Vielä muutamia vuosia sitten ajattelin, etteivät taidemuseot ole minua varten. En yksinkertaisesti jaksanut keskittyä maalauksiin. Sitten näin Leonardo da Vincin Madonna Littan. Se oli rakkautta.
En minä edelleenkään ole asiantunteva taidemuseoissa kävijä, mutta nyt olemme kuitenkin tulleet siihen pisteeseen, että kun sain vapaasti valita kuinka käytän pari vapaata tuntiani, päätin mennä taidemuseoon. Halusin nähdä Gustav Klimtin Suudelman.
Kaikkien näkemieni jäljennösten (ties missä muodossa, mukaan lukien lampunvarjostimet, lautasliinat ja kirjakerhon seinävaatteet) jälkeen taulu hämmästytti: se oli kauniimpi paljon heinovaraisemmalla tavalla kuin osasin odottaa. Pidin siitä. En rakastunut, mutta nautin.
Postilaatikossani odotti kirje Suomen löytötavaratoimistosta. Heillä on kuulemma minulle kuuluvaa omaisuutta. Oletan, että se on puhelimeni.
En uskaltanut toivoa, että saisin puhelimeni takaisin. Enkä todellakaan osannut kuvitella, että sen voisi saada takaisin näin helposti. Olin varautunut soittelemaan huomenna turhia puheluita paikkaan jos toiseenkin. Mutta joskus näinkin.
Ehkä tästä alkavat paremmat ajat. Paremmilla tarkoitan vähän helpompia.
[En jaksanut hirveästi surra puhelintani. Uusia saa kaupasta.
Se mitä hetken surin oli Sankarin puhelinnumero. En ole poistanut sitä puhelinmuistiostani. Olen halunnut säilyttää sen.
Siinä missä on kohtuullisen ymmärrettävää olla poistamatta kuolleen miehen puhelinnumeroa, ei sitä olisi etsiä puhelinnumeroa neljän vuoden takaisista sähköposteista (hitsi, tapaamisemme vuosipäivä meni minulta ohi. Mikä on oikeastaan varsin hyvä asia.) ja tallentaa sitä uudelleen, uudelle sim-kortille. Se olisi jo omituista. Enhän minä menneisyydessä elä.]
En minä edelleenkään ole asiantunteva taidemuseoissa kävijä, mutta nyt olemme kuitenkin tulleet siihen pisteeseen, että kun sain vapaasti valita kuinka käytän pari vapaata tuntiani, päätin mennä taidemuseoon. Halusin nähdä Gustav Klimtin Suudelman.
Kaikkien näkemieni jäljennösten (ties missä muodossa, mukaan lukien lampunvarjostimet, lautasliinat ja kirjakerhon seinävaatteet) jälkeen taulu hämmästytti: se oli kauniimpi paljon heinovaraisemmalla tavalla kuin osasin odottaa. Pidin siitä. En rakastunut, mutta nautin.
Postilaatikossani odotti kirje Suomen löytötavaratoimistosta. Heillä on kuulemma minulle kuuluvaa omaisuutta. Oletan, että se on puhelimeni.
En uskaltanut toivoa, että saisin puhelimeni takaisin. Enkä todellakaan osannut kuvitella, että sen voisi saada takaisin näin helposti. Olin varautunut soittelemaan huomenna turhia puheluita paikkaan jos toiseenkin. Mutta joskus näinkin.
Ehkä tästä alkavat paremmat ajat. Paremmilla tarkoitan vähän helpompia.
[En jaksanut hirveästi surra puhelintani. Uusia saa kaupasta.
Se mitä hetken surin oli Sankarin puhelinnumero. En ole poistanut sitä puhelinmuistiostani. Olen halunnut säilyttää sen.
Siinä missä on kohtuullisen ymmärrettävää olla poistamatta kuolleen miehen puhelinnumeroa, ei sitä olisi etsiä puhelinnumeroa neljän vuoden takaisista sähköposteista (hitsi, tapaamisemme vuosipäivä meni minulta ohi. Mikä on oikeastaan varsin hyvä asia.) ja tallentaa sitä uudelleen, uudelle sim-kortille. Se olisi jo omituista. Enhän minä menneisyydessä elä.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti