Aika entinen ei koskaan enää palaa ja silleen.

Niin. Neljä vuotta sitten minä olin tuossa seinän takana Sankarin sylissä. Nyt istun sohvalla ja katselen puita. Minua väsyttää.

Veimme ensimmäisen pikkuautollisen tavaroita Uuteen Kotiin. Pari laatikkoa odottaa eteisessä huomista.

Hyvä tästä tulee. Vähitellen. 


["Mut jos sä päätät uskaltaa, mä odotan ovella hiljaa."]

[Voi, kuinka minä olisinkaan rakastanut sitä miestä, jos olisin saanut siihen mahdollisuuden.]

Vuosipäivä (hänen silmissään olin todella kaunis)

Neljä vuotta sitten näin Sankarin viimeisen kerran (tai jos tarkkoja ollaan, neljä vuotta tulee täyteen huomisaamuna).

Jos Sankari tänään ilmestyisi ovelleni eikä olisikaan kuollut (saahan sitä kuvitella kaikenlaista, jos aikaa ja energiaa riittää), vaihtaisinko nykyisen elämäni mahdollisuuteen jatkaa siitä mihin jäimme?


Tuskin.

[Kun Sankari kuoli minä pelkäsin sitäkin, etten joskus enää olisi surullinen. Että joskus taas kaikki olisikin hyvin. Ettei enää sattuisi. Että kulkisin eteenpäin ja Sankari jäisi jonnekin sinne, menneisyyteen.]

Ihanko oikeasti minä elin sen? Ja olen nyt tässä?

[Kerran näin unta, jossa Sankari tuli tapaamaan minua. Tiesin unessakin, että hän on kuollut ja olin iloinen, että hän tuli silti. Me kävelimme jossain missä oli puita ja söimme jäätelöä. Olin iloinen.

Saisinpa vielä nähdä hänet. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa. Vaikka varmaankin ujostelisin häntä hieman, kaikkien näiden vuosien jälkeen.]

Elokuun kahdestoista

Pakkasin ensimmäisen muuttolaatikon. Tilasin uuteen kotiin sähköä. Otin valokuvia tästä kodista.

Ensin ajattelin, että siivoan ennen kuvien ottamista. Sitten totesin, että tallentukoon kuviin todellisuus sellaisena kuin se useimmiten on. Pyykkivuorineen ja lehtipinoineen.

Poikanen itki äsken. Sitä ensimmäistä muuttolaatikkoa.

- Eikö se uusi asunto miellytä sinua? kysyin.
- Miellyttää, hän vastasi.

Poikanen on asunut tässä kodissa yli puolet elämästään. Luulen ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Minäkin itken varmasti vielä kantaessani elämäämme pois täältä.

Uskon silti, että muutos on hyväksi.

*

Saatoin tänään Poikasen kouluun. Koulu oli pojalle uusi, minkä vuoksi halusin varmistaa, että hän pääsee perille ja löytää luokkansa.

Katselin ekaluokkalaisten vanhempia ja muistelin miltä minusta kaksi vuotta sitten tuntui (hirveältä). Hymyilytti.

*

Minun ystävälläni (sillä rakkaimmalla kaikista) on suhde varattuun mieheen. On ollut jo yli vuoden. En mene yksityiskohtiin, sillä ne eivät tänne kuulu, eikä kukaan uskoisi niitä kuitenkaan (fakta on usein fiktiota mielikuvituksellisempaa). 

Ystäväni puhuu intohimosta ja rakkaudesta. Siitä kuinka kukaan muu ei tunnu miltään. Kuinka kukaan muu voisi koskaan tuntua miltään?

Kyllä minä tiedän mitä hän tarkoittaa. Ymmärränkin. Enkä minä ole mikään arvottamaan tunteita enkä sanomaan minkälainen tunne olisi terveempi ja oikeampi.

Toivon silti, että voisin näyttää hänelle sen tunteen, jota itse Toivon läheisyydessä tunnen. Sen levollisen rauhan. Lämmön. Halun. Rakkauden, joka ei mielestäni ole haaleaa eikä keskinkertaista, vaikka ei viekään minua epätoivosta euforiaan ja takaisin.

Jos hän tietäisi tällaisesta tunteesta, pitäisikö hän silti kiinni siitä tunteesta, jota nyt tuntee? Siitä sairaan kipeästä rakkaudesta? Vai pitäisikö hän tätä tunnetta kädenlämpöisenä pullamössönä?

Ulkona on jo aika pimeää.

Huomenna menen takaisin töihin, eikä minua ahdista ollenkaan. Loma on ollut hyvä ja antoisa, mutta tuntuu mukavalta pujahtaa takaisin arkeen (ainoastaan aamuherätykset tuntuvat ajatuksena epämiellyttäviltä). Elämäni taitaa sopia minulle.

Minä tarvitsen (voidakseni hyvin) parisuhteessa tunnetta jatkuvuudesta ja tulevaisuudesta. Minä haluan uskoa siihen, että olen tämän ihmisen kanssa vielä huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä. Minä tarvitsen yhteisiä suunnitelmia. Ne hälventävät omalta osaltaan ajatusta siitä, että toinen on kanssani vain siihen saakka, että löytää jotain parempaa.

Tähän saakka emme ole suunnitelleet tulevaisuutta Toivon kanssa kovinkaan pitkälle. Pääsääntöisesti olemme puhuneet korkeintaan parin kuukauden päässä olevista asioista. Nyt Toivo toi tähän muutoksen (en tiedä tekikö hän sen tietoisesti vai tiedostamattaan).

Toivo alkoi nimittäin suunnitella ensi vuoden kesälomareissua. Yhteistä.

- Ja jos se menee hyvin [meidän reissummehan ovat pääsääntöisesti olleet varsin haastavia], voisimme seuraavana kesänä lähteä Las Vegasiin, hän totesi tänään, mietittyään ensin ensi kesää.

Minun mussukkani ajattelee olevansa kanssani vielä kahden vuoden päästäkin! (Kyllä, tiedän hyvin, että osa pareista, jotka ovat tavanneet samaan aikaan kuin me, ovat jo naimisissa ja yhteisen lapsen vanhempia, mutta me olemmekin hitaita ja vaikeita ihmisiä, jotka miettivät tarkkaan mille kannattaa alkaa ja kenen kanssa.) 

Ei sitä aina jaksa.

Tällä viikolla minun piti kirjoittaa. En ole jaksanut. Ei ole huvittanut.

Olen maannut sohvalla. Lukenut nettikeskusteluja ja välillä kirjaa. Etsinyt netistä tapetteja ja baarijakkaroita ja todennut, että makuni on hieman liian kallis varallisuuteeni verrattuna (ongelma on siinä, etteivät haluamani kalusteet ole saavuttamattoman kalliita, vaan sellaisia, jotka pakottavat valitsemaan sisustamisen ja matkustamisen välillä. Olisi yksinkertaisempaa, jos hintataso pakottaisi naurahtamaan ja unohtamaan. (Lotossa voitin jo, mutta 14,6 euroa ei ratkaise sisustusongelmiani.)).

Olen ajatellut kaikenlaista. Mietiskellyt tätä elämää, ja muutaman muunkin ihmisen elämää. Parisuhteita, seksiä, äitiyttä, läheisyyttä. Sen sellaista. Ehkä kirjoitan ajatuksistani joskus. Nyt en jaksa.

Olen ärsyyntynyt Anna Kareninaan. En kirjaan (se on hyvä), vaan henkilöhahmoon. Miksi kaikki naiset (turha yleistys) ovat niin epävarmoja itsestään ja rakastettavuudestaan? Minäkin.


Tämä on nyt tällainen viikko. Ensi viikolla saan sitten jotain aikaiseksi.

If he loves me, if he loves me not.

Toivo haastoi eilen riitaa. Siedin sitä aikani, mutta raja se on minunkin kärsivällisyydelläni. Otin haasteen vastaan. Toivo oli idiootti ja minä olin vihainen.

Merkityksettömistä asioista inttäminen eteni merkityksellisiin menneisiin. Olimme vihaisia ja loukattuja molemmat. Eilen ja joskus aikaisemmin. 

En tiedä mikä käänsi tuulen.

- Mä tykk... Mä rakastan sua hirveän paljon, kun sä tulet lähelle. Kun sä illalla hilaat itsesi minuun kiinni, haluat olla lähellä. Silloin mä tiedän, että sinäkin tiedät... Muulloin mä en aina tiedä..., Toivo sanoi.

[...että tämä on oikein ja että tämä on rakkautta.]  

Tässä todellisuudessa

Sankari hymyilee kirjahyllyssä ylioppilaslakki päässään (18-vuotias Rara ei todennäköisesti olisi kiinnostunut 18-vuotiaasta Sankarista). Minä istun Sankarin äidin punaisessa nojatuolissa enkä voi olla vilkuilematta valokuvaa, vaikka yritänkin keskittyä keskusteluun.

Enkä voi olla ajattelematta niitä iankaikkisia entä jos -ajatuksia: missä me olisimme, jos Sankari olisi vielä elossa? Kuka minä olisin? Ketä minä rakastaisin?