Virtaa.

- Missä määrin sinä vielä mietit keitä muita olisi tarjolla? minä kysyin juotuani lasillisen punaviiniä (ja luettuani jostakin pari päivää aikaisemmin, että suhteessa on uskallettava ottaa esille sellaisiakin asioita, joita ei haluaisi ottaa esille).
- En ollenkaan, Toivo vastasi.


Ei siitä sen kummempaa keskustelua syntynyt, vaikka minulla on koko ajan epämääräinen tunne, että jostakin meidän pitäisi keskustella.

Yöllä näin unta, että ostin talon Alaskasta. Toivo ajoi meidät sinne ja oli varma, etten koskaan saa talosta omiani takaisin, jos se pitää myydä.

Iltapäivällä soitin isälle. Hän oli päässyt pois sairaalasta ja puhekin oli perjantaita paljon ymmärrettävämpää.

Minun ei onneksi vielä tarvitse luopua isästäni, mutta tämä kokemus tuo vanhemman kuolevaisuuden lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. En olisi välttämättä halunnut ajatella asiaa vielä.

En välttämättä haluaisi ajatella sitäkään, että isän puolelta periytyvät geenit voivat tarkoittaa myös sitä, että minulla on elinaikaa jäljellä paljon, paljon vähemmän kuin laskeskelemani kuutisenkymmentä vuotta.

Ei sillä, minä yritän elää niin, ettei välitönkään kuolema olisi katkera isku (minulle): minä tiedän, etten missään tapauksessa ehdi tässä elämässä tehdä kaikkea mitä haluaisin. Siksi on tärkeää elää koko ajan mahdollisimman hyvää elämää. Tehdä koko ajan onnellistuttavia asioita, nautittava sekä arjesta että juhlasta, haaveiltava tulevasta siirtämättä kuitenkaan elämää sinne.

En minä halua kuolla lähitulevaisuudessa, mutta jos niin sattuisi käymään, ei minulle jää mitään märehdittävää.

Kun Toivo ja minä erosimme (silloin yli vuosi sitten, ei nyt), ja Toivo käveli pois, minä juoksin hänen peräänsä ja kysyin rakastaako hän minua. En, vastasi Toivo. Minä rakastan sinua, minä sanoin silloin. Vaikka sinä et rakastaisikaan minua. Niin minä sanoin.

Ja tiedätkö, olen miettinyt sitä jälkeenpäin: se on ehkä rohkein teko, jonka koskaan olen tehnyt ja minä olen siitä vieläkin ylpeä. Että uskalsin sanoa sen. Siinä tilanteessa.

Jos Sankari ei olisi kuollut ja opettanut samalla minulle, että ylpeys on yliarvostettua, en olisi tehnyt sitä.

Niin, Sankari. Siitä on kohta viisi vuotta, kun Sankari ja minä tapasimme ensimmäisen kerran. Ei aika muuta asiaa miksikään: minä olisin halunnut rakastaa Sankaria.

Nyt minä rakastan Toivoa. Eikä Toivo ollenkaan mieti voisiko jossain olla joku muu kuin minä. 

Mitä jos vuori murtuu?

Kun puhelu alkaa sanoilla "onko sinulle kukaan ilmoittanut", eivät uutiset koskaan ole hyviä.

- Isi on saanut aivoinfarktin ja on teho-osastolla, sanoi sisko puhelimessa.

Minä olen isin tyttö. Kun minulla on ongelma, minä soitan isälle, ja usein ongelma on sillä ratkaistu. Isä korjaa kaiken, hoitaa Poikasta, järjestää asioita ja vastaa kaikkiin kysymyksiini riippumatta siitä koskevatko ne reiän poraamista seinään vai asunnon ostamista. 

Lapsilla on tietyssä iässä taipumus kuvitella, että heidän vanhempansa ovat kaikkivoipia. Lapsi uskoo, että vanhempi voi ratkaista kaikki ongelmat ja että hän pystyy kaikissa tilanteissa takaamaan lapsensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin.

Minä taidan uskoa isäni kaikkivoipaisuuteen vieläkin. Isä on minun vuoreni. Minun turvaverkkoni. Minä en ole koskaan aivan yksin, sillä isä on aina turvannut selustani.


En vielä tiedä kuinka vakava tilanne on. En tiedä ennustetta. Isän pitäisi päästä huomenna tavalliselle osastolle, joten tilanne ei voi olla hirvittävän huono (eihän?). Uskon ja toivon, että isä toipuu täysin.

Silti minua pelottaa. Ukki kuoli samanikäisenä kuin isä on nyt. Enkä minä tiedä kuinka pärjäisin ilman isää. Kuka minusta pitäisi huolta, jos isää ei olisi?
 

Kirjo.

Siskoni synnytti uudenvuodenaattona suloisen, pienen ihmisen (46 senttiä, 2,9 kiloa).
Toivon siskon vauva puolestaan menehtyi kohtuun.

Elämä ei mene tasan, eikä minulla ole sanoja. Tunteita vain. 

*

Minä mietin antaako sisko tytölleen sen nimen, joka pyörii mielessäni, kun ajattelen lasta, joka ei todennäköisesti koskaan tule elämääni. Pelkäsin, etten osaisi suhtautua, jos siskontytöllä olisi minun tyttäreni nimi. Vaikka tiedän, että on hölmöä pitää kiinni nimestä, jolla ei ole fyysistä muotoa. 

Olin aidosti helpottonut, kun sisko kertoi nimen. Eikä se ollut se.

*

Me nukuimme Toivon kanssa 18 yötä toistemme vieressä. Se on pitkä aika kahdelle introvertille, vaikka emme olleetkaan koko ajan yhdessä.

En tuntenut tilaani tai rauhaani uhatuksi. Minusta tuntui hyvälle olla Toivon kanssa samassa tilassa. Eikä hänkään halunnut minun lähtevän, vaikka välillä kysyin pitäisikö minun mennä ennen kuin hän kyllästyy ja hermostuu minuun. 

Minusta tuntuu, että saan Toivon läheisyydestä ja läsnäolosta enemmän voimavaroja kuin mitä häneen kulutan (yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi).

Minusta tuntuu... rakkaudelta.

Miksi lahjat eivät voisi olla aikuisellekin tärkeitä?

Minusta on mukava antaa ja saada lahjoja. Oleellisinta lahjassa on ajatus - halu ilahduttaa ja huomioida. Lahjan arvolla ei ole suurempaa merkitystä.

Ystäväni on tapaillut uutta miestä muutaman viikon. Mies oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa ostaa joululahjaa, ja ystäväni oli pahoittanut tästä mielensä.

Minä sanoin ystävälleni, että voisi olla aika todeta, ettei suhdetta kannata tämän pidemmälle jatkaa (ei pelkästään tämän, mutta tämänkin asian vuoksi. Ehkä toivoen, että joku olisi kertonut minulle silloin kun eksä ensimmäisenä vuonna ei antanut minulle sen enempää syntymäpäivä- kuin joululahjaakaan (tai edes korttia), että kyllä se kertoi arvostuksen ja kunnioituksen puutteesta, ja etten minä oikeasti ollut niin vähäarvoinen.).

- Jos sulla ei olisi rahaa, antaisitko minulle silti lahjan? kysyin Toivolta.
- Antaisin. Askartelisin vaikka jotain. Ei lahjan antaminen ole rahasta kiinni, vaan halusta. Se että sanoo, ettei voi antaa lahjaa, koska ei ole rahaa, on vain laiskuutta, vastasi Toivo. 

Rakkaus on sellainen asia, jota sanat ja teot ruokkivat tai syövät. (Minun rakkauteni Toivoa kohtaan voi hyvinkin kauhistua punnituksessa: mistä näitä kiloja oikein tulee?) 

(Synttärilahjaksi sain tänä vuonna (eri lähteistä) suklaata, teetä, punaviiniä ja timanttiananaksen. Kyllä minusta tuntui mukavalta tulla muistetuksi ja huomioiduksi.)

Tähän on tultu.

On taas se päivä vuodesta, jona mietin elämääni. Menneitä, tulevia ja nykyhetkeä.

Minulla on niiskuttava nenä ja köhäinen kurkku, mutta muilta osin elämäni on parempi kuin olisin osannut 20 vuotta sitten kuvitella (niin, 20 vuotta sitten se poika, johon olin hurjan ihastunut 6-vuotiaana lopultakin suuteli minua. Enkä minä tainnut elämältä sen enempää silloin toivoakaan.).

En olisi osannut kuvitella tällaista elämää - en kaksikymmentä enkä kymmenen vuotta sitten - en olisi toivonut tätä, ja silti tunne siitä, että juuri näin tämän pitikin mennä voimistuu minussa koko ajan.

Minulla on lapsi. Minulla on koti. Minulla on mies, joka nukkuu vieressäni ja pitää minusta tällaisena, mikä olen. Pystyn elättämään itseni. Minulla on ystäviä. Olen terve, hyväkuntoinen ja ulkonäkööni tyytyväinen. Minulla on täppä 39 maassa. Pystyn tekemään asioita, joista pidän.

Mikään ei ole itsestään selvää eikä tulevaisuudesta ole takeita. Mutta tähän hetkeen olen ihan itse tieni raivannut. Kiitos menneille minuuksilleni kaikesta siitä, mitä he ovat eteeni tehneet.

Minä lupaan tehdä parhaani, jotta kuudenkymmenen vuoden päästä voin sanoa eläneeni hyvän elämän, täyden elämän, olevani onnellinen (olettaen, etten ole jo kuollut).

(Kyllä minä tiedän, että tämä on taas tällaista plaaplaa-tekstiä, mutta ei se haittaa. Minulla on nyt hyvä olla. Mitä nyt tuo nuha tökkii.)

Tänään oli vuoden pimein päivä. Hyvä päivä. Huomenna lähdetään taas kulkemaan kohti valoa. Toivotan itselleni hyvää seuraavaa vuotta.  
 

Hyvä

Aamulla höpöttelin enemmän tai vähemmän itsekseni, Toivo vieressäni puoliunessa.

- Sinä olet minulle juuri sopivankokoinen mies, ihastelin.
- Olet muuten tieteellisestikin, jatkoin. Luin, että parisuhteet, joissa miehen pituus on 1,09 kertaa naisen pituus, ovat kestävimpiä.
- Ja minäkö olen sen verran sinua pidempi? Toivo kysyi.
- Niin olet.

Toivo hymyili silmät kiinni. Sellaista aikuisen pikkupojan hymyä.

*

Emme me monellakaan tapaa ole täydellisiä toisillemme, tiedän, mutta fyysisyys liimaa meitä yhteen.

Enkä minä tarkoita (pelkästään) seksiä, vaan hipaisuja, halauksia, silityksiä ja rapsutuksia. Sitä, että toisen iho tuntuu hyvältä, ja että siinä tuoksussa ja lämmössä - lähellä - on niin hyvä olla, että tekisi mieli kehrätä.

Ihan vain jo sen vuoksi minä voisin jäädä tähän loppuelämäkseni. 

En jaksanut odottaa ihan kolmea kuukautta.

Aamulla oli sellainen olo, että olisin pyöräillyt toimiston sijaan Toivon ovikellolle, jos mies olisi yhtään lähempänä.

Tekstiviestit eivät ehkä ole paras mahdollinen tapa keskustella Vakavista Asioista, mutta välineestä viis, jos asia on tärkeä.

- Minä olen miettinyt: voitko sinä rakastaa minua?
- Voin.
- No kiva.
- Onko huolettanut?
- Mietityttänyt on. Kun en minä halua olla suhteessa, jossa minua ei voi rakastaa, vaikka muuten olisikin ihan hyvä olla. Ja olisi minulle tärkeä joskus kuulla, että rakastat minua - eikä tämä siis tarkoita, että pitäisi valehdella, jos ei rakasta. Enkä halua kerjätä enkä painostaa, mutta sitten sitä miettii, että jos minua ei edes voi rakastaa, niin kauanko kannattaa odottaa, että saa turpaansa.

(Siinä se on: kaikki analyysi ja vatvominen neljään riviin tiivistettynä.)

- Viime aikoina olen ajatellut, että minun pitää sanoa selvin päin ääneen, että rakastan sinua, vaan yleensä sitten ei satu sopivaa hetkeä tai alkaa ujostuttaa.

Pöytäkirjataan maanantaina 9.12.2013 klo 9.41: Toivo rakastaa minua.