Minä olen aina rakastanut sanoja.

Minä ihan varmasti kirjoitin ja julkaisin tekstin eilen, mutta nyt niitä sanoja ei ole sen enempää luonnoksissa kuin julkaistuissakaan. Kummallista. Erittäin kummallista.

Kerrattakoon: Toivo oli käynyt perjantaina teekaupassa. Minä sain tuliaisia.

Tuntui hyvälle.

Olen joskus miettinyt onko Toivolla lainkaan romanttisia tunteita minua kohtaan. Vai olenko vain paras nainen, jonka hän on tavannut. Järkivalinta. (Nämä pohdinnat ovat osa riittämättömyyden ja merkityksettömyyden tunnelukkoani: jos joku valitseekin minut, ei se johdu siitä, että hän pitäisi minua erityisenä, vaan siitä, että hän laskelmoi, että olen ihan jees parempaa odotellessa.)

Sitten Toivo valitsi minulle kaikista mahdollisista juuri tuon pussin. Rakkaani.

Tuo sana korjasi palan siitä mikä minussa on rikki. Sain ilmastointiteippiä sielulleni. (Kiitos kultaseni, kiitos.)

"Entäpä jos, vastoin tavanomaista käsitystä, ihmisellä aina on sellainen elämä jonka hän ansaitsee?" (Jean-Paul Sartre)

Harvinaisen tympeä päivä. Ei muuten, mutta kaikki tökkii eikä mikään ole hyvin (työt eivät suju eivätkä etene, minusta ei ole mihinkään, ei Toivo minua kuitenkaan rakasta eikä halua kanssani oikeasti olla, millään ei ole mitään merkitystä, varsinkaan minulla, näytänkin ihan hirveältä. Puistattaa ihan, kun peiliin katsoo. Sanoinko jo, että ulkona on sää?).

Tämä on joko hormonaalista tai sitten puhdasoppista eksistentiaalista ahdistusta. Veikkaan jälkimmäistä. 

Kevennys: tiistaina Poikanen kertoi keksineensä kuinka rakettireppu voidaan toteuttaa. Kuulemma todella helposti. Hän ihmetteli, ettei kukaan ole vielä tehnyt sitä. Eilen hän leipoi kakun. Ihan itse ja omasta aloitteestaan, minä vain vieressä ohjeistin. Aamulla hän taas visioi tulevaisuutta, ja minä toppuuttelin kertomalla, että suurissa suunnitelmissa myös kaavoitus ja kaupunkisuunnittelu on huomioitava.

- Kyllä kai minä sen tiedän! Poikanen kivahti.

Sillä hetkellä minäkin sain ajatuksen: on täysin mahdollista, että tuo poika tekee vielä joskus jotakin. Jotakin merkityksellistä. (Ansaitsee miljoonia, voittaa Nobelin rauhanpalkinnon, kiittää puheessaan äitiään ja ostaa tälle takan ja keinutuolin...)

[Olenko minä ansainnut tällaisen elämän? Mielestäni olen. Olen rakentanut elämäni ihan itse. Olen ansainnut kaiken sen mitä minulla on.

Olisinko ansainnut enemmän, erilaisen, paremman elämän? En usko. Tämän parempaan minä en pystynyt.

Voinko tehdä elämästäni paremman? Voin. Eikä sitä kukaan muu tee puolestani.]

Olisikohan maanantai mieluummin joku muu?

En vihaa maanantaita. En muista, että olisin koskaan vihannut. Joskus oli aika, jolloin maanantai oli helpotus: menin mieluummin töihin kuin kuuntelin kotona raivoavaa miestä. Onneksi en ole enää pitkään aikaan elänyt sitä elämää.

Viime aikoina olen ollut maanantaisin väsynyt. Se johtuu siitä, että Toivon kello soi viideltä (koska hänen pitää ajaa muutama sata kilometriä töihin). Minäkin herään siihen, horrostan Toivon aamutoimien ajan, käyn halaamassa häntä eteisessä (Toivo käy kyllä makuuhuoneessa suukottamassa minua, mutta minä haluan silti mennä eteiseen sanomaan hei hei ja turvallista matkaa) ja kömmin oven sulkeuduttua takaisin sänkyyn ja torkahdan vielä hetkeksi.

Aamuyöstä jalkeilla kirmailu (joo, tiedän, jotkut nousevat ihan vapaaehtoisesti viiden kuuden aikaan. Minä en. Silloin on vielä yö.) yhdistettynä siihen, ettei uni välttämättä sunnuntaina tule ihan heti, näkyy ihan suoraan maanantain vireystilassa.

Väsyttää. (Mutta en silti vihaa maanantaita.)

Sartre sanoi, että helvetti ovat muut ihmiset. Joskus se on totta, mutta ei aina.

She had blue skin,
And so did he.
He kept it hid
And so did she.
They searched for blue
Their whole life through,
Then passed right by-
And never knew.

Shel Silverstein

Runo pyöri päässäni koko eilispäivän: mitä syvemmälle itseensä käpertyy, sitä vaikeampi on löytää kaltaisiaan. Ei voi olettaa, että joku tulisi piilopaikkaasi ja selvittäisi kuka olet (vaikka salaa toivoisitkin niin). On oltava avoimesti oma itsensä ja pidettävä aistit avoinna, jotta ihmiset, joiden särmät sopivat omiin, eivät vahingossa menisi ohi.

***

Joskus tunnen itseni yksinäiseksi. Tuskin olen siinä poikkeus. Kai kaikki tuntevat? 

Olen kuitenkin mielestäni onnekas. Laskin aivan itse äsken, että tässä maailmassa on kahdeksan ihmistä, jotka miellän ystävikseni: 

• Parhaaseen ystävääni (tätä ennen minulla on ollut 'paras ystävä' joskus yläaste- lukioaikana) tutustuin vuonna 2008 puutalkoissa, mutta tutustuimme paremmin vasta reilua vuotta myöhemmin. Olemme samanikäisiä ja meillä on samanikäiset pojat. Meissä on paljon samaa, mutta ajattelemme monista asioista (esimerkiksi rakkaudesta) hyvin eri tavalla. Olen oppinut häneltä paljon. Luotan häneen täysin ja voin kertoa hänelle aivan kaiken (nekin asiat, joista ensin ajattelen, etten voi kertoa kenellekään). Rakastan häntä, ihan oikeasti rakastan. 
• Kultakutri on tyttökaverini, bilekaverini, sinkkukaverini (vaikkemme enää sinkkuja olekaan) ja reissukaverini. Meitä yhdistävät erityisesti matkustaminen ja miehet. Kultakutri on hyvää seuraa ja pidän hänestä, mutta en luota häneen täysin, sillä hän osaa olla myös ilkeä ja pisteliäs, varsinkin silloin, jos toisella on jotain mitä hän haluaisi. 
• Minnaan tutustuin syksyllä 2009, pian Sankarin kuoleman jälkeen. Meillä on samanikäiset pojat ja hänkin on eronnut poikansa isästä. Minna on rauhallinen, fiksu ja hyvä ihminen. Lapsillamme eivät valitettavasti mene kemiat yksiin, mutta minä viihdyn Minnan seurassa. 
• Pitkäaikaisimpaan ystävääni tutustuin ollessani 8-vuotias. Olimme samalla luokalla kolmannelta luokalta lukion loppuun saakka ja yliopistossa olimme hetken aikaa kämppiksiä. Olen hänen esikoispoikansa (uskonnoton) kummitäti. Emme ole kovin aktiivisesti tekemisissä, mutta tiedän, ettei hän katoa koskaan elämästäni mihinkään. 
• Miiaan tutustuin opintojen yhteydessä syksyllä 2001. Söimme Brysselissä pussikeittoa, jonka jälkeen muutimme eri paikkakunnille, mutta olimme silti paljon tekemisissä. Miia on ihana, rohkea ja lojaali. Hänelle uskaltaa helposti puhua ikävistäkin asioista. Poikammekin pitävät toisistaan.
• Tipiin tutustuin töissä keväällä 2002. Tulin hänen kanssaan heti hyvin juttuun: hän on rento ja mutkaton. Emme ole enää muutamaan vuoteen tehneet töitä yhdessä, mutta olemme edelleen viikoittain tekemisissä. Hän ei ole se, jonka kanssa pohdin elämän kaikkia ulottuvuuksia, mutta tiedän, että jos tarvitsisin apua, hän olisi paikalla (Tipi tuli ensimmäisenä luokseni, kun Sankari kuoli).
• Myös Jiihin tutustuin puutalkoissa vuonna 2008. Jii on miesnäkökulmani. Olimme molemmat eronneet samoihin aikoihin ja pohdimme paljon nais- ja miessuhteita ja elämää yleensä. Enää emme ole niin paljon tekemisissä (nyt ei ole sen enempää aikaa kuin tarvettakaan asioiden pohtimiseen sillä tasolla kuin aikaisemmin oli), mutta yhteys on säilynyt ja toivottavasti säilyy tulevaisuudessakin. Minä olin ensimmäinen, jolle Jii kertoi aikovansa kosia silloista tyttöystäväänsä, nykyistä vaimoaan, ja Jii oli ystävistäni ensimmäinen, joka tapasi Toivon. 
• Sitten on Ärjy (älä kysy), toinen miesnäkökulmani. Tunnemme yläasteajoilta samoista harrastuspiireistä. Lukioaikoina hän oli minuun kovin ihastunut, ja pitää minua vieläkin maailmanluokan kaunottarena (jos on paha mieli, Ärjy osaa piristää), mutta ei meidän välillämme ole koskaan ollut - eikä koskaan tule olemaan - mitään säpinää (minun mielestäni nainen ja mies ovat ystäviä silloin, kun toisen kanssa puhutaan myös parisuhteista, ihastuksista, säädöistä ja kiinnostuksenkohteista. Jos näistä ei puhuta, siihen on usein syynä se, että halutaan pitää reittiä auki toisen suuntaan, vaikkei suoraa aloitetta halutakaan tehdä. Ollaan 'vain kavereita', vaikka pinnan alla kyteekin jotain.). Ärjy on hyvää seuraa, hänellä on vikkelät aivot ja hän osaa nauraa myös itselleen. Hänen mielestään Toivo olisi ollut täysi idiootti, jos ei olisi halunnut olla kanssani. 

On muitakin tärkeitä ihmisiä, joita voisin sanoa ystävikseni. Ja on sisko, mutta hän on enemmän kuin ystävä, hän on samaa verta. Samoin kuin veli, joka on ihmisenä niin hämmästyttävä, että voisin kiivetä pöydän päälle seisomaan ja huudella sieltä, että toi on mun veli, näkeekö kaikki, mun veli!

Entäs Toivo? Tiedän, että joillekin puoliso on myös paras ystävä, mutta minä en osaa ajatella Toivosta niin. Hän on tuntematon maa, jota minä kartoitan kolkka kerrallaan (ja niitä kolkkia riittää vielä pitkäksi aikaa).  Toivo on joissakin asioissa ja ajatuksissa niin hirvittävän erilainen minuun verrattuna, että se joskus melkein ärsyttää ja saa miettimään voiko tästä koskaan tulla mitään. Ja sitten toisaalta hän on turva, hän on rauha, minä hengitän helposti hänen lähellään. Se ei ole ystävyyttä, vaan jotain ihan muuta.
  

Pari sanaa rakkaudesta.

Kävin eilen Kultakutrin kanssa lounaalla.

- Riku sanoi maanantaina ne kolme pientä sanaa! Kultakutri henkäisi heti ensimmäiseksi.

Puolentoista vuoden seurustelun jälkeen mies oli ensimmäisen kerran sanonut rakastavansa. Kultakutri on odottanut sanoja jo kauan, ja asiasta on keskusteltu moneen otteeseen. Olen iloinen Kultakutrin puolesta, vaikka eilinen keskustelu muistutti minua siitä, ettei Toivo ole koskaan sanonut minulle niitä kolmea sanaa.

"Sinä olet todella erityinen nainen. Sinussa on piirteitä ja ominaisuuksia, jotka ovat todella harvinaisia ja joiden vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, voin rakastaa sinua. Olet paras nainen, jonka olen tavannut."

Tuo on verbaalisesti lähinnä rakkautta, mitä olen Toivon suusta kuullut. Kauniisti sanottu, mutta ei se ole aivan sama asia kuin minä rakastan sinua.

Mietin sitten eilen rakastaako Toivo minua, pitääkö minun kuulla se sanoina ja jos pitää, kuinka kauan voin odottaa.

Minusta tuntuu, että minun termeilläni puhuttaessa Toivo rakastaa minua (haluaa olla kanssani, tuntee fyysistä vetoa minun kohtaan, arvostaa minua, kohtelee kunnioittavasti ja haluaa minulle hyvää). Minusta hänen tekonsa viestivät rakkautta. Ja toisinaan hän käyttää Skypessä hymiötä, jonka pään ympärillä pyörii sydämiä. Ei hän ole palvon maata jalkojesi alla -mies, mutta en minä sellaista miestä haluakaan. Epäilisin ylisanoja. En silti ole vieläkään - kaikista keskusteluistamme huolimatta - aivan varma mitä hän rakkaudella tarkoittaa ja tunteeko hän sitä tunnetta minua kohtaan. 

Haluaisin joskus kuulla, edes kerran elämässäni, että minua rakastetaan. Haluan lauseen, jossa on subjekti, predikaatti ja objekti. Jos en sitä koskan kuule, jää jotakin puuttumaan enkä pidemmän päälle varmasti voi hyvin.

Asiaa eilen pohdiskellessani tulin siihen tulokseen, että voin vielä odottaa. En halua kysyä asiasta, sillä se tuntuisi painostamiselta, mutta haluan uskoa, että jonakin päivänä aika on oikea ja Toivo kypsä. 

Ja sitten sattui hassu juttu:

Saimme illalla harvinaislaatuisen tilaisuuden lähteä kahdestaan syömään ja drinkeille. Baarissa istuimme ikkunalaudalla, eikä asennoistamme todennäköisesti pystynyt päättelemään olemmeko pari vai juttelemmeko muuten vain. Edessämme baaritiskillä notkui yksinäinen mies, joka jutteli kanssamme. Siirryttyäni lähemmäs Toivoa ja silitellessäni hänen kättään mies katseli meitä hetken:

- Olettekste päättäneet rakastaa toisianne? Rakastatko sinä häntä ja hän sinua? mies kysyi Toivolta minuun päin nyökäten.

Odotin vastausta suurella mielenkiinnolla.

- Joo, kyllä me niin ollaan päätetty, vastasi Toivo.
- No onneks olkoon teille! Jos ette olisi, minä olisin alkanut kosiskella tota sun vaimoa, mies sanoi.

Minä nauroin. Päivällä olin miettinyt mahtaako Toivo rakastaa minua ja sitten paikalle saapuu humaltunut nuori mies ja kysyy sitä häneltä. Ei tuo vielä ole suora rakkaudentunnustus, mutta oli tuo taas jo jotain. Minä maltan odottaa.

51. (32. syntyi tässä välillä)

Olisi minusta mielenkiintoista päästä hetkeksi jonkun toisen ihmisen pään sisälle. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka joku toinen näkee maailman, mitä sanoja hän mistäkin tunnetilasta käyttää, miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Olisi mielenkiintoista tietää olisiko jonkun toisen pään sisällä yllättävän samanlaista vai hämmästyttävän erilaista vai jotain siltä väliltä.

Ehkä sitä sitten ymmärtäisi paremmin.

Pelkän kommunikaation varassa liikuttaessa ei ikinä voi olla varma ymmärtääkö mitä toinen todella tarkoittaa. Ei vaikka kuinka varmistaisi, että minä ymmärsin tämän näin, tarkoititko tätä. Ei, koska sanatkin ovat eri ihmisille niin erilaisia. Kun minä ajattelen oravaa, on se todennäköisesti erilainen kuin sinun oravasi. Puhumattakaan abstraktimmista käsitteistä.

(Miksiköhän minä rakastan sanoja? Onko se yritys ymmärtää vai piiloutua?)

***

Olen ollut tällä viikolla aika reipas: vaihdatin pyörään renkaat, kävin kampaajalla, varasin ajan kuntotestiin (olisikohan ollut kolme vuotta sitten, kun se oli tee lähitulevaisuudessa -listallani), päätin missä ja milloin Poikasen synttärit järjestetään ja valitsin siskontytölle synttärilahjan (hyvin suunniteltu on puoliksi tehty jne) ja pesin viinilasit. Kaikki tämä päivittäisten vakiovaatimusten lisäksi.

Taputan itseäni selkään.

Ai niin, avasin myös säästörahaston tulevaa vuorotteluvapaatani varten: kun Poikanen noin kymmenen vuoden kuluttua muuttaa pois kotoa, minäkin lähden jonnekin kauas pois, pidemmäksi aikaa. Näin olen päättänyt. Säästän minä pahan päivän varalle muutenkin, mutta nuo rahat on nyt korvamerkitty hyville päiville.

Taputan itseäni selkään uudemman kerran (elämässä pitää olla pitkäjänteisiä tavoitteita (muitakin kuin roskapussin vieminen ulos)).

***

Minusta ette saa sitä Amerikassa elävää kissaeläintä, mutta jos olisin aika paljon nuorempi, saattaisin pitää Poikasen partio-ohjaajaa (on se täysi-ikäinen, sillä on ajokortti) erittäin viehättävänä.  

50. vai 32. teksti?

Tämän blogin alla on 49 julkaistua tekstiä ja 31 luonnosta. Tarkoittaako se, että noin 40 prosentin todennäköisyydellä en saa vietyä asioita loppuun?

Olisiko tässä riittävästi sisältöä yhteen tekstiin?

Sovin, että on. Omapa on blogini.