Jokunen vuosi sitten tajusin, että minulla on kaikki mitä ihminen voi kohtuudella pyytää. En tarvitse mitään enempää. Näin on hyvä. Olen onnellinen (mielestäni onni on juurikin se tunne, että tässä hetkessä on hyvä olla.).
Toki minulla on haaveita ja tavoitteita, mutta niiden toteutuminen on ylimääräistä hyvää, ei välttämätöntä (haaveet ja tavoitteet itsessään sen sijaan ovat välttämättömiä. Yksi oleellinen osa hyvää elämää on mielestäni se, ettei ole vielä saanut kaikkea mahdollista.).
Sankari sanoi kerran, ettei hän halua olla tyytyväinen, sillä tyytyväisyys pysäyttää paikalleen, eikä hän hän halunnut pysähtyä. Olin eri mieltä, sillä mielestäni oleellinen osa tyytyväisyyttä on tavoittelu ja uusiin ulottuvuuksiin kiipeäminen. En pystynyt näkemään onnea tai tyytyväisyyttä pysäyttävänä voimana.
Nyt tavallaan pystyn.
Oksitosiinihumalassa huomaan haaveilevani siitä, että Toivo nukkuisi vieressäni joka yö. Mietin mitä jos kummallakaan ei olisi omaa kotia, johon lähteä toisen luota. Katselen päiväunissani kuinka pieni tyttöni kutsuu Toivoa isäkseen.
Sitten mietin kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen, jos lähtisin tavoittelemaan noita unelmia. Kaikkea mistä todennäköisesti joutuisin luopumaan. Toki se voisi mennä hyvinkin, mutta toisaalta lopputulema voisi olla myös se, että joutuisin luopumaan onnestani: minulla ei enää olisikaan kaikkea mitä tarvitsen. Ei olisi rauhaa eikä vapautta, ei omaa tilaa eikä aikaa harrastuksille. En jaksaisi silitellä Toivoa ja huomaisimme, ettei meillä todellakaan ole mitään yhteistä.
Kun on tyytyväinen on helppo haluta pieniä asioita. Voin haaveilla uudesta sohvasta ja ostaa sen, kun hetki on sopiva. Uusi sohva ei muuta mitään. Mutta suurten muutosten tekeminen onkin paljon vaikeampaa: kannattaako keikuttaa venettä ja vaihtaa työpaikkaa, muuttaa yhteen rakkaan kanssa tai lisääntyä, jos nyt on hyvä näin ja muutos voi ihan yhtä hyvin olla muutos huonompaan?
Ehkä Sankari oli oikeassa siinä, että tyytyväisyys on pysäyttävä voima.
Toki minulla on haaveita ja tavoitteita, mutta niiden toteutuminen on ylimääräistä hyvää, ei välttämätöntä (haaveet ja tavoitteet itsessään sen sijaan ovat välttämättömiä. Yksi oleellinen osa hyvää elämää on mielestäni se, ettei ole vielä saanut kaikkea mahdollista.).
Sankari sanoi kerran, ettei hän halua olla tyytyväinen, sillä tyytyväisyys pysäyttää paikalleen, eikä hän hän halunnut pysähtyä. Olin eri mieltä, sillä mielestäni oleellinen osa tyytyväisyyttä on tavoittelu ja uusiin ulottuvuuksiin kiipeäminen. En pystynyt näkemään onnea tai tyytyväisyyttä pysäyttävänä voimana.
Nyt tavallaan pystyn.
Oksitosiinihumalassa huomaan haaveilevani siitä, että Toivo nukkuisi vieressäni joka yö. Mietin mitä jos kummallakaan ei olisi omaa kotia, johon lähteä toisen luota. Katselen päiväunissani kuinka pieni tyttöni kutsuu Toivoa isäkseen.
Sitten mietin kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen, jos lähtisin tavoittelemaan noita unelmia. Kaikkea mistä todennäköisesti joutuisin luopumaan. Toki se voisi mennä hyvinkin, mutta toisaalta lopputulema voisi olla myös se, että joutuisin luopumaan onnestani: minulla ei enää olisikaan kaikkea mitä tarvitsen. Ei olisi rauhaa eikä vapautta, ei omaa tilaa eikä aikaa harrastuksille. En jaksaisi silitellä Toivoa ja huomaisimme, ettei meillä todellakaan ole mitään yhteistä.
Kun on tyytyväinen on helppo haluta pieniä asioita. Voin haaveilla uudesta sohvasta ja ostaa sen, kun hetki on sopiva. Uusi sohva ei muuta mitään. Mutta suurten muutosten tekeminen onkin paljon vaikeampaa: kannattaako keikuttaa venettä ja vaihtaa työpaikkaa, muuttaa yhteen rakkaan kanssa tai lisääntyä, jos nyt on hyvä näin ja muutos voi ihan yhtä hyvin olla muutos huonompaan?
Ehkä Sankari oli oikeassa siinä, että tyytyväisyys on pysäyttävä voima.
Hallittu riskinotto on mielestäni oikein hyvä myös - ja erityisesti - ihmissuhteissa. :)
VastaaPoistaMitä mieltä muuten Toivo on haaveistasi? Onko hänellä samankaltaisia haaveita? Entä pelot, ovatko nekin samantapaisia? :)
Minä luulen, että pelkomme ovat pohjimmiltaan hyvin samankaltaisia. Toivo pelkää myös sitä vastuuta, joka perheen mukana tulisi: entä jos hän ei jaksaisikaan olla koko ajan käytettävissä, entä jos hän ei pystyisikään elättämään perhettään.
VastaaPoistaEilen Toivo mietti jääkö elämässä jotain oleellista kokematta, jos ei ole lapsia ja lapsenlapsia (tämä sen jälkeen, kun olin todennut, että minusta tulee tosi hyvä mummo). Itse ajattelen, että lapsettomana voi varmasti elää täyttä elämää, mutta omalla kohdallani koen, että äitiys on ainoa asia, joka tekee minusta jollakin tavalla merkittävän. Jos minä en olisi äiti, olisi minulta jäänyt jotain hyvin oleellista kokematta. Ihan jo lähtien siitä ainutlaatuisesta rakkaudesta, jota lastaan kohtaan tuntee.
Ja tämä siitä huolimatta, että välillä miettii, että olisi päässyt paljon helpommalla, jos ei olisi koskaan lisääntynyt.