Love is possible.

Palasin Kaukaa Poista kotiin eilen aamulla yhdeksän maissa. Ensin itkin hetken aikaa (olin niin väsynyt), sitten menin suihkuun ja sen jälkeen nukkumaan.

Toivo hiipi omilla avaimillaan viereeni muutamaa tuntia myöhemmin. Otti syliin, silitteli, suukotteli, haisteli ihoani ja vaikutti niin tyytyväiseltä, että ajattelin, että tuo mies voi hyvinkin rakastaa minua.

Minun mielestäni rakkaudessa teot ovat tärkeämpiä kuin sanat (niin paljon kuin sanoista pidänkin, on minun myönnettävä, etteivät ne yksistään riitä mihinkään). Minä näen rakkauden Toivon teoissa. Olenko kohtuuton, kun haluaisin myös kuulla sen sanoissa?

Olen puhunut rakkaudesta sen verran Toivolle, että hänen täytyy jo tietää, että minä kaipaan myös sanojen tuomaa varmuutta, sanojen ja tekojen sopusointua. En jatkuvaa vakuuttelua, mutta jos nyt edes kerran hän voisi katsoa minuun ja sanoa ääneen, että rakastaa.

Niin kauan kuin hän ei sitä tee, minun on hirvittävän helppo vakuuttaa itseni aina sopivissa tilanteissa siitä, että Toivo ei sano rakastavansa, koska ei koe rakastavansa. Ja silloin minusta aina tuntuu hirvittävän pahalle ja minä päätän, että kun näen Toivon, sanon, etten halua tätä.

Ja sitten hän tulee ja silittää hiuksiani, kysyy lähdemmekö kesällä yhdessä lomalle, huolehtii, että lähdemme ajoissa hakemaan Poikasta, maksaa ruokakaupassa ja painaa puhelimen herätyksen kiinni, koska aikaisemmin sanoin, etten pidä siitä, että puhelin hilipalihumppaa yksinään (saa torkuttaa, mutta mieluummin niin, että painaa sitä torkkua eikä niin, että puhelin humppaa aikansa ja menee sitten oma-aloitteisesti torkulle), enkä minä enää voi väittää, etten halua tätä.

En minä haluaisi olla pelokas enkä epävarma (parisuhteessa). Mutta olen. Ehkä se joskus menee ohi, kun tarpeeksi kauas kävelen. 

Siipiään levittelevä lintu.

Olen viime päivinä ja viikkoina ollut hirvittävän väsynyt. Uupunut suorastaan. Ja iloton. Ennen kaikkea iloton.

Tänään, lopultakin, tunsin kuinka kivi pyörähti pois sydämeni päältä ja minä kevenin niin, että voin kohta taas lentää (kutsun tätä Fenix-lintuoloksi).

Uskon, että tämä on osin seurausta siitä, että ilmassa leijui tänään kevät (helmikuussa! Kevät! Jään odottamaan talven vastaiskua.) ja osin siitä, että soitin illalla Toivolle ja kysyin ehtiikö hän jutella kanssani.

Ne jotka ovat elämässäni olleet tavalla tai toisella mukana, tietävät, että olemme tehneet Toivon kanssa eroa kertaan ja toiseenkin ja kerran eronneetkin ihan oikeasti (tai ainakin melkein oikeasti).

Joka kerta, kun ero on syystä tai toisesta ollut pöydällä, on se tuntunut minusta hirvittävän väärältä. Silloinkin, kun olen itse ajatellut, että olisi varmaankin parempi, jos emme olisi yhdessä.

Ymmärsin nyt miksi se on tuntunut väärältä: joka kerta eroaikeemme ovat perustuneet joko väärinkäsityksiin, pelkoon tai molempiin. Eikä sen enempää väärinkäsitys kuin pelkokaan ole mielestäni oikea syy erota.

Eilen puhuimme siitä mitä parisuhteelta haluamme. Haluammeko samoja asioita? Viihdymmekö yhdessä? Olemmeko samalla sivulla? Voimmeko olla yhdessä tyytyväisiä?

Emme ole eroamassa nyt, mutta on mahdollista, että päädymme asiaa pohdittuamme siihen, ettemme halua elämältä emmekä parisuhteelta samoja asioita. Jos tähän lopputulokseen tulemme, on meillä oikea syy erota.

Minulla on nyt hyvä olla: en tiedä mihin tämä tie vie, mutta tiedän, että se vie hyvään paikkaan. Jos pysymme Toivon kanssa yhdessä, olemme yhdessä hyvistä syistä. Jos eroamme, eroamme oikeista syistä.

Odotan tulevaisuutta mielenkiinnolla ja helposti hengittäen.   

Pyrstöään syövä lintu.

Taas uusi näkökulma lisääntymiseen:

haluaisinko toisen lapsen siksi, että se Rara, joka oli olemassa niin kauan sitten, ettei hän ollut lainkaan minä, olisi halunnut kaksi tai kolmekin lasta? Toteuttaisinko minä jonkun toisen ihmisen haavetta, jos vielä lisääntyisin?

Minä haluan elää omaa elämääni. En kenenkään muun. En edes jonkun, joka joskus olin.

Mistä tullaan taas siihen, etten ole lainkaan varma osaanko valita itselleni parhaan mahdollisen tulevaisuuden. (Epäilen, että en.)

*

Luin jo sen Gavaldan. Kirja oli kiva, mutta liian lyhyt.

Periaatteessa onni on osin ostettavissa (teetä, suklaata ja kirjoja saa kaupasta).

Tänään on ollut parempi mieli. Ei edelleenkään loistelias, mutta parempi.

Hyväntuoksuisen miehen yöllinen läheisyys auttoi jo asiaa (Toivo se oli. En minä muita nuuskuttele.). Työkaverilta saatu suklaapatukka oli myös askel kohti parempaa. Samoin käynti hierojalla.

Postisetä puolestaan toi Anna Gavaldan uusimman kirjan ja 18 paria bambupuikkoja Kiinasta (eikä maksanut montaa euroa. Puikot siis. Kirja oli ihan normaalihintainen, mutta minä niin pidän Gavaldasta, ja nyt on niin helmikuu, että katsoin voivani ostaa kirjan nyt enkä vasta pokkarina.).

Seuraavaksi aion keittää teetä yhdelle ja lukea kirjaani. Hyvällä tuurilla huomenna voi olla jo oikeasti hyvä mieli.

Mistähän minun peikkoni uneksivat?

Tänään tekisi mieli tiuskia ja ärähdellä, kirjoittaa ilkeästi. En tee sitä, sillä uskon käytöstapoihin ja tiedostan, ettei se, että minä olen väsynyt ja pahantuulinen johdu kenestäkään. Eikä pahantuulisuuteni häviäisi mihinkään, vaikka ryhtyisin sitä levittämään ympärilleni.

Toisinaan nähdessäni kiukuttelevia aikuisia tai lukiessani ilkeitä sanoja netistä mietin kuinka paha olo noilla ihmisillä mahtaakaan olla. Toisinaan myös ihmettelen eivätkö he todellakaan keksi rakentavampia tapoja tunteidensa purkamiseen (eivätpä kai. Tunteet ovat vaikea asia, eikä niiden käsitteleminen ole synnynnäinen taito.).

(Ei sillä, että olisin täydellinen. Huusin minäkin eilen Poikaselle. Se oli väärin. Pyysin anteeksi.)

Tänään oleminen ei tunnu hyvältä, mutta yritän olla tarttumatta tunteeseen. Lietsomatta sitä. Tiedän, että se menee ohi. Peikkoni väsyvät pöydällä riehumiseen ja menevät nukkumaan. Kenties uneksimaan.

*

Väsymykseni on (osin) itseaiheutettua. Luin illalla kirjan loppuun. Kirjan sulkiessani mietin voisinko minäkin muuttaa todellisuuden toiseksi kirjoittamalla. Jos kirjoittaisin Teestä kahdelle sellaisen version, jossa Sankari ei kuolekaan, vaan palaa luokseni, olisiko se totta? Tai olisinkin Sankarin sijaan viisi vuotta sitten tavannut elämänkumppanini? Tai jos olisin ymmärtänyt jättää eksän ensimmäisten kahden kuukauden jälkeen?

"Why can't I try on different lives, like dresses, to see which one fits me and is most becoming?" (Sylvia Plath)

Joskus minua harmittaa, että kaikista mahdollisista elämänkuluista voi valita vain yhden. Olisi niin kovin mielenkiintoista kokeilla ja vertailla.

Vahvat pärjää yksin, ei tartte auttaa, sanoi Sankari kerran tietoisena siitä, ettei siinä ole mitään järkeä.

Analysoin lasta puolelta ja toiselta ystävälleni. Myös taloudelliselta. Mietin olisiko minulla varaa toiseen lapseen (oikeasti varaa. En haluaisi kärvistellä).

- Onhan Toivolla rahaa, kommentoi ystäväni.

Minä aidosti hämmennyin: miten Toivon rahat tähän liittyvät?

Reaktioni myötä tajusin miettiväni pystyisinkö kasvattamaan lapsen yksin. En siksi, ettenkö sinänsä luottaisi Toivoon, vaan siksi, etten pohjimmiltani luota keneenkään. En usko, että ihmiset pysyvät. Syvällä sisimmässäni minä lähden siitä, että minun on pärjättävä yksin. Sen oletuksen varaan minä rakennun.

Se on surullista.

Asialle kannattaisi tehdä jotain, mutta voiko itsensä pakottaa luottamaan ihmisiin yhtään sen enempää kuin itsensä voisi pakottaa uskomaan jumaliin?

[Äiti on kertonut, että minun syntyessäni suositus oli, että vauva ruokitaan neljän tunnin välein. Äiti on kertonut kuinka pahalta tuntui, kun vauva (minä) itki nälkäänsä, mutta maitoa ei saanut antaa.

Olen usein miettinyt (varsinkin Poikasen synnyttyä - Poikanen söi paljon ja usein, ja ajatus siitä, että syöttöjen välillä olisi pitänyt pitää neljän tunnin tauko, oli täysin absurdi) kuinka vakavaa vahinkoa perusturvallisuudelleni tuolloin tehtiin. Ironisintahan tuossa on se, että äiti yritti olla mahdollisimman hyvä äiti ja toimia oikein. Minä vain en ymmärtänyt sitä, mikä neuvolan mukaan oli minun parhaakseni, sillä minulla oli nälkä.]


   

Joskus pelkään, etten osaa valita itselleni parasta mahdollista tulevaisuutta.

Seison risteyksessä, mietin missä olen.

Tiedostan, että viereeni pysähtyy ihminen. Mene pois, minä ajattelen. Ei tartte auttaa, kyllä minä keksin minne olen menossa. Vilkaisen sivulleni. Mies näyttää etäisesti tutulta.

- Rara?

Kyllä, minä tunnen tämän miehen. Olen nähnyt hänet ilman vaatteita. Olen koskettanut hänen hiuksiaan. Olen ajatellut häntä paljon, joskus ennen.

Pidän hänestä vieläkin, mutta en voi tarttua häntä kädestä ja juosta auringonlaskuun. Tässä hetkessä olen hyvin sitoutunut Toivoon. Haluan olla hyvä  ja uskollinen nainen. Haluan uskoa, että voin olla hyvä ja uskollinen nainen. 

Mutta olenko minä? Miksi haluan olla? Kuuluuko minun sitoutua? Tähän ihmiseen? Mitä minä siitä saan? Mitä häviän? Häviänkö minä? Onko yksi plus yksi enemmän kuin kaksi? Uskon, että se voi olla, mutta onko se nyt? Entä jos sitoudun, ja huomaan, että yhteenlaskun summa pienenee? Miksi lähtisin suhteesta, joka on hyvä? Lähtisinkö? Minne?