Ei tänään.

Minä sanoin jo, että on parempi ettei nähdä tänään, joku toinen kerta sitten (eli todennäköisesti ei koskaan). 

Miksi en osaa sanoa yksinkertaisesti: ei, en halua nähdä sinua? En tiedä enkä jaksa nyt analysoida asiaa.

Miksi hän ei osaa lukea viestiäni, vaan lähestyy minua vielä, kertoo olevansa nyt täällä, tässä kaupungissa? Miksi?

Laitoin puhelimen pois päältä. En halua, että hän soittaa. Pelkään, etten osaisi sanoa ei. Pelkään, että hän istuisi kohta tässä, keittiön pöydän ääressä. Joisi teetä ja söisi suklaata.

Vastaan myöhemmin. Sanon, ettei tänään. Joku toinen kerta sitten. 

Tänään minä en ole huono nainen. En.

"I may never leave this world alive."

- Mennään tuonne, Toivo sanoi eilen.
- Onko pakko? kysyin, mutta laitoin silti vilkun päälle, käännyin vasemmalle (kyllä, minä ajoin autolla) ja menin ensimmäistä kertaa elämässäni sinne missä Sankari kuoli. Tai ainakin hyvin lähelle.

Katselin ympärilleni ja mietin missä se mahtoi tapahtua. Mitä Sankari ajatteli? Missä vaiheessa hän ymmärsi kuolevansa? Miltä se tuntui? Kävinkö hänen mielessään?

En ole enää aivan varma mitä ajattelen ja mihin uskon (en enää juurikaan ajattele asiaa). Välittikö hän minusta lainkaan vai olinko vain yksi säätö muiden joukossa? Onko sillä lopulta väliä? Millä on väliä?

Sankari ei kohdellut minua huonosti, hänellä oli tunteita minua kohtaan, hän piti minusta kiinni koko yön ja puhui minusta vain hyvää ihmisille, joiden ei varmasti koskaan uskonut kertovan siitä minulle. Hän ei silti välttämättä olisi koskaan rakastanut minua. Mutta ei sillä ole väliä. Ei sillä enää ole.

Minä opin paljon kaikesta siitä mitä tapahtui. En olisi minä, jos en olisi koskaan tavannut Sankaria. En olisi minä, jos Sankari ei olisi kuollut. Tunnen kiitollisuutta ja haikeutta, mutta en enää kipua.

(Kuitenkin haluaisin, jos vain voisin, jutella Sankarin kanssa vielä kerran. Kertoisin miksi olin silloin sellainen kuin olin. Kertoisin mitä olen sen jälkeen oppinut, mitä minusta on tullut. Kertoisin, että olisin mielelläni rakastanut häntä. Kertoisin, että olin hyvin surullinen. Kertoisin Toivosta. Kertoisin, että minulla on nyt hyvä olla, useimpina päivinä.

En tiedä kysyisinkö olisiko hän halunnut rakastaa minua. En ole varma haluaisinko tietää.)

***

Ranskalainen poikanen saattoi minut kiusaukseen. Voisin tavata hänet tänään. Mitään ei tarvitsisi tapahtua, ja vaikka tapahtuisikin, kenenkään ei tarvitsisi koskaan tietää siitä.

Myönnän, että mietin hetken. Mutta ei, en minä halua. En halua tavata häntä.

En halua sen enempää nähdä häntä ja miettiä mitä ihmettä koskaan näin hänessä kuin nähdä häntä ja todeta, että haluaisin vieläkin suudella häntä. Eikä minua kummemmin kiinnosta istahtaa kanssaan teen äärelle jutustelemaan kuulumisista.

Olen sellainen nainen, joka periaatteessa voisi riisua vaatteensa ja suudella toista miestä (minä tiedän mikä olen), mutta en halua olla nainen, joka teki niin. Jos tekisin niin, halveksisin itseäni. Enkä minä halua halveksia itseäni.

Enkä minä halua, että Toivolla olisi syy halveksia minua.

Ei ollut helppoa vastata viestiin kieltävästi, mutta ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. En halua olla se ihminen, joka olisi kutsunut miehen luokseen. Eikä minun tarvitse olla.

Luulen, että tästä tunteesta on kirjoitettu laulu tai pari.

Emme lähteneet juhannukseksi minnekään. Tuntuu hyvältä olla välillä kotona.

Seitsemäntoista yksin nukutun yön jälkeen olen saanut nukkua kaksi yötä Toivon vieressä. Se on maailman paras paikka, minulle. Osaisinpa kertoa sen Toivolle niin että hän uskoisi. Uskon, että hän tietää jo, mutta on eri asia tietää ja uskoa (on oikeasti mahdollista tietää ja silti olla uskomatta).

Torstaina Toivon kainalossa ajattelin, että jos tämä mies ei rakasta minua, ei minua rakasta kukaan koskaan (enkä tarkoittanut sillä sitä, että jos en saa rakkautta tältä mieheltä, en saa sitä koskaan keneltäkään, vaan että jos tämä ei ole rakkautta, ei mikään ole). En silti ole varma rakastaako Toivo minua, omasta mielestään (eri ihmiset ajattelevat ja tuntevat eri tavalla, eivätkä kaikki ihmiset aina myönnä tai hyväksy ajatuksiaan tai tunteitaan).

*

Kirjoitin ranskalaiselle poikaselle, etten ole tavattavissa. Kultakutri ihmetteli, miksemme voisi tavata ihan kavereina. Siksi, koska minä osaan erottaa toisistaan ne ihmiset, joiden kanssa ollaan kavereita ja ne ihmiset, joiden kanssa ei olla, enkä minä halua väittää kaverikseni sellaista ihmistä, jonka kanssa en oikeasti kaveri ole. Jos väittäisin, kuinka silloin voisi uskoa, että kaverini ovat kavereita, eivätkä jotain muuta?

Toki uskon itseeni sen verran, että vaikka ranskalaisen tapaisinkin, en silti hyppäisi välittömästi sänkyyn hänen kanssaan (vaikka vetoa tuntisinkin). En silti näe mitään pointtia puhaltaa hiiliin päästäkseni leikkimään tulella.

En halua. Eikä minun tarvitse. Minä rakastan Toivoa ja haluan olla sellainen nainen, johon hän voi luottaa ja joka ei aiheuta hänelle pettymystä.

Eikä nyt ole edes talvi.

Me pääsimme kotiin eilen, laukut tulivat perässä tänään, pankkikortti enää puuttuu. Suklaat olivat sulaneet (minä niin tykkään Aerosta, että sitä on aina ostettava Englannista), mutta muilta osin sekä me että tavarat näyttäisimme selvinneen tästäkin reissusta vahingoittumattomina.

En olisi oikeasti jaksanut, mutta kävin kuitenkin tänään ystävien kanssa elokuvissa. Onneksi elokuva (Yhdet häät ja kolme anoppia) oli juuri sopivan kepeä vireystilaani. Elokuvan jälkeen jäimme hetkeksi jutustelemaan: yksi naisista oli jättänyt pillerit pois kaksi viikkoa sitten, toinen etsii yhteistä asuntoa miesystävänsä kanssa.

Joskus nuo asiat olisivat pistäneet minua (minusta olisi tuntunut, että minulta puuttuu jotakin), nyt tunsin seesteistä rauhaa. Oikeasti. Minusta tuntuu, että tämä elämä on hyvä juuri näin eikä minun tarvitse saavuttaa mitään (haluan toki vaikka ja mitä, mutta se on eri asia). Minun onnellisuuteni tai elämässä onnistumiseni ei riipu esimerkiksi siitä muutammeko Toivon kanssa yhteen tai saammeko lapsen.

Minulle riittää se, että Toivo haluaa olla kanssani sellaisella tavalla, joka sopii meille molemmille. Ehkä muutamme saman katon alle vasta kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Ehkä aikaisemmin. Ehkä Toivo haluaakin lapsen. Jos hän haluaa lapsen, olen valmis valitsemaan sen tien (kolmen vuoden sisällä, ei myöhemmin), mutta itseni takia minun ei tarvitse toista lasta saada. Tyttäreni ei välttämättä kuulu tähän maailmaan (myönnettäköön, että tieto sisareni raskaudesta pisti hieman. Eniten siksi, että jos lapsi on tyttö, saa hän todennäköisesti nimen, jonka minä olisin antanut omalle tyttärelleni. Se voi tuntua kipeältä.).

Tuntuu epätodelliseltakin tuntea tällaista levollista rauhaa. Kuusi vuotta sitten (niinkö kauan?) olin saanut tietää eksän toisesta naisesta. Viisi vuotta sitten odotin, että pääsisin jo pois avioliitostani. Neljä vuotta sitten olin rakastunut Sankariin. Kolme vuotta sitten aloin vähitellen toipua Sankarin kuolemasta. Kaksi vuotta sitten olin jo tavannut Toivon, mutten uskonut enkä uskaltanut. Vuosi sitten en osannut. Raskaita vuosia, vaikka niissä oli myös paljon hyvää ja kaunista.

Ja nyt minä olen tässä. Tässä missä on hyvä. Enkä minä edes pelkää, että tämä otetaan minulta pois.

Uskomatonta.

Huomenna kotiin!

Lentokentällä tuijotin lompakkoani: pankkikortin paikka oli tyhjä. Muut lokerot? Ei niissäkään. Käsilaukku? Ei. Ei helvetti.

Soitin hotelliin. Onko teillä korttini? On.

En suostunut ottamaan koko syytä omille niskoilleni, sillä kyllä myyjän on annettava kortti takaisin asiakkaalle pyytämättä, mutta en silti saanut korttia lentokentälle. Lupasivat lähettää sen postissa. Jospa se sieltä tulee (siirsin rahat pois tililtä ja laitoin maksurajan nollaan).

Seuraavalla kentällä juoksimme lentokenttävirkailijan perässä koneeseen ja sitä seuraavalla totesimme, että olimme laukkuja nopeampia. Hihittelin matkan tämän reissun viimeiseen hotelliin (kun en stressata tai kiukutellakaan jaksanut).

Hotellista saimme hammasharjat. Onneksi ehdin aamulla käydä ostamassa vaihtovaatetta ja muuta tarpeellista ennen kokousta (loman ensimmäinen osa loppui tähän). Onneksi minulla on toinen kortti ja löysin jopa siihen sopivan tunnusluvun.

***

Eräs ranskalainen poikanen (se ranskalainen poikanen, määräinen artikkeli) olisi tulossa ensi viikolla Suomeen. Kysyi olenko tavattavissa.

Luulen, etten ole.

Olisin suudellut häntä silloin, kerran, mutta ajat ovat muuttuneet. Enkä edes minä halua aina pelata uhkapelejä.

***

- Ymmmärrätkö sinä? kysyin Toivolta puhelimessa.
- Tilasin Tuulilasin, sanoi Toivo vaihtaen keskustelun suuntaa noin 90 asteella.
- Oletko huomannut, että sinulla on tapana vaihtaa aihetta, kun minä puhun Vakavista Asioista?
- Se on helpompaa...
- On varmaan, joo, mutta ei se poista tarvetta puhua.

Minä selitin uudestaan.

- Olisi jo mukava kölliä sun vieressä, Toivo sanoi lämpöä äänessään.

Tiesin hänen ymmärtäneen. Huokasin helpotuksesta, koska kaikki oli taas hyvin ja luovutin miehen Tuulilasille.

(Kun olen kauemmin poissa, Toivo märehtii Vakavia Asioita ja ilmaisee pahan mielensä kiertotietä. Onneksi osaan jo lukea häntä kohtuullisen hyvin.Onneksi minua on miltei mahdotonta provosoida.)

***

Nyt lähden katselemaan kauniita unia.

Pitää pakata, taas.

Tänään lähdemme Englannista. Tiedän palaavani tänne (aina uudestaan). Tiedän myös, että minun on parempi asua Suomessa.

Mutta on olemassa paikkoja, puistoja, taloja (aikoja ja ihmisiä), jotka tuntuvat oikeilta. Oikeammilta. Ja vaikka olenkin täällä vieras, osa minusta kuuluu tänne. (Ehkä kaukokaipuuta sairastavat ne, joiden sielu on palasina pitkin maailmaa.)

En usko, että lapset tarvitsevat kalliita huvituksia ja laatuaikaa ollakseen onnellisia. Silti minulle on tärkeää, että voin tuoda poikani tänne. Että saan pitää omaa lastani kädestä kiinni, kun kävelemme tiedemuseosta takaisin metroasemalle, kun katusoittaja laulaa tunnelissa niin, että kyyneleet kohoavat silmiini (koska tämä on kauniskin maailma).

Taivas valkenee.

Minusta tuntuu, että tiedän mitä minun pitää (tai mitä haluan) tässä elämässä tehdä. Minä haluan ilahduttaa ja havahduttaa (havahduttaa huomaamaan, että onni on siinä missä sinäkin).

Jos siinä onnistun - edes pienimuotoisessa ilahduttamisessa ja havahduttamisessa - ei elämäni mene hukkaan. Silloin teen maailmasta vähän paremman paikan. Se riittää minulle.

***
- Sinun kanssasi minä haluan olla, sanoi Toivo perjantaina.

Minä uskoin häntä. Tiesin, etteivät nuo sanat olleet sammakkoa nähneetkään.

(Tänään Toivo oli epäempaattinen, enkä minä erityisemmin pidä hänestä juuri tällä sekunnilla. Mutta rakastan silti. ~ Tällainen rakkaus, joka kasvaa pienin askelin sitä myöten suuremmaksi, mitä paremmin tunnen, osaan lukea ja luottaa, sopii minulle paljon paremmin kuin sellainen rakkaus (?) joka polttaa, riipii ja sekoittaa sekä pään että vatsan.)