On jotenkin kevyempi olo.

Pyyhin kyyneleitä paljain käsin katsoessani tätä sarjaa. Paitsi että se kertoo homoseksuaalisuudesta ja AIDSin leviämisestä 1980-luvun Tukhomassa, kertoo se myös rakkaudesta.

(Katso aasia sillalla! Olisin toki voinut jättää viittauksen sarjaan kirjoittamatta, mutta tuo oli sen verran vaikuttava katselukokemus, että halusin sanoa siitä edes tuon verran.)

Minulla on rakkauteen ristiriitainen suhde: toisaalta se on jotain mitä haluan enemmän kuin mitään muuta, toisaalta pidän rakkautta pelottavana ja riskialttiina. Välillä tekisi mieli heittää lapaset lattialle ja antaa koko asian olla. Rakkaus ei ole minulle helppoa.

- Mutta et sinä ole vielä luopunut toivosta, sanoi Toivo toissapäivänä.

Ei, en ole. En ole luopunut toivosta (uskosta olin luopunut, mutten koskaan toivosta). Enkä aio luopua Toivosta.

Ymmärrän nyt, että olen ollut epäreilu Toivoa kohtaan.

Olkoonkin, että Toivo on muutamaan otteeseen sanonut ääneen harkitsemattomia typeryyksiä, ei ole silti ollut oikeudenmukaista ajatella, etteivät päinvastaiset viestit olisi olleet totta. Jos olisin tarttunut kauniisiin tekoihin yhtä suurella varmuudella kuin millä niihin harkitsemattomiin sanoihin tartuin, ei minun olisi tarvinnut epäillä Toivoa hetkeäkään.

Eilen Toivo lähetti herttaisen viestin ennen reissuun lähtöään ja toisen päästyään perille. Ne eivät ole isoja asioita, vaan Valtavan Suuria Asioita, sillä ne kertovat minulle, että tässä suhteessa tulen kuulluksi ja nähdyksi. Toivo huomioi minut ja tunnevammani. Toivo haluaa olla kanssani.

Onneksi tajusin tämän nyt enkä liian myöhään. En halua menettää hyvää, hämmästyttävän ihanaa, rakasta miestä ainakaan oman tyhmyyteni takia. 

(En minä maalissa ole. Paljon on vielä opittavaa elämästä, rakkaudesta ja parisuhteesta. Takapakkeja on varmasti odotettavissa. Mutta nyt tuntuu, että minä menen eteenpäin.)

Ehkä olen ollut väärässä.

Tavatessani Sankarin olin aivan varma, että huonosti käy. Mielikuvitukseni ei riittänyt arvaamaan kuinka huonosti siinä kävisi, mutta se ei olekaan pointti. Pointti on se, etten ole eron jälkeen kertaakaan tutustunut mieheen ja ajatellut, että tästä varmasti tulee jotain. En kertaakaan. Joko en ole ollut (tarpeeksi) kiinnostunut tapaamastani miehestä tai olen lysäyttänyt hartiani alas ja ajatellut, että kohta kontataan taas kuralammikoissa.

Tässä päivänä eräänä pysähdyin miettimään miksi ihmeessä suhtaudun parisuhteisiin näin pessimistisesti, vaikka muuten olen enimmäkseen positiivinen ja elämänuskoinen ihminen. Miksi minä en usko, että voisin olla toimivassa parisuhteessa, jossa saan rakastaa ja olla rakastettu?

Toki minulla on se peikko, joka rääkyy korvaani, ettei minua voi rakastaa, mutta en usko, että se sitten kuitenkaan on selitys tähän asennevammaan. Minä kuitenkin tiedän, että moni (hyväkin) mies ottaisi minut ihan mielellään, rakastaisi ja pitäisi hyvänä. Tiedän, että kaikkine vikoinenikin olen ihan yhtä rakastettava ihminen kuin kuka tahansa muukin. Hyvinä päivinä jopa uskon sen.

Uskon syvästi ja vakaasti, että avioero oli paras päätökseni ikinä. En kadu eroa hitustakaan. Eron olen loppuunkäsitellyt, mutta taisin unohtaa käsitellä eksän uskottomuuden ja sen kuinka se minuun vaikutti. Ehkä se on se möykky, joka painaa sisälläni ja saa minut uskomaan, ettei kukaan halua kanssani oikeasti olla: jostainhan se kertoo, jos kymmenen yhteisen vuoden jälkeen toinen on valmis jättämään lapsensakin lähteäkseen kolme viikkoa aikaisemmin tapaamansa naisen mukaan.

Miehen typeryydestä ja sitoutumattomuudesta se ainakin kertoo (objektiivisesti ajatellen), mutta minulle se kertoi silloin siitä, että minä olin huono ja riittämätön. Merkityksetön. Se kertoi siitä, että suhteesta lähdetään, kun jotain mielenkiintoisempaa tulee eteen. Se kertoi siitä, ettei ihmisiin kannata luottaa eikä niiden varaan kannata rakentaa mitään.

Huomaan heijastavani noita samoja ajatuksia Toivoonkin: ei se minusta kuitenkaan välitä. En minä sille mitään merkitse. Ei se minun kanssani oikeasti halua olla. Se on kanssani vain niin kauan, että tapaa jonkun kiinnostavamman naisen ja lähtee sitten. 

Puhuin tänään Toivon kanssa tästä (ja muustakin).

- Kuinka voin osoittaa, että haluan olla kanssasi? kysyi Toivo.  

Se oli minun korvissani kaunis kysymys.

Ehkä minun pitäisi ajatella uudella tavalla: entäs jos en epäilisi, vaan uskoisin, että Toivo haluaa olla kanssani.
Kai se olisi - aikuinen, fiksu mies - jo jatkanut matkaansa, jos ei minun kanssani haluaisi olla.

Maanantai on tiistaita edeltävä päivä.

Aamulla Toivo nousi poikkeuksellisesti sängystä ennen minua. Kun ehdin keittiöön asti, hän oli jo laittamassa Poikaselle aamupalaa.

Ihana mies.

***

Unohdin yhden ulottuvuuden pyöräilyssä: pyörällä voi ajaa karkuun päälle kaatuvaa maailmaa. Kun ajaa niin lujaa kuin ikinä pääsee, niin kauan kuin ikinä jaksaa ja sitten vielä vähän kauemmin ja vähän lujempaa, ei tarvitse ajatella mitään muuta.

***

Nainen, joka myös tunsi Sankarin kyseli kuulumisiani viikonloppuna. Kysyi olenko yhteydessä Sankarin äitiin ja jos olen, mitä hänelle kuuluu.

Sankari, Sankari, Sankari... Neljä vuotta sitten minä olin jo suudellut Sankaria. Neljä vuotta sitten minä mietin voiko tuollainen mies olla oikeasti olemassa. Ja jos voi, miksi hän olisi minusta kiinnostunut.

En haluaisi ajatella Sankaria nyt. Sankari on kuollut. Ei sillä ole väliä mitä meistä olisi tullut vai olisiko meistä tullut mitään. Ei sillä enää ole väliä. En halua ajatella enää.

Mitä väliä sillä on, että olisin halunnut rakastaa miestä, joka lapsena pelkäsi mustaa pässiä?

***

En pyytänyt lauantaina Toivoa meille. En jaksanut.

Hän ilmestyi oveni taakse kysymättä. Painoi päänsä syliini ja nukahti. Minusta tuntui, että hänellä oli siinä hyvä olla.

Minä katsoin elokuvaa ja silitin hänen hiuksiaan. Ne ovat nyt pidemmät kuin aikoihin.

Minulla oli siinä hyvä olla. 

***

Puolet opettajan ajasta kuluu Poikaseen. Tilanne on kuulemma sietämätön.

Minä tunnen syyllisyyttä siitä, että olen synnyttänyt ja kasvattanut lapsen, joka ei ole kuin muut. Ei  minua siitä kukaan syytä, mutta mielessäni pyörii ajatus, että jos minä en olisi halunnut äidiksi, ei olisi lasta, joka varastaa resurssit 18 muulta lapselta. Minut kasvatettiin uskomaan, ettei saa vaatia keneltäkään mitään, ei olla haitaksi eikä tiellä.

(Eikä kukaan syytä Poikastakaan mistään, kirjattakoon pöytäkirjaan. Hyvää ja parasta hänelle halutaan ja apua ja tukea etsitään.)

***

Toivo ei vielä tiennyt olisiko tänäänkin meillä vai menisikö kotiin. Toivon, että hän jäisi. Haluaisin tänään olla sylissä, ihan hiljaa.

***

Keitän lisää teetä. Syön lisää suklaata. Olen väsynyt. 

"Ei oo avoautoo, ajan talvisinkin pyörällä. (Hakaniemen sillalla viima on jäätävä.)"

On periaatteesta mahdollista, että ostin auton. Ehkä. Seuraamme tilannetta. Olen ajatellut, että voisi olla ihan fiksua opetella ajamaan.

Jostain syystä monet ihmiset ympärilläni kuvittevat, että kun/jos parkkipaikalleni asettuu auto, unohdan minä polkupyöräni ja ryhdyn ajamaan roskalaatikoillekin autolla. On toisaalta huvittavaa ja toisaalta hämmentävää huomata kuinka helposti ihmiset kuvittelevat kaikkien toimivan ja ajattelevan kuten he.

Kirjattakoon pöytäkirjaan (kysykää vaikka puolen vuoden päästä), etten varmasti luovu pyörästäni enkä varmasti ala kulkea töihin autolla. Jos auto tulee, on se esimerkiksi pojan hammaslääkärikäyntejä, harrastuksia ja makkaranpaistoretkiä varten. Ja sitä varten, että voin opetella ajamaan (haluan, että tarvittaessa pystyn ajamaan ilman että minua pelottaa kamalasti).

Mutta en minä halua mennä autolla joka paikkaan. En kaipaa sellaista helppoutta. Minä nautin pyöräilystä. Se on oleellinen osa minua.

Minulla on hyvä pyörä ja hyvät pyöräilyvarusteet. En raaskisi ostaa suhteessa yhtä kallista autoa kuin mitä pyöräni on. Hyvällä pyörällä ja hyvissä varusteissa on hyvä ajaa. Sää ei ole este (joskus se on hidaste).

Pyöräilystä saan ainakin tunnin hyötyliikuntaa joka arkipäivä. Se luo perustan hyvinvoinnilleni. Jos en liiku, voin huonosti. Pari tuntia viikossa salilla ei yksistään riittäisi mihinkään eli elämääni tulisi vakava liikuntavaje, jos ryhtyisin kulkemaan joka paikkaan autolla. Tai sitten minun pitäisi löytää ylimääräinen tunti päivässä liikuntaan, mikä olisi sitten taas pois jostakin muusta.

Todennäköisesti lihoisin, jos en pyöräilisi näin paljon. Tai sitten en voisi syödä suklaata. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele. Minä nautin suklaasta ja minusta on mukavaa, että minulla on vyötärö ja litteä vatsa.

Sitten on vielä henkinen hyvinvointi, jota on vaikein selittää: minä olen onnellinen, kun pyörä rullaa ja maisemat vaihtuvat. Minä laulan silloin ääneen ja olen vapaa. Minä tunnen itseni vahvaksi, kun suljen takkini hihojen tarranauhat ja ajattelen, että taas mennään. Minä tunnen itseni taitavaksi, kun ajan läpi lumikasojen ja vältyn kaatumasta tekemällä automaattisen korjausliikkeen. Minä hallitsen pyöräni ja kehoni ja saan siitä suurta nautintoa. Minä osaan, minä jaksan, minä olen jossain hyvä.

Ei se tietenkään aina ole kivaa: kun pakkasta on 30 astetta, ei pyörä todellakaan rullaa. Joskus yläripset jäätyvät alaripsiin kiinni silmiä räpäyttäessäni. Joskus on tehnyt mieli heittää pyörä jokeen ja asettua itse kiepiksi lumihankeen, koska on väsyttänyt niin paljon. Mutta kuten salilla usein kuulee sanottavan: jos et koskaan ylitä mukavuusrajojasi, et kehity.

Pyöräily ei ole minulle välttämätön paha, se on osa minua. Se kuuluu minuun. Toki ihmiset muuttuvat, mutta jos luopuisin tästä palasesta - kaikesta tästä - moottorin vuoksi, olisin hyvin pettynyt itseeni. Silloin minä kaventaisin itseäni. Mitä järkeä siinä olisi? Miksi minä niin tekisin?

[En minäkään sano kavereille, että nyt kun teillä on lapsiluku täynnä, ei teidän sitten enää tarttekaan harrastaa seksiä, eikö olekin ihanaa, kun pääsette siitäkin!] 
  

Tulisi yö.

Jos Toivo ei kuulu tulevaisuuteeni (toivon hänen kuuluvan), aion olla ihan yksin. Pitkän aikaa. En aio etsiä mitään enkä ketään. Aion vain olla ja antaa maailman tulla luokseni. Jos se on tullakseen.

Jos olen yksin, lähden jonnekin kauas. Etsin jostakin penkin ja istun siihen. Katselen ihmisiä ja kirjoitan pieneen vihkoon ajatuksia, joita en voi, tai halua, kertoa kenellekään. Voi olla, että aurinko paistaa ja joudun siristämään silmiäni.




Toivo on minulle sekä huoli että ilo.

Olen nyt hypännyt tähän suhteeseen pää edellä, sydän avoinna ja todellakin pelkään puolestani. Pelkään sitä kipua, jonka joudun elämään, kun Toivo jonakin päivänä sanoo, ettei halua minua. Ettei voi olla onnellinen kanssani eikä rakastaa minua.

Kyllä minä tiedän, että selviän siitäkin, mutta tunne on silti kuristava. Sisältäpäin kuristava.

Toisaalta minulla ei ole missään tässä maailmassa parempi olla kuin Toivon vieressä. Kun saan käpertyä hänen selkäänsä vasten ja kietoa käteni hänen ympärilleen, kun hän liikahtaa lähemmäs minua, silloin ja siinä minulla on rauha.

Joskus sitten Lyypekkiin pitkille kylmille.

Vielä muutamia vuosia sitten ajattelin, etteivät taidemuseot ole minua varten. En yksinkertaisesti jaksanut keskittyä maalauksiin. Sitten näin Leonardo da Vincin Madonna Littan. Se oli rakkautta.

En minä edelleenkään ole asiantunteva taidemuseoissa kävijä, mutta nyt olemme kuitenkin tulleet siihen pisteeseen, että kun sain vapaasti valita kuinka käytän pari vapaata tuntiani, päätin mennä taidemuseoon. Halusin nähdä Gustav Klimtin Suudelman.

Kaikkien näkemieni jäljennösten (ties missä muodossa, mukaan lukien lampunvarjostimet, lautasliinat ja kirjakerhon seinävaatteet) jälkeen taulu hämmästytti: se oli kauniimpi paljon heinovaraisemmalla tavalla kuin osasin odottaa. Pidin siitä. En rakastunut, mutta nautin. 

Postilaatikossani odotti kirje Suomen löytötavaratoimistosta. Heillä on kuulemma minulle kuuluvaa omaisuutta. Oletan, että se on puhelimeni.

En uskaltanut toivoa, että saisin puhelimeni takaisin. Enkä todellakaan osannut kuvitella, että sen voisi saada takaisin näin helposti. Olin varautunut soittelemaan huomenna turhia puheluita paikkaan jos toiseenkin. Mutta joskus näinkin.

Ehkä tästä alkavat paremmat ajat.  Paremmilla tarkoitan vähän helpompia.

[En jaksanut hirveästi surra puhelintani. Uusia saa kaupasta.

Se mitä hetken surin oli Sankarin puhelinnumero. En ole poistanut sitä puhelinmuistiostani. Olen halunnut säilyttää sen.

Siinä missä on kohtuullisen ymmärrettävää olla poistamatta kuolleen miehen puhelinnumeroa, ei sitä olisi etsiä puhelinnumeroa neljän vuoden takaisista sähköposteista (hitsi, tapaamisemme vuosipäivä meni minulta ohi. Mikä on oikeastaan varsin hyvä asia.) ja tallentaa sitä uudelleen, uudelle sim-kortille. Se olisi jo omituista. Enhän minä menneisyydessä elä.]

Ei kuulu mitään. Väsyttää.

Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa kenellekään.

En ole aikoihin kirjoittanut mitään Facebookkiin, sillä mitäpä mikään mitä sanoisin ketään kiinnostaisi. Olen aloittanut blogitekstejä, mutten ole kirjoittanut niitä loppuun tultuani siihen tulokseen, ettei niissä ole mitään pointtia (ikään kuin tässä tekstissä olisi). Eilen hävitin puhelimeni eli nyt ei sitten tarvitse olla missään tekemisissä kenenkään kanssa.

Se joka haluaa palansa minusta, voi tulla soittelemaan ovikelloa. En tosin avaa ovea, sillä en ole kotona.