Wiktionary väittää, että selvän superlatiivi on selvein. (Rohkenen olla asiasta eri mieltä.)

Ehkä se on ovulaatio, joka rakastaa Toivoa. Ehkä tässä on kyse miehen tuoksusta ja geneettisestä yhteensopivuudesta, eikä mistään sen suuremmasta (tai pienemmästä).

Onko olemassa jotain suurempaa?

*

Kävin ystävän kanssa lounaalla. Tai onhan hänellä nimikin; kävin Kaiman kanssa lounaalla.

Hän oli tavannut mukavan naisen. Oli ihastunut. Toiveikas ja iloinen.

Hyvä niin. Vaikka Kaima periaatteessa olisi minulle sopiva mies, ei hän sitten kuitenkaan ole (ehkä kyse on miehen tuoksusta ja geneettisestä yhteensopivuudesta, eikä mistään sen suuremmasta), eikä meistä tulisi paria, vaikka en Toivon kanssa olisikaan.

Kaima kysyi olemmeko puhuneet Toivon kanssa suhteemme suurista linjoista, yhteenmuutosta ja sen sellaisesta (hänen naisystävänsä oli tehnyt heti selväksi, että haluaa asua maalla omakotitalossa). En oikein tiennyt mitä vastaisin: olemmehan me puhuneet kaikenlaista, mutta emme silti ole saaneet kiinni suuresta linjasta.  En minä tiedä mihin olemme menossa (et voi eksyä, jos et tiedä mihin olet menossa). Pitäisikö tietää?

Pitäisikö kaiken olla jo selvää, kun tapaamisestamme kuitenkin on jo kolme vuotta? Tarvitseeko kaiken vielä olla selvää? 

(Selvää on se, että minusta on mukava nukahtaa Toivon viereen ja herätä siitä.)

*

Minusta on ihanaa olla minä.

Siihen ei liity kysymysmerkkejä eikä mitään analysoitavaa. (Se on selveintä, mitä on.)

Tässä hetkessä.

Joskus huomaan tuijottavani Toivoa. Katseessani ihailua, halua, hellyyttä.

Joskus tunnen itseni hölmöksi katsoessani häntä niin. Ei tämä, ei tuo mies, kuulu minulle. Loppuelämälleni.

En kuitenkaan halua kieltää itseltäni tätä hetkeä vain siksi, ettei tämä onni välttämättä kuulu tulevaisuuteen.

Kaunis maa.

Ikkunan takana aurinko paistaa puiden välistä. Minun päässäni soi niin kaunis on maa. Tunnen itseni siunatuksi saadessani asua puiden keskellä. Minä pidän puista.

Nyt eletään taas hyviä aikoja (vanhoja hyviä aikoja, kenties). Olen iloinen ja levollinen. Niin tyytyväinen, että kun ohjaaja combatissa kehotti miettimään jotain ärsyttävää asiaa ja purkamaan energian siihen, en minä keksinyt mitään.

Minua ei nyt ärsytä yhtään mikään. Minusta on mukava olla tässä elämässä ja tässä maailmassa.

(Varis tuli syömään lintulaudalta pudonneita siemeniä. Varikset ovat kauniita.)

Olen usein kuullut sanottavan, että pitkässä parisuhteessa voi rakastua puolisoon uudestaan ja uudestaan. Pitää varmasti paikkansa, mutta vielä sitäkin parempaa ja tärkeämpää on rakastua itseensä uudestaan ja uudestaan. (Miksi siitä ei puhuta?)

I went on.

Luin tänään pitkästä aikaa nämä sanat:

"perhaps it's done already, perhaps they have said me already, perhaps they have carried me to the threshold of my story, before the door that opens on my own story, that would surprise me, if it opens, it will be I, it will be the silence where I am, I don't know, I'll never know, in the silence you don't know, you must go on, I can't go on, I'll go on." (Samuel Beckett)

Kun Sankari kuoli, minä löysin Samuel Beckettin. Se oli rakkautta ensi sanoista. En väitä, että olisin ymmärtänyt puoliakaan lukemastani, mutta rakastin jokaista sanaa. Oikeasti.

Ylle kirjoitetun luin niin moneen kertaan, että opin sen ulkoa. Sanat toivot lohtua suruuni. Poljin pyörää ja toistin noita sanoja mielessäni uudestaan ja uudestaan: perhaps it's done already...

Voi minua. Ne olivat raskaita kuukausia.

Mutta minä selvisin. Niistäkin minä selvisin. Hyvä minä.
 

Kymmenen vuotta on pitkä aika (kissa voisi olla nimeltään Urho).

Laskin yöllä matkalaukun eteisen lattialle. Pesin kasvot ja harjasin hampaat. Riisuin vaatteet mytyksi sängyn viereen ja möngin peiton alle, lämpimän miehen viereen.

Tuntui hyvältä tulla kotiin, jossa joku hengittää.

Minusta on nautinnollista olla yksin, mutta en halua olla aina yksin. En usko, että haluaisin enää asua kokonaan yksin. Kai minä otan sitten kissan, kun Poikanen muuttaa pois kotoa, jos kymmenessä vuodessa puitteet eivät muilta osin muutu.  

Kunhan taas jäsentelen ajatuksiani.

"Sinkkosen mukaan lapsi tarvitsee hyvän vuorovaikutuksen lisäksi omat vanhemmat, turvallisuuden kokemuksen, rutiineja ja rajoja – elämäänsä ennakoitavuutta, ikätovereita, suvun ja juuret – identiteetin siitä mistä on tullut, tunteen että tuottaa vanhemmilleen ja muille läheisilleen iloa sekä paljon rakkautta. Itsensä jollekin tärkeäksi kokemisen hän nosti yleisesti ottaen kaiken keskiöön." (Koko juttu täällä.)

Olen samaa mieltä Jari Sinkkosen kanssa monesta asiasta, myös tuosta yllä olevasta. Nuo rivit luettuani mietin, että voidakseen hyvin aikuisetkin tarvitsevat samoja asioita: turvallisuutta, ennakoitavuutta, ystäviä, identiteetin ja tunteen, että on tärkeä muille.  

Minulla on aina ollut hyvä itsetunto. Toki minullakin on horjuvat hetkeni ja huonot päiväni, mutta pääsääntöisesti olen aina riittänyt itselleni. Viime vuosina olen jopa pystynyt päästämään itseni vähän vähemmällä - en ole riittääkseni vaatinut itseltäni yhtä paljon kuin aikaisemmin. 

Silti olen aina myös kaivannut hyväksyntää ja rakkautta. Olen halunnut olla tärkeä muille. 

Koskaan en keneltäkään hyväksyntää vaatinut. En kiukutellut, en tyrkyttänyt itseäni (se olisi aina ollut kauhistus), en vaatinut. Olin minä - ja välillä valitettavasti myös joku muu - ja hiljaa toivoin, että se riittäisi hyväksytyksi tulemiseen.  Kun se ei riittänyt, ajattelin, että minun pitäisi olla enemmän.

Sitten kyllästyin. Sisäinen aikuiseni otti sisäistä lastani kädestä kiinni ja totesi, että me pärjäämme ihan kahdestaan. Emme tarvitse kenenkään muun hyväksyntää emmekä rakkautta, riitämme toisillemme.

Sisäinen aikuiseni oli kuitenkin väärässä. Ihminen tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta myös muilta. Se että yrittää korvata ulkoisen rakkauden sisäisellä rakkaudella on mielestäni yhtä epätervettä kuin se, että yrittää korvata sisäisen rakkauden ulkoisella rakkaudella. Kumpikaan ei yksin riitä, ihminen tarvitsee hyväksyntää sekä itseltään että läheisiltään. 

Olen mielestäni oikealla tiellä nyt, kun olen antanut itselleni luvan tarvita muita ihmisiä ja heidän rakkauttaan. Mielestäni on hyvä asia, että sisäinen lapseni on sanonut sisäiselle aikuiselleni, että kyllä me kuule muitakin tarvitsemme. Saamme tarvita. Meidän ei tarvitse pärjätä yksin. 

Vieläkin kun muistaisin, ettei oleellista ole ainoastaan parisuhderakkaus ja -hyväksyntä. Kun minä varmuudella tiedän, että minua rakastaa (epäromanttisella tavalla) ainakin viisi ihmistä ja että moni muukin pitää minusta ihan juuri tällaisena ja ajattelee, että seurassani on hyvä olla, on se oikeasti paljon. 

(Silti uskon, että voin kohtuudella toivoa ja odottaa olevani rakastettu ja hyväksytty myös parisuhteessa.)

Love is possible.

Palasin Kaukaa Poista kotiin eilen aamulla yhdeksän maissa. Ensin itkin hetken aikaa (olin niin väsynyt), sitten menin suihkuun ja sen jälkeen nukkumaan.

Toivo hiipi omilla avaimillaan viereeni muutamaa tuntia myöhemmin. Otti syliin, silitteli, suukotteli, haisteli ihoani ja vaikutti niin tyytyväiseltä, että ajattelin, että tuo mies voi hyvinkin rakastaa minua.

Minun mielestäni rakkaudessa teot ovat tärkeämpiä kuin sanat (niin paljon kuin sanoista pidänkin, on minun myönnettävä, etteivät ne yksistään riitä mihinkään). Minä näen rakkauden Toivon teoissa. Olenko kohtuuton, kun haluaisin myös kuulla sen sanoissa?

Olen puhunut rakkaudesta sen verran Toivolle, että hänen täytyy jo tietää, että minä kaipaan myös sanojen tuomaa varmuutta, sanojen ja tekojen sopusointua. En jatkuvaa vakuuttelua, mutta jos nyt edes kerran hän voisi katsoa minuun ja sanoa ääneen, että rakastaa.

Niin kauan kuin hän ei sitä tee, minun on hirvittävän helppo vakuuttaa itseni aina sopivissa tilanteissa siitä, että Toivo ei sano rakastavansa, koska ei koe rakastavansa. Ja silloin minusta aina tuntuu hirvittävän pahalle ja minä päätän, että kun näen Toivon, sanon, etten halua tätä.

Ja sitten hän tulee ja silittää hiuksiani, kysyy lähdemmekö kesällä yhdessä lomalle, huolehtii, että lähdemme ajoissa hakemaan Poikasta, maksaa ruokakaupassa ja painaa puhelimen herätyksen kiinni, koska aikaisemmin sanoin, etten pidä siitä, että puhelin hilipalihumppaa yksinään (saa torkuttaa, mutta mieluummin niin, että painaa sitä torkkua eikä niin, että puhelin humppaa aikansa ja menee sitten oma-aloitteisesti torkulle), enkä minä enää voi väittää, etten halua tätä.

En minä haluaisi olla pelokas enkä epävarma (parisuhteessa). Mutta olen. Ehkä se joskus menee ohi, kun tarpeeksi kauas kävelen.