Asemalla klo 17.42

Mies, jolla on maailmankaikkeuden kaunein hymy kävelee kohti, pysähtyy ja tarttuu minua kädestä. Suukotan häntä suulle. Silmäni hymyilevät.

[Taitaa Toivokin mielellään näyttää maailmalle, että tämäpä on minun naiseni.]

- Unohdin ottaa kengät mukaan, mulla on isän kengät jalassa, Toivo toteaa kävellessämme autolle.
- On siinä mulla mies, jättää kenkänsäkin kotiin, hymyilen.
- On mulla sentään omat housut jalassa!

Vieressämme kulkeva vanhempi nainen katsoo Toivoa ja tämän jalkoja pitkään. Näen kuinka hänen aivonsa raksuttavat: kuinka voi unohtaa kengät?

Minua naurattaa. 
 

Kyllä minä täällä voisin olla onnellinen.

Poikanen on kaverinsa kanssa metsässä, Toivo laittamassa moottoripyörää talviteloille, minulla oli mielestäni järjellinen syy avata läppäri, mutta en muista sitä enää.

Neljän pitkän viikon jälkeen kotius (se on sana, jos minä sanon niin) alkaa varovasti hiipiä näiden seinien sisälle. Oma huoneeni on melkein valmis - ei vielä täydellinen, mutta riittävän hyvä lepuuttamaan sieluani.

Tästä tulee vielä se koti, josta olen aina haaveillut: kaunis ja kodikas, yksityiskohtia myöten minun näköiseni.

Onni alkaa taas poreilla minussa. 

*

Huoneeni seinällä roikkuu pienenpieni vihreä Budai (happy Buddha), jonka ostin Kiinasta kymmenellä yuanilla.

Jo Kiinassa opin, että onnellisen Buddhan mahan hierominen tuo onnea (olen tieteeseen taipuvainen rationalisti, mutta jos kiviesineen massun silittely hymyilyttää, siitä ei voi olla haittaa). Vetoni Budaita kohtaan oli sen verran suurta, että minun oli saatava yksi kotiinkin.

Sittemmin luin, että Budai on tunnettu onnellisuudestaan, täyteydestään ja tyytyväisyydestään. En usko, että olisin voinut löytää parempaa hahmoa seinälleni.

Panisin.

Eilen Toivo seisoi edessäni pitkästä aikaa. Hän oli harvinaisen komea. En saanut silmiäni irti hänestä.

- Sinä näytät älyttömän hyvältä, sanoin.
- Niinkö? Toivo sanoi ja hymyili.

Minun oli ikävä jokaista kohtaa sinussa, ajattelin. Mutta sitä en sanonut ääneen. Ehkä olisi pitänyt. Asioita pitäisi sanoa enemmän ääneen. Kauniilla sanoilla voi olla valtaisa merkitys  ("Katsoin ja valvoin, kun nukuit. Koko yönkö? Niin." - Minä olisin joku toinen, jos minulla ei olisi noita sanoja.). 

On siis syksy.

Minä pidän syksystä, mutta en pidä siitä, etten voi syksyllä toimia minulle luontaisimmalla tavalla: laittaa pyjamaa päälle, kieppiytyä peiton alle ja herätä joskus sitten keväällä, kun aurinko paistaa ja räystäät tippasevat.

Tosin nyt ei vielä ole se hetki, jolloin laittaudutaan köllölleen. Nyt kuuluisi kerätä massaa ja syödä talven varoiksi suklaata, suklaata ja sitten vielä varmuuden vuoksi vähän suklaata.

Ihmiset eivät selvästikään ole ymmärtäneet tiettyjä olemisen perusasioita. Karhut ovat paljon fiksumpia.

Luulen, että olen nyt tympääntynyt siksikin, että tähän aikaan vuodesta koti on maailmankaikkeuden keskus (on se muulloinkin, mutta syys lokakuussa se on sitä vielä korostuneemmin), mutta minä en pääse kotonani (tai: siellä missä nyt asun) rauhaan, koska mikään ei ole vielä täysin kohdallaan. Koti ei ole vielä valmis.

Ärsyttää.

Toivokin on ärsyttänyt (ei hän ole tehnyt mitään, emmehän me ole edes nähneet toisiamme pieneen ikuisuuteen (sekin ärsyttää. Tarvitsen syliä ja miehen tuoksua.). Tai ehkä olisi totuudenmukaisempaa sanoa, että olen itse ärsyttänyt itseäni ajattelemalla ikäviä ajatuksia.

Tuntui silti mukavalta, kun Toivo soitti sunnuntai-iltana ja oli vuorostaan se, joka otti suhteemme talteen ja hoitoon.

Minulla on ikävä Toivoa. Siksi minä nyt kiukuttelen. (Se on hyvä tiedostaa.)

Mielikuvissani se on tiiliseinä keskellä metsää.

Olemme viime päivinä olleet Toivon kanssa kaukana toisistamme. Enkä tarkoita 900 kilometrin fyysistä välimatkaa (olen vaihteen vuoksi taasVenäjällä).

Soitin illalla Toivolle.

- Mitäpä muuta? Toivo kysyi, kun pinnalliset kuulumiset oli vaihdettu.
- Ei kai tässä ihmeitä. [h i l j a i s u u s] Tai no, olen minä viime päivinä miettinyt meitä aika paljon.
- Niin minäkin.

Toivo puhui rauhallisella äänellä. Minun lauseideni pilkut venyivät kolmen pisteen hiljaisuuksiksi.

- Mitä sinä olet mieltä ... pitäisikö meidän erota vai antaa tälle vielä aikaa ... vai pysyä yhdessä? kysyin keskustelua yhteenvetääkseni.
- Minun mielestäni meidän pitäisi pysyä yhdessä, Toivo vastasi. Meillä on paljon hyvää. Onhan töissäkin välillä tympeitä päiviä, mutta ne menevät ohi, hän jatkoi.

Pysymme siis yhdessä. Mutta meidän on tehtävä jotain päästäksemme lähemmäs toisiamme. Ollaksemme oikeasti tyytyväisiä. Ei se tule itsestään eikä ilmaiseksi.

Minulle on selvää, että haluan edelleen olla Toivon kanssa, vaikka minulle ei olekaan selvää onko tämä loppuelämän suhde. Mietin eilen miksi näin on ja tulin siihen tulokseen, että meissä on edelleen valtavasti kehityspontetiaalia. Tätä suhdetta ei ole katsottu loppuun, vaikka välillä jäämmekin junnaamaan paikallemme tai ehkä jopa otamme askelia taaksepäin.

On eri asia juosta päin seinää kuin selvittää tuleeko seinä jossain vaiheessa vastaan. Jos seinä joskus vastaan tulee, sitten pitää ymmärtää etsiä toinen tie. Mutta se ei ole tämän hetken murhe.  

Aallokko

Kävin kaupassa. Pyöräilin vanhaa kotireittiä. Näin vanhan parvekkeeni. Tuntui kurjalta.

Menin leikkikentälle. Halusin keinumaan. Heitin reppuni maahan ja otin niin kovat vauhdit kuin pystyin. Irvistin samalla tavalla kuin irvistän, kun en jaksaisi potkaista enää ainuttakaan potkua, mutta potkaisen silti.

Sieluni oli niin väsynyt.

Minulla on koti-ikävä. Kotini ei enää ole entisissä seinissä, mutta ei se ole vielä täälläkään. Minulla on katto pääni päällä, mutta koditon olo. Kai tästä joskus koti tulee?

On hyvä.

Olen kuplivan hyvällä tuulella - juuri sellainen Rara, josta itse eniten pidän (kollega kysyi mitä olen ottanut ja voisiko hän saada sitä myös). Nauran (itselleni) ja hymyilen kaikille.

Aamun alkajaisiksi minua haastateltiin radioon (toinen kerta tässä elämässä). Yritin puhua ymmärrettävästi, mutta asiaa ja samalla hihittelin sisäisesti: minäkö muka vakavasti otettava asiantuntija, kaikkea ne kuvittelevatkin.

Sitten jatkoin matkaani tilaisuuteen, johon haastattelukin liittyi varmana siitä, ettei ketään kiinnosta pätkääkään (minulla on aina sellainen olo ennen ihan mitä tahansa tilaisuutta, mutta koska työminäni en oikeasti ole minä, on työminäni valmis olemaan ihan eri tavalla esillä kuin minä olen). Olisi homman voinut varmasti hoitaa paljon paremminkin, mutta koska se kuitenkin meni ihan hyvin, olen todella tyytyväinen. Iloisesti yllättynyt.

Kaiken hyvän lisäksi on perjantai!

Aion ottaa imurin esille ja pöristellä ympäriinsä. Tuntuu hyvältä päästä tekemään jotain sellaista, mitä kotona yleensäkin tehdään eikä vain siirrellä tavaroita paikasta toiseen ja miettiä mihin mikäkin oikeasti kuuluisi. 

Tänään on hyvä olla minä.

Minä olen matkalla.

Olen edelleen olemassa.

Olemme asuneet uudessa osoitteessa reilun viikon. Ei se tunnu vielä kodilta, ei omalta. Ehkä sitten, kun tavarat ovat löytäneet paikkansa eikä huoneissa enää kaiu (verhojen ja mattojen hankinta on vielä pahasti vaiheessa). Joskus.

Toivon.

Olen aika väsynyt. 

*

"The reason why we struggle with insecurity is because we compare our behind-the-scenes with everyone else's highlight reel." Steve Furtick

Ensin ajattelin, että juuri noinhan se on. Sitten ajattelin asiaa pidemmälle: en minä vertaa itseäni muihin ja tunne huonommuutta (paitsi joskus joissakin asioissa, syystäkin.). Minä vertaan itseäni itseeni.

Minä haluaisin aina olla se Rara, joka on kaunis, vahva ja rohkea, iloinen ja nokkela. Minun on vaikea hyväksyä sitä, etten aina ole sellainen. Minun on vaikea hyväksyä niitä puoliani, jotka eivät ole silmissäni hyviä (mistä tulevat ne arvot, joilla määritän piirteeni hyviksi tai huonoiksi? Jonkun toisen mielestä olisi yksiselitteisesti typerää polkea pyörää kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Minulle se kertoo siitä, että olenpa aika reipas ja vahva.).

Voin hyväksyä monet muut ihmiset kokonaisina hyvine ja huonoine puolineen. Miksi omia vähemmän toivottuja piirteitä on vaikeampi hyväksyä? Miksi minun pitäisi olla täydellinen, kun en odota sitä keneltäkään muultakaan?
 
Minun pitäisi olla itselleni armollisempi. 

*

Koska Toivo ei ole koskaan sanonut suoraan ja päin naamaa rakastavansa minua, olen pohjimmiltani sitä mieltä, ettei hän rakasta, vaan on kanssani vain parempaa odotellessa.

Kuitenkin tosiasia on, että silloin kun hän on sanonut jotain hölmöä, hän on ollut peloissaan, tuntenut olonsa uhatuksi. Hänen peikkonsa ovat puhuneet.

Silloin kun hän sanoo jotain hyvää ja kaunista, sanat tulevat sydämestä ja niissä on rakkautta.

Miksi minä haluan pitää kiinni ajatuksesta, ettei kukaan minua rakasta? Mikä siinä ajatuksessa on minulle niin tärkeää? Mihin se perustuu? Miksi en halua (vaikka muuta väitän), että minua rakastetaan? (Vaikeahan sellaista ihmistä on rakastaa, joka on vakaasti sitä mieltä, ettei häntä voi rakastaa.)

Luulen, että olen mönkiytymässä kohti oleellisia vastauksia.