Joskus minäkin kaipaan rohkaisua.

Kävimme Poikasen kanssa yhteisellä pikkureissulla. Riittävän kaukana kotoa Poikasen käsi hakeutui edelleen omaani. Ehkä ei enää ensi kesänä?

*

Työpuhelimessa viesti esimieheltä: olenko tavoitettavissa, jos katastrofi iskee meihin? Vastasin olevani tästä eteenpäin.

Rauhoitan itseäni sillä, etteivät työt (lue: palkanmaksu) lopu aivan heti, vaikka katastrofi iskisikin, sillä jonkun on siivottava jäljet ja sammutettava valot.

Silti tulevaisuuden yllä leijuva pilvi huolestuttaa. Mietin olisiko pitänyt jättää asunto ostamatta. Silloin ei olisi ainakaan taloudellista huolta. Ei sitoumuksia.

Mutta muistanhan minä kuinka vuosi sitten kaipasin muutosta. Jotain uutta. Jotain pysyvää. Omaa. Sitoumusta.

Sovitaan, että asioilla on taipumus järjestyä. Sovitaanhan?  

Sovitaan siitä huolimatta, että eilen uutisia luettuani (Ukraina, Israel, Microsoft) mietin onko tänään se päivä, jona menetän uskoni maailmaan.

Mikä helvetti (anteeksi, oli pakko) siinä on, ettemme me osaa elää rauhassa keskenämme ja keskittyä tekemään tästä pallosta mahdollisimman hyvää paikkaa paitsi meille kaikille myös tuleville sukupolville? 

Ehkä minullakin on sielu.

- Sinä maistut suolalta, Toivo sanoo ja suutelee kaulaani toisen kerran. Kolmannen.

Minä kietouduin miehen tuoksuun ja tunnen kuinka ääriviivani pehmenevät. En ole enää terävärajainen. Olen vähemmän minä. Vähemmän irrallinen.

Ymmärrän, että ytimeni ollessa riittävän vahva, voin haalistua ääriviivoiltani ilman, että se uhkaa olemassaoloani. Voin sulautua Toivoon. Maailmankaikkeuteen.

*

Luin veljeni kirjoittaman novellin. Se on kaunis.

Laittaisin linkin mielelläni tännekin, mutta tämä blogi olisi erilainen, jos sitä kirjoittaisin minä eikä Rara. Yhden käden sormet riittävät laskemaan ihmiset, jotka tietävät molemmat nimeni. Se riittäköön.

(Ehkä minäkin, joskus, kirjoitan jotain kaunista omalla nimelläni.)

Parvekeajatuksia

Kello on tulossa kaksi. Juon aamuteetäni parvekkeella. Minulla on mekko, paljaat varpaat ja kummallisia rusketusraitoja. Kesäinen, hyvä olo.

Viime päivät olen hiimaillut itsekseni kotona. Toivo on telttaretkellä, Poikanen isällään ja kaverit kuka missäkin. En minä ole ketään kaivannutkaan. On hyvä olla näin. En tiedä milloin raja tulisi vastaan, mutta selvästikään ei vielä - ajatus kaupungille, salille tai elokuviin lähtemisestä ei kiinnosta kuin etäisenä aavistuksena siitä, että elämää kenties voisi olla oman kuplani ulkopuolellakin.

*

Minulta/meiltä kysytään toisinaan milloin aiomme muuttaa yhteen. Kysyjästä ja mielentilasta riippuen vastaus vaihtelee akselilla ei koskaan - saa nähdä. Realistisinta lienee se, että muutamme yhteen, kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Tai ehkä emme silloinkaan.

Ehkä asumme erillämme aina, mutta hankimme yhteisen mökin. Se voisi olla hyvä vaihtoehto. Ehkä. (En ole varsinaisesti koskaan halunnut mökkiä, mutta periaatteessa minua viehättäisi omistaa pieni maapläntti, jolla voisi epäonnistua keittiöpuutarhurina.)

Olen minä miettinyt sitäkin, että jos saisimme lapsen (suunnittelematta tai suunnitellusti), asuisimmeko yhdessä vai erikseen. Olisiko mahdollista asua erillään ja silti olla yhdessä ja kasvattaa lapsi yhdessä? (Tottakai se on mahdollista, mutta olisiko se järkevää.)

Olen huomannut, että monet ajattelevat, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä, mutta kun olen kysynyt miksi Toivon ja minun pitäisi muuttaa yhteen, en ole saanut vastausta.

Tiedostan, että yhdessä asumisessa olisi hyviäkin puolia, mutta vastaavasti siinä olisi huonoja puolia, joten ihan vain se, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä ei riitä kallistamaan vaakaa yhteisasumisen suuntaan. (Ehkä tilanne olisi toinen, jos Poikasta ei olisi - silloin voisi helpommin kokeilla. Nyt haluan ensisijaisesti lapselleni tasaisen ja turvallisen elämän.)

Olen huomannut, että monet ajattelevat, että on liian helppoa asua erillään. Että parisuhteeseen kuuluu vääntäminen kotitöistä, sisustuksesta ja ties mistä.

En minä oikein sitäkään ajatusta ymmärrä. Toki haluan nähdä Toivosta muutakin kuin pintakiillon, mutta olen minä hänen tapansa ja rutiininsa oppinut näinkin. Kaikkea en vielä tiedä enkä ymmärrä, mutta uskallan väittää, että tunnen Toivon jo aika hyvin. Mielestäni on kuitenkin ihan OK olla hakeutumatta konflikteihin, jotka eivät ole välttämättömiä, jos konflikteista tai niiden uhasta ei saa mitään vastineeksi (vrt. yhdessä matkustamisessa on omat riskinsä, mutta niiden uhalla saadaan yhteistä aikaa, muistoja ja uusia kokemuksia). 

"Aina välillä on aikoja jolloin kuljemme ympäriinsä ylen onnellisina." (Sarah Kirsch)

Mielessä on niin paljon kaikkea, etten tiedä mistä kohtaa alkaisin ajatuksiani purkaa. Ehkäpä siitä, että vallitseva tunnetila on Suuri Onni.

Palasimme Toivon kanssa reissusta viime yönä. Tällä kertaa yhä puheväleissä. Emmekä ainoastaan puheväleissä, vaan aiempaa läheisimpinä. Enempänä.  (Minusta tuntuu.)

Emme hermostuneet toisiimme, kun eksyimme erillemme Munchenin keskustassa (koska minä menin teekauppaan) ja Toivo joutui odottamaan minua melkein tunnin metroaseman ovella (kuinka vaikeaa voi olla siirtyä korttelin verran oikeaan suuntaan? Hyvin vaikeaa.). Emmekä silloin, kun aamupalalla katse jugurttikupissa sanoin, että minua pelottaa tavata Elsa (Toivon nuoruudenrakkaus. Aiheesta lisää tuonnempana). Emmekä edes silloin, kun Toivon ajettua suoraan lentokentälle (vaikka olisimme ihan hyvin voineet mennä pariksi kolmeksi tunniksi jonnekin Kivempaan Paikkaan) jouduimme odottamaan lähtöselvityksen aukeamista pari kolme tuntia.

Olemme kai tulleet siihen pisteeseen, että pääasiallisesti hyväksymme toisemme: tuo on tuollainen, rakas, silloinkin kun se on vähän hankala tai kummallinen. Eikä kummallakaan ole halua riidellä pikkuasioista, sillä on paljon mukavampaa silittää toisen niskaa ja nauraa typerille jutuille.

Minä katselin eilen Toivoa lentokoneessa ja olin niin täynnä lämpöä ja hellyyttä ja hyvää oloa, että minun oli pakko pitää Toivon kädestä kiinni, jotten olisi leijunut ilmapallona avaruuteen (tai lentokoneen kattoon). Luulen, että sitä tunnetta voi kutsua rakkaudeksi.

Minä toivon, nöyrästi toivon, että saan pitää tämän tunteen. Ruokkia ja kasvattaa sitä, pitää siitä huolta. Sitä minä olen halunnut koko elämäni. 

Kuolleen pojan morsian ja muita tarinoita.

En ole kirjoittanut. Olen ollut väsynyt ja kiireinen. Enimmäkseen väsynyt, sillä kiireeksi ei taideta oikeasti laskea sitä, että istuu aamutakki päällä sohvalla ja hoitaa Poikasen maatilaa (peli).

Loma alkoi. Istun (köllötän) sohvalla aamutakki päällä ja hoidan Poikasen maatilaa. Suunnitelmissani on pukeutua tälle päivälle, mutta kokeilenpa ensin miltä tuntuisi kirjoittaa.

***

Lauantaiaamuna join teetä Sankarin äidin keittiössä.

- Minä kerroin aamusaunassa naapurinrouvalle, että minulla on kuolleen pojan morsian kylässä, Sankarin äiti sanoi.
- Eihän se ollut pahasti sanottu? hän kysyi huolestuneena.
- Ei ollut, vastasin.

Vaikka enhän minä mikään morsian ollut.

Sankarin äiti pitää minusta. Osin kai siksi, että olen tällainen mikä olen ja osin siksi, että pidin hänen pojastaan.

[- Niin no, enhän minä tiedä tykkäsitkö sinä Sankarista, hänen äitinsä sanoi todettuaan ensin, että on niin mukava, kun minä tykkäsin Sankarista.
- Kyllä minä siitä melko paljon tykkäsin, minä sanoin.

Katsoin ulos ikkunasta enkä itkenyt, vaikka pala nousi kurkkuun.]

Joskus mietin äitejä, jotka eivät pidä poikansa valitsemasta naisesta. Ymmärrän sen, jos nainen kohtelee miestä huonosti (tulee mieleeni yksikin nainen, joka puhui miehestään ja miehelleen niin epäkunnioittavasti, että pahalta tuntui), mutta en, jos äiti on mustasukkainen pojastaan ja haluaa hänet kokonaan itselleen.

Minä olisin enemmän huolissani siitä, jos Poikanen ei löytäisi ihmistä, jota saa rakastaa kuin siitä, että joku vie paikkani hänen elämänsä tärkeimpänä naisena. Toki toivon, että tuleva kumppaninsa on sellainen ihminen, josta minunkin on helppo pitää, mutta tärkeintä on, että he ovat hyviä toisilleen.

***

Palatakseni yllä mainittuun naiseen, joka puhui (ja todennäköisesti puhuu edelleen: Toivo sanoi, että hän on aina ollut sellainen) miehestään todella rumasti: jos kumppaniaan ei voi kunnioittaa, jos hänessä ei ole mitään hyvää sanottavaa, jos häntä haluaa satuttaa ja piikitellä, miksi ihmeessä yleensäkään olla hänen kanssaan?

(Todennäköisesti siksi, että saa jotain kiksejä henkisestä väkivallasta. Ja puoliso taas ei usko ansaitsevansa enempää.)  

Tänään teen raparperipiirakan. Jos jaksan.

Oli mukava tulla kotiin, vaikka täällä odottikin astianpesukone täynnä astioita, jotka joudun pesemään käsin. (Kaikkeen tottuu: oletettavasti myös siihen, että astiat tiskataan vadissa vessassa ja pyykkipussin kanssa käydään milloin kenenkin luona kylässä. Enkös minä aina puhukin mukavuusalueiden ylittämisestä? Tästäs saan.)

Toivoa pitää odottaa vielä kaksi yötä. Minulla on ikävä sitä hetkeä, jona saan kiepsahtaa hänen kainaloonsa. Siinä hetkessä on rauha ja onni, eikä minkään tarvitse olla toisin.

Joskus kun jokin (tai kaikki) Toivossa tökkii, ajattelen uhmakkaana, etten tarvitse häntä mihinkään. Että pärjään vallan mainiosti yksinkin.

Ja niinhän minä pärjäänkin. Yksinkin. Minä en välttämättä tarvitse Toivoa, tai ketään muutakaan miestä, yhtään mihinkään. Silti elämäni on enemmän, parempi, siksi, että Toivo kuuluu siihen. Kai se johtuu siitä, ettei Toivo vaadi minulta mitään, vaan päinvastoin antaa energiaa pitämällä minua sylissä (tosin tuskin se hänenkään energiaansa kuluttaa).

[Mistä tullaan siihen, että minä tarvitsen Toivoa. Tarvitsen sen sitä energiaa, jota hänestä saan. Väsyisin ilman.]

Kaksi viikkoa kesälomaan.

Tyty (siskontyttö) nukkuu vieressäni. Kolmessa vuodessa hän on kiilannut itsensä korkealle suosikki-ihmisteni listalla. En usko, että se johtuu pelkästään siitä, että hän teki minusta tädin. Luulen, että enemmän on merkitystä sillä, että meillä on mukavaa yhdessä ja sillä, että minä koen olevani hänelle tärkeä ja rakas.

 

Minä uskon, että ihmisen hyvinvointi perustuu pitkälti siihen, että hän saa olla tärkeä, hyödyllinen ja hyväksytty. 

***

 

Sain viime yönä puolenyön jälkeen tekstiviestin: "Hyvää yötä. Rakastan.". 

Hetken jo ajattelin Toivon heittäytyneen valtameren toisella puolella tunteelliseksi ja ilahduin. Sitten tajusin viestin tulleen tuntemattomalta lähettäjältä, siis väärään numeroon. 

Maailmankaikkeudella on kiero huumorintaju. 

*

Keittiössä vuotaa viemäriputki, enkä voi käyttää astianpesukonetta, pyykinpesukonetta enkä lavuaaria kuka tietää miten pitkään aikaan. Tiedossa ei myöskään ole minkälaista ja kuinka suurta harmia tilanne muilta osin aiheuttaa. 

Tilanne voisi toki olla huonompi (kukaan ei kuollut, koti ei ole tuhoutunut) ja tästäkin selvitään tavalla tai toisella (maanantaina menen ystävän luo kylään pyykkipussin kanssa), mutta olisi tämä käänne saanut jäädä tapahtumatta.

Olen aika väsynyt ja kotiloituisin mieluiten vähäksi aikaa. 

*

Lähetin Sankarin äidille viestin, että olisin parin viikon päästä lähistöllä ja voisin tulla käymään, jos hän on kotona.

Istuisin nojatuoliin, josta voi katsella Sankaria ylioppilaslakki päässään.

 

(Sankarin äiti pitää minusta. En minä sinne muuten tuppautuisi. Koko tilanne on mielestäni edelleen absurdi.)