleellista on vapaaehtoisuus. En haluaisi kenenkään olevan kanssani siksi, että hänen on pakko. Haluan ihmisen olevan kanssani vapaasta tahdostaan.

Periaatteessa päätös yhdessäolosta tehdään uudestaan joka päivä, mutta käytännössä päätöksenteko ei voi olla niin lyhytjänteistä. Päätöksenteon taustalla on mielestäni joko pyrkimys yhteiseen loppuelämään tai ajatus siitä, että ollaan tässä kunnes jotakin muuta.

Kaikissa suhteissa ei ole pyrkimystä loppuelämään (eikä tarvitse ollakaan). Yhteistä loppuelämää ei ole tarkoituksenmukaista ottaa tavoitteeksi suhten alkumetreillä. Tutustuminen vie oman aikansa. Mielestäni oleellinen huomio on, ettei yhteinen loppuelämä ole pitkässäkään suhteessa automaattinen tavoite. Siksi siitä - ja kaikista muistakin linjauksista - on syytä puhua. Arvailusta ja olettamisesta ei seuraa mitään hyvää.  
 
(Todettakoon, ettei ajatus yhteisestä loppuelämästä ahdista Toivoa ja että ajatuksemme tässä asiassa ovat samansuuntaisia. Tämä ei siis ole ollut eropohdintojen syy.)  

Liikennevaloissa ja liukuportaissa.

Poimiessan ketoneilikan Lohjalla 10.7.1930 Marcus Lindberg tuskin arvasi, että marraskuussa 2014 kukka on pietarilaisen kahvilan seinällä. Minä juon teetä ja mietin mitä mahtoi tapahtua Marcus Lindbergille.

Laskeutuessani maan alle katselen ihmisiä matkalla ylös. Kaikki he ovat koko ajan olemassa - ovat olleet jo vuosia ja tulevat todennäköisesti olemaan, useimmat ainakin, vielä monia vuosia lisää.  Meidän elämme kohtaavat kuitenkin vain yhden kerran liukuportaissa kaikkien näiden vuosien aikana.

Mietin kuinka monta sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin voinut elää onnellisen elämän, on vuosien aikana mennyt ohitseni. Huomaamatta.

(Minulla on aavistus siitä mitä minun pitää tehdä.)

Hyvää yötä.

Matkustin tänään junalla Pietariin. Matka oli liian lyhyt. Olisin mielelläni istunut omissa ajatuksissani kauemminkin. Vaikka Siperiaan saakka (ja edelleen lautalla Japaniin).

Mieleni on ollut viime päivinä yhtä harmaa kuin taivas tänään. Olen väsynyt. (Istuisin mielelläni junassa viikon. Kaikessa rauhassa.)

Olemme puhuneet yhteisestä loppuelämästä sen miehen kanssa, joka on ollut minulle toivo. Olemme puhuneet myös erosta.

En minä tiedä minne olen menossa. (Nukkumaan. Aamulla on aikainen herätys. ).

Edellinen oli mies balancessa noin vuosi sitten.

Vanhempaintoimikunnassa oli mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kun hän vielä mainitsi pyöräilevänsä ympäri vuoden, olin valmis jättämään tilauksen pikatoimituspyynnöllä.

En minä mitään tee, tietenkään. Mies on varmasti varattu (vaikkei hänellä sormusta ollutkaan) ja niin olen minäkin, ja vaikka ei/en olisikaan, en silti tekisi mitään, koska minä en tee tuollaisissa tilanteissa mitään. Sitä paitsi mieshän voi oikeasti olla ikävä ihminen.  

Mutta hyvin, hyvin harvoin törmään miehiin, joihin reagoin noin. Siinä reaktiossa on oma viehätyksensä. Toivon silti, että tunne oli ohikiitävä, sillä en halua käyttää seuraavia kokouksia siihen, että yritän olla tuijottamatta.

*

Olen täysin tietoinen siitä, että tunnen vetoa sellaisiin miehiin, joita ei ole tehty sokerista. Niihin, jotka polkevat pyörällä 30 asteen pakkasessa ja räntäsateessa. Niihin, jotka eivät valita, vaan tekevät. Jotka ovat fyysisesti minua vahvempia ja joilla on vähintään yhtä paljon sinniä kuin minulla.

Ei se haittaa, jos pelottaa.

Kävin Kaukana Poissa. Ihan yksin. (En kysynyt ketään mukaani. Halusin lähteä yksin.)

Taas monet ihmettelivät rohkeuttani. Itse en vieläkään osaa pitää yksin matkustamista rohkeana (ottaen huomioon, etten lähde sellaisiin paikkoihin, joihin ei valkoisena naisena ihan oikeasti kannata mennä yksin).

Rohkeus vaatii mielestäni riskiä tai vaaraa. En pidä suurena riskinä sitä, että joku teki minulle pahaa vieraassa kaupungissa - jos hullu on hyökätäkseen kimppuun, se voi aivan yhtä hyvin tapahtua kotikaupungissa. En jaksa, enkä halua pelätä tuollaista.

En halua pelätä myöskään sitä, etten osaa toimia oikein jossakin paikassa tai tilanteessa. Tiedän, etten aina osaa, mutta ei se haittaa. Kun myöhästyy junasta, menee väärään bussiin tai painaa vahingossa invavessan hälytysnappia (minä luulin, että se on huuhtelu!) ja selviää silti, sitä oppii, että asioilla on taipumus järjestyä. Kun saa bussilipun ostettua, itsensä ruokittua ja löytää vessan, sitä oppii, että elämä kantaa.

Enkä minä pelkää yksin olemista. Minä viihdyn omissa ajatuksissani ja seurassani. Minusta on mukava istahtaa penkille, katsella muita ihmisiä, kirjoittaa ajatuksiani pieneen vihkooni. Minun ei ole pakko jakaa jokaista hetkeä toisen ihmisen kanssa. Ei puhua joka päivä.

Joskus huomaan jonkun ihmettelevän yksin olemistani: eikö tuolla rassukalla ole ketään, voi toista. Joskus se häiritsee hetken, mutta jos en matkustaisi yksin vain siksi, että joku voi luulla, ettei kukaan halua olla kanssani, olisin omissa silmissäni aika säälittävä.

Muiden silmissä matkustaminen tekee minusta rohkean. Omissa silmissäni rohkeutta on se, että olen uskaltanut rakastaa ja että olen uskaltanut sanoa sen ääneen. Siinä voi tulla hylätyksi, riittämättömäksi, sydänrikoksi. Ne ovat todellisia vaaroja, pelottavia asioita.

 
 (Vielä yksi näkökulma tuli mieleeni: onko yksin matkustamisessa rohkeutta se, että kukaan ei ole mukana tsemppaamassa ja turvaamassa selustaa? Kukaan ei lohduta, eikä ketään voi ottaa kädestä kiinni, jos pelottaa.

Ehkä olen jo liian tottunut, elämässä yleensä, siihen, ettei kukaan turvaa selustaani. Että yksin on pärjättävä ja sillä hyvä. Jolloin yksin matkustaminen ei tuo tilanteeseen oleellista muutosta.

Siinä mielessä ns. rohkeus on vähän surullistakin.Uskon, että ihmiselle on hyväksi olla, ja uskaltaa olla, riippuvainen toisesta ihmisestä.)
 

Turvassa.

Jotkut kaipaavat alkujännitystä ja -ihastusta aina uudestaan ja uudestaan ja ovat valmiita luopumaan suhteesta, kun tunteet eivät enää tulvi. 

Minä en ole koskaan ollut erityisen innostunut aluista. Ne ovat liian hankalia. Kuluttavia.

Vaikka tunteeni Toivoa kohtaan olivat alkuvaiheessakin huomattavasti hillitymmät verrattuna siihen voimaan, jolla esimerkiksi hyvä ystäväni miehiin ihastuu ja rakastuu, oli suhteemme alku kömpelö ja koliseva (ja alulla tarkoitan nyt ensimmäistä kahta vuotta. Minä olen hidas ihminen.).

Nyt on paljon helpompaa. 

Minusta on ihanaa hymyillä hellästi toisen heikkouksille ja tietää, etteivät ne ole sellaisia, jotka kaatavat veneen. On huojentavaa ymmärtää toisen mielenliikkeitä ja toimintatapoja. On vapauttavaa suunnitella yhteistä tekemistä kuukausien päähän tulevaisuuteen. On hyvä sulaa tuttuun vartaloon, tuntea tuoksu.

En kaipaa pyöriviä sukkia, sekavaa päätä, enkä vuoristorataa. Minä haluan juuri tätä rauhallista hyvää oloa. Minusta tämä on suurinta mitä on. Tämä on paljon suurempaa kuin tuli.

Marianne: Can he love her? Can the soul really be satisfied with such polite affections? To love is to burn - to be on fire, like Juliet or Guinevere or Eloise. 
Mrs. Dashwood: They made rather pathetic ends, dear.
Marianne: Pathetic? To die for love? How can you say so? What could be more glorious? 
(Jane Austen: Sense and Sensibility)

Ihan hyvä viikko on ollut.

- Koetko, että sinua sitoo liikaa, jos meillä on auton yhteishuoltajuus? kysyin Toivolta sängyssä peiton alla.
- En, Toivo nauroi ja puhui sitten siitä kuinka hänen mielestään olisi järkevää, jos myös minulla ja Poikasella olisi auto käytössämme.
- Minä tarkoitin sillä sitomisella lähinnä sitä, että jos sinä omistat auton ja minä olen sen haltija, niin silloin sinä et voi vain sanoa heippa ja hävitä noin vain koskaan takaisin tulematta, vaikka haluaisitkin.
- No en minä kyllä sellaista ole ajatellutkaan.

Huomaan, että vieläkin varaudun siihen, että tämä suhde voi äkkiarvaamatta poksahtaa kuin ilmapallo. Vaikka ehkä enää ei tarvitsisi.

*

- Äiti, onko tänään dokumentti-ilta? kysyi Poikanen tiistaina.
- Ei, tiededokumentti tulee maanantaisin, historia keskiviikkoisin ja Avara luonto lauantaisin. Tänään on tiistai, vastasin ja tunsin suurta iloa siitä, että tuo lapsi on minun poikani.

*

Kävin ystäväni - sen kaikista rakkaimman - kanssa teellä. Puhuimme kikkelikuvia lähettävistä miehistä.

Jos joskus kirjoitan opaskirjan miehille naisista, mainitsen siinä aivan varmasti, ettei naisille kannata lähettää kuvaa kikkelistä, sillä vaikka jostakin todennäköisesti löytyykin nainen, joka kuvista innostuu, ei nainen lähtökohtaisesti valitse miestä peniksen ulkonäön perusteella. Ei vaikka se olisi kuinka hieno tahansa.

Ei.

(Motiivi toki voi myös olla halu paljastaa itsensä, tai kenties jopa huumori, mutta useimmiten kuvia kuitenkin tunnutaan lähettävän sillä ajatuksella, että kyllä se nainen tästä innostuu, vaikka ei muuten innostuisikaan. Nettideittikokemuksia muistellen.) 

Teippi ja muita elämän suuria kysymyksiä.

Nukahdin yhden jälkeen. Heräsin ennen kuutta. Yritin ajatella Mukavia Asioita, mutta mielessäni pyöri rakentajanteippi, suojamuovi, väärät valinnat ja rinnakkaiset todellisuudet.

Pakenimme viikonloppuna putkiremonttia välikotiin. Eilen kasasin kotona tavaroita ja kiroilin suojamuovin kanssa. Teippi loppui kesken eli pääsen vielä tänään jatkamaan projektia. [Innostukseni kuultanee äänestäni.] Sitten pitää vielä saada välikoti jonkinlaiseen järjestykseen, minkä jälkeen on aika selvittää kuka piirtää kuvan tulevasta kylpyhuoneestani [tekisi mieli sanoa muutama valittu sana suunnittelutoimiston ammattitaidottomasta idiootti-insinööristä, joka ei ole vaivautunut vastaamaan mihinkään kysymyksiin, vaikka nimenomaan häneen piti olla yhteydessä mahdollisten muutosten osalta. Tämän kaiken olisi voinut hoitaa jo kauan sitten.].

Olen väsynyt.

Siirsimme välikotiin vain sellaiset tavarat, joita todella tarvitsemme seuraavien kolmen kuukauden aikana. Kotiin jäi paljon tavaraa, joista vain osa selittyy esimerkiksi sillä, ettei juuri nyt tarvita kesätavaroita. Käytännössä meillä on siis hirvittävästi tavaraa, jota emme välttämättä tarvitse. Osa voidaan vielä perustella viihtyisyydellä ja mukavuudella, mutta olen valmis väittämään, että jäljelle jää silti valtava määrä määrä tavaraa, joka pyörii nurkissa joko siksi, että siihen liittyy muistoja, siksi että sille voi hyvinkin vielä joskus olla käyttöä, siksi että en tiedä mihin muuallekaan tavaran laittaisin kuin takaisin kaappiin tai siksi, etten edes tiedä, että meillä on tällainenkin esine. Tällekin asialle voisi ehkä joskus tehdä jotakin?


*

Paitsi irtaimistoa ja rakentajanteippiä, olen viime aikoina miettinyt myös elämää yleensä. Olen tuntenut pettymystä ja vihaa siitä, että elämäni meni näin, eikä toisin.

Miksi se 19-vuotias kiltti opiskelijatyttö, josta kasvoin minä, tapasi sellaisen miehen, joka ei oppinut ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään? Missä olivat silloin kaikki peruskivat insinöörit, joista yhden kanssa voisin nyt elää hyvää arkea ja onnellista perhe-elämää? Miksi en tunnistanut epätervettä parisuhdetta ajoissa? Miksi minusta piti tulla erityistarpeisen lapsen yksinhuoltajaäiti? Miksi Sankarin piti kuolla? [Sankari asui samalla tiellä, jossa meidän välikotimme sijaitsee. Alue ei ole minulle muuten tuttu ja siellä liikkuminen nostaa jostain syvältä pintaan kylmää vettä.]
Miksi olen suhteessa, jossa vielä kolmen vuoden jälkeenkään ei ollut itsestäänselvää ollaanko yhdessä vai ei ja jos ollaan niin kuinka kauan? Entä jos en taaskaan tunnista epätervettä parisuhdetta ajoissa? [Toivo ei käytä minua hyväkseen niin kuin ex käytti ja osaa olla vastuullinen aikuinen eli ainakaan samalla tavalla tämä suhde ei ole epäterve. Mutta on kai niitä muitakin tapoja.]

Miksi minusta tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa? Olenko minä epäonnistunut kaikessa?

Olen väsynyt.

*

Osaisinko olla onnellinen, jos en olisi epäonnistunut kaikessa siinä, missä olen epäonnistunut? Jos epäonnistuminen lisää onnellisuutta, onko se silloin epäonnistumista?

En minä tiedä paljon mistään mitään.

Sen tiedän, etten voi muuttaa mennyttä ja ettei elämä mene suunnitellusti. Tiedän, ettei rakkaus yksistään riitä ja että ihmiset kuolevat. Tiedän, että olisin voinut monessakin tilanteessa toimia toisin. Ehkä tyhmemminkin.Tiedän, että ylpeys on yliarvostettua, mutta itsekunnioitus välttämätöntä. Tiedän, että liiallinen vahvuus on heikkous. Tiedän, ettei mikään kestä ikuisesti, ei hyvässä eikä pahassa. Tiedän elämän olevan aaltoliikettä.

Tiedänhän minä myös, että voisin elää hirvittävän paljon huonompaakin elämää, hitto vie. Mutta joskus sitä ajattelee myös sitä elämää, joka olisi parempi kuin tämä. Kai sekin on sallittua. Surra joskus sitä mikä olisi voinut olla.

Jospa ensi yönä saan nukuttua.

["Olin kivi, joka murretaan,
olin savu, joka hajoaa tuuleen,
mutta kulkija, kerran,
vapise tomuni ääressä
kaiken sen tähden
mitä olisin voinut olla."
Mika Waltari ]

Kyllä kiitos.

Juttelin ystäväni kanssa ovulaatiosta. Ystäväni on syönyt pillereitä 18-vuotiaasta saakka, minä en ole käyttänyt hormonaalista ehkäisyä aikoihin (enkä aio enää ikinä käyttää).

Kerroin huomanneeni ovulaation vaikuttavan seksuaaliseen halukkuuteen.  Ystäväni puolestaan sanoi haluavansa seksiä ilman ovulaatiotakin.

Minä uskon sen. Haluan minäkin muulloinkin.

Mutta ovulaation aikana miehet näyttävät toisenlaisilta. Silloin tekisi mieli tarttua tuntematonta vastaantulijaa paidan kauluksesta ja käyttää häntä törkeästi hyväksi (minkälainen maailma olisi ilman sosiaalisia normeja? Todennäköisesti sellainen, jossa kiskotaan tuntemattomia vastaantulijoita paidan kauluksesta pusikkoon.). Silloin on tuskaisaa olla miehettä.

Ovulaatiohalu on jotain aivan muuta kuin halu.

(Onneksi Toivo tulee sunnuntaina kotiin. Minä ehkä selviän sinne asti käymättä käsiksi kiinteistöhuollon poikaseen, joka ei edes ole yhtään minun tyyppiäni.)