Tapasin tänään äitini. Jo toisen kerran tänä vuonna.
Emme me ole huonoissa väleissä, mutta emme erityisen läheisiäkään. Äiti ei osannut suhtautua minuun silloin parikymmentä vuotta sitten, kun olin kasvamassa omaksi itsekseni (sellaiseksi, joka kysyy miksi), enkä minä ole luottanut häneen sen jälkeen.
Olen viime aikoina, erityisesti mummun kuoleman jälkeen, miettinyt, että ehkä olisi jo aika luopua siitä kaunasta, ettei äiti rakastanut minua niin kuin olisin halunnut itseäni rakastettavan. Heittää sekin painolasti pois.
- Olemme lähdössä Poikasen kanssa uudeksi vuodeksi Tokioon, kerroin tänään äidille.
- Ai kun ihana! Jossain tuollaisessa paikassa minäkin haluaisin käydä. Tokiossa tai vaikka Intiassa, äiti vastasi (täysin odottamattomasti).
Äiti ei enää tunnu mahtuvan siihen muottiin, johon olen hänet asettanut. Ja mielessäni pyörii nyt villi ajatus: entäs jos kysyisin äidiltä haluaisiko hän matkustaa minun kanssani jonnekin, vaikka Etelä-Koreaan tai Vietnamiin. Tai voisin minä lähteä Japaniinkin (osaan jo vähän japania: Kore wa inu desu. Kore wa neko ja arimasen.).
En jaksa uskoa, että äiti oikeasti lähtisi, mutta jo se, että toisin tämän mahdollisuuden esille, voisi tuntua hänestä mukavalle.
Se voisi tuntua minustakin mukavalle. Ehkä tuntisin oloni entistä kevyemmäksi.
Emme me ole huonoissa väleissä, mutta emme erityisen läheisiäkään. Äiti ei osannut suhtautua minuun silloin parikymmentä vuotta sitten, kun olin kasvamassa omaksi itsekseni (sellaiseksi, joka kysyy miksi), enkä minä ole luottanut häneen sen jälkeen.
Olen viime aikoina, erityisesti mummun kuoleman jälkeen, miettinyt, että ehkä olisi jo aika luopua siitä kaunasta, ettei äiti rakastanut minua niin kuin olisin halunnut itseäni rakastettavan. Heittää sekin painolasti pois.
- Olemme lähdössä Poikasen kanssa uudeksi vuodeksi Tokioon, kerroin tänään äidille.
- Ai kun ihana! Jossain tuollaisessa paikassa minäkin haluaisin käydä. Tokiossa tai vaikka Intiassa, äiti vastasi (täysin odottamattomasti).
Äiti ei enää tunnu mahtuvan siihen muottiin, johon olen hänet asettanut. Ja mielessäni pyörii nyt villi ajatus: entäs jos kysyisin äidiltä haluaisiko hän matkustaa minun kanssani jonnekin, vaikka Etelä-Koreaan tai Vietnamiin. Tai voisin minä lähteä Japaniinkin (osaan jo vähän japania: Kore wa inu desu. Kore wa neko ja arimasen.).
En jaksa uskoa, että äiti oikeasti lähtisi, mutta jo se, että toisin tämän mahdollisuuden esille, voisi tuntua hänestä mukavalle.
Se voisi tuntua minustakin mukavalle. Ehkä tuntisin oloni entistä kevyemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti