Täytän sata vuotta tiistaina (mutta siihen on vielä jokunen vuosi).

Hyvin minä itseäni tsemppaan, mutta silti mieleni välillä karkaa ajattelemaan ei kuitenkaan koskaan -ajatuksia. Tällä kertaa lähinnä se asumisen suhteen.

Minun ihan oikeasti pitäisi olla armollisempi itselleni. Vaikka arkailuni olisi ollut paha, paha, paha virhe, maailma ei kaadu siihen (ei edes minun maailmani). Ihan oikeasti.

***

Luin tänään, että SAP on palkkaamassa satoja autisteja, koska he haluavat löytää ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin muut ja näin parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Luulen, ettei Poikasella diagnosoida Aspergerin syndroomaa, vaan Asperger-piirteisyys (Aspergerin syndrooma kuuluu autismin kirjoon). Oli tutkimusten lopputulos mikä tahansa, tiedän jo nyt, että Poikanen on ajatusmaailmaltaan erilainen (ei häiriintynyt, vaan erilainen!) ja minusta on lohdullista ajatella, että joissakin paikoissa erilaisuutta ja sen mahdollisuuksia ymmärretään jo nyt. Ehkä kymmenen viidentoista vuoden päästä, kun Poikanen etsii paikkaansa maailmassa, hänen erilainen tapansa ajatella nähdään vahvuutena eikä heikkoutena.

***

Selailin vanhoja kalentereita: neljä vuotta sitten tänään Sankari palasi Irakista, halasi minua tuossa kirjahyllyn edessä ja tuoksui miehelle, vaikka haisikin tavanomaisesta poiketen tupakalle. Me söimme sängyssä baklavia ja minä taisin olla aika onnellinen.

Kaksi vuotta sitten Toivo oli suudellut minua ensimmäisen kerran ja lähtenyt sitten kauas pois. Minä odotin hänen paluutaan. Toivoin, että hän suutelisi minua toisenkin kerran. Ja kolmannen. (Toiveeni toteutui.)

Tänään olen tässä. Hyvässä paikassa, mutten perillä.

Kahden vuoden päästä on perjantai, neljän vuoden päästä maanantai. Jossain lienen silloinkin. En uskalla arvailla missä (samalla sohvalla katselemassa samoja puita kuin nytkin?). 

Riittävän paljon on vielä mahdollista.

Viime yönä unissani pyöri asunto, josta en tehnyt tarjousta. Tunnelma oli ahdistava. Sitten menin katsomaan toista asuntoa - sellaista, jossa oli niin iso vaatehuone, että sinne mahtui nojatuolikin - ja huokasin helpotuksesta: tämä se on.

Tuskin saan koskaan niin isoa vaatehuonetta, mutta jollakin tavalla elämän puitteet varmasti vielä muuttuvat.

Lauantaina en vielä ollut valmis luopumaan tästä mitä minulla nyt on (isompi parveke ja enemmän kaappitilaa kuin siinä asunnossa olisi ollut), vaikka vain luopumalla jostakin voin saada tilaa uudelle. Ehkä tuo episodi tapahtui juuri siksi, että muistaisin tuon: mikään ei muutu, jos en ole valmis luopumaan siitä mitä nyt on.

Tänään lupaan itselleni: minä luovun tästä kodista, kun tilaisuus tulee. Annan tämän elämänvaiheen jäädä taakse. Luovun siitä huolesta, ettei Poikanen elä onnellista elämää. Minä voisin luopua myös tarpeesta todistaa itselleni (niin, itselleni, ei koskaan kenellekään muulle), että olen riittävän hyvä. Voisin antaa jo olla ja uskoa niitä, jotka tuntevat minut ja pitävät minusta silti (riippumatta siitä kuinka monessa maassa olen käynyt, kuinka monta kertaa punnerran minuutissa tai kuinka hienosti pärjään aivan kaikessa pyytämättä apua). 

Mikä on vielä mahdollista?

Istuin illalla parvekkeella. Toivo istahti viereiseen tuoliin.

- Minusta tuntuu ihan nössölle, sanoin.
- Sen asunnon takiako? Toivo kysyi.
- Niin. Jos minä olin jo järjen tasolla valmis tekemään siitä tarjouksen, miksen minä sitten uskaltanut tehdä sitä? Miksen? Miksi minä olen tällainen vetkutteleva nössö, joka ei saa mitään aikaiseksi? Minä varmaan asun tässä seuraavat 60 vuotta ja... Harmittaa.

Olin hiljaa. Katselin tuulessa tanssivia puita. Paha olo myllersi minussa.

- Miksi minä en saanut sellaista normaalia lasta? Synttäreillä olleet kaksoset olisivat varmasti yhteensä helpompia kuin Poikanen, jatkoin.
- Eihän Poikanen nyt niin epänormaali ole, Toivo sanoi.
- Voisi tilanne olla paljon huonompikin. Mutta silti.

Katselin puita. Itkin hiljaa. Toivo silitti jalkaani.

- Ajattele kuinka epäreilua on, että ajattelen, että saisinpa vaihtaa lapseni helpompaan. Kuinka surkea äiti olen.
- Jokaisella äidillä on varmasti joskus tuollaisia ajatuksia, Toivo sanoi ja silitti jalkaani.

En uskonut Toivoa. Rakastin häntä.

Kun kaikki on vielä mahdollista.

Tänään on hyvä olla minä. En minä tiedä muuttuuko mikään, minäkään, koskaan kummemmaksi, mutta tänään minusta tuntuu, että olen oikealla polulla. Omalla polullani.

Minusta on tulossa päällikkö ja Poikanen pääsi pienryhmään. Toivon, että molemmat ovat muutoksia parempaan suuntaan.

Huomenna menen katsomaan asuntoa, josta voisi tulla kotini. Pankki suhtautui ajatukseen myötämielisesti, mutta minun pitää vielä miettiä, ynnäillä ja punnita ennen kuin teen päätöksiä (tunnetila viitaa siihen, että olen valmis hyppäämään ja ottaamaan riskejä, mutta eipä minusta koskaan tiedä).

Minä toivon, että tämä alkavan kesän viherrys kestäisi kauemmin. Tämä tunne, kun kaikki jäätelöt ovat vielä syömättä, loma pitämättä ja varpaat vasta odottavat kosketustaan hiekkaan ja nurmikkoon.

On tunnevammaisellakin tunteet.

Sen enempää minulla kuin Toivollakaan ei ole turvallista kiintymyssuhdemallia. Minun mallini on välttelevä. Minulla on myönteinen käsitys itsestäni, mutta en usko, että toiseen ihmiseen voisi (parisuhteessa) luottaa tai tukeutua. En usko, että kukaan haluaa minua lähelleen tai jos haluaa, uskon syyn siihen olevan käytännöllinen. En usko, että kukaan haluaa kiintyä minuun.

Minä tiedostan mallini ja yritän tietoisesti muuttaa sitä. Haluan oppia luottamaan toiseen ihmiseen. Haluan päästä ja päästää lähelle. Se ei ole minulle helppoa, mutta minä yritän.

Toivon malli on joko välttelevä tai pelokas, tai jotain siltä väliltä.

Toivo pelkää satuttavansa itsensä. Hän pelkää, ettei riitä eikä ole hyvä omana itsenään. Hän stressaantuu, kun ei yllä rimaan, jonka kuvittelee yhteiskunnan, vanhempiensa ja minun hänelle asettaneen. Toivo ei halua epäonnistua. Hän ajattelee, ettei ole parisuhdeihminen. Että hänen on parempi olla yksin.

Minä en usko, että yksikään ihminen valitsisi yksinäisyyttä, jos vaihtoehtona olisi elämä turvallisessa ja läheisessä ihmissuhteessa. Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät (enää) halua, pysty, jaksa tai uskalla hakea läheisyyttä, mutta en todellakaan usko, että yksikään lähtökohtaisesti valitsisi yksinäisyyttä. Yksin oleminen on huonoa parisuhdetta parempi vaihtoehto, mutta turvallinen, kiintymystarpeet täyttävä ihmissuhde on ihmiselle paras paikka olla. 


En siis usko Toivoa, kun hän sanoo, että hänen ehkä olisi parempi olla yksin. Tiedän, ettei hänen olisi. Tiedän, että hän pelkää. Eikä siinä pelossa ole mitään pahaa. Mutta kun pelottaa, on parempi mennä syliin silitettäväksi kuin käpertyä sikiöasentoon ja yrittää pärjätä yksin.

Meillä on matkaa turvalliseen kiintymykseen, ja on täysin mahdollista, että jompikumpi haluaa luovuttaa ennen kuin pääsemme sinne saakka, mutta olen silti - kaikesta sanotusta ja sanomatta jätetystä ja omista tunnevammoistani huolimatta - varma siitä, että Toivo rakastaa minua (tavalla, jolla minä rakkauden ymmärrän). 

"Minä haluaisin, että sinä saisit kaiken mitä haluat", Toivo sanoi. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut sanoa rakastavansa minua.

"Minusta sinä olet hyvä ihminen", minä sanoin. Olisin yhtä hyvin voinut sanoa rakastavani häntä.  

Minä olen aina rakastanut sanoja.

Minä ihan varmasti kirjoitin ja julkaisin tekstin eilen, mutta nyt niitä sanoja ei ole sen enempää luonnoksissa kuin julkaistuissakaan. Kummallista. Erittäin kummallista.

Kerrattakoon: Toivo oli käynyt perjantaina teekaupassa. Minä sain tuliaisia.

Tuntui hyvälle.

Olen joskus miettinyt onko Toivolla lainkaan romanttisia tunteita minua kohtaan. Vai olenko vain paras nainen, jonka hän on tavannut. Järkivalinta. (Nämä pohdinnat ovat osa riittämättömyyden ja merkityksettömyyden tunnelukkoani: jos joku valitseekin minut, ei se johdu siitä, että hän pitäisi minua erityisenä, vaan siitä, että hän laskelmoi, että olen ihan jees parempaa odotellessa.)

Sitten Toivo valitsi minulle kaikista mahdollisista juuri tuon pussin. Rakkaani.

Tuo sana korjasi palan siitä mikä minussa on rikki. Sain ilmastointiteippiä sielulleni. (Kiitos kultaseni, kiitos.)

"Entäpä jos, vastoin tavanomaista käsitystä, ihmisellä aina on sellainen elämä jonka hän ansaitsee?" (Jean-Paul Sartre)

Harvinaisen tympeä päivä. Ei muuten, mutta kaikki tökkii eikä mikään ole hyvin (työt eivät suju eivätkä etene, minusta ei ole mihinkään, ei Toivo minua kuitenkaan rakasta eikä halua kanssani oikeasti olla, millään ei ole mitään merkitystä, varsinkaan minulla, näytänkin ihan hirveältä. Puistattaa ihan, kun peiliin katsoo. Sanoinko jo, että ulkona on sää?).

Tämä on joko hormonaalista tai sitten puhdasoppista eksistentiaalista ahdistusta. Veikkaan jälkimmäistä. 

Kevennys: tiistaina Poikanen kertoi keksineensä kuinka rakettireppu voidaan toteuttaa. Kuulemma todella helposti. Hän ihmetteli, ettei kukaan ole vielä tehnyt sitä. Eilen hän leipoi kakun. Ihan itse ja omasta aloitteestaan, minä vain vieressä ohjeistin. Aamulla hän taas visioi tulevaisuutta, ja minä toppuuttelin kertomalla, että suurissa suunnitelmissa myös kaavoitus ja kaupunkisuunnittelu on huomioitava.

- Kyllä kai minä sen tiedän! Poikanen kivahti.

Sillä hetkellä minäkin sain ajatuksen: on täysin mahdollista, että tuo poika tekee vielä joskus jotakin. Jotakin merkityksellistä. (Ansaitsee miljoonia, voittaa Nobelin rauhanpalkinnon, kiittää puheessaan äitiään ja ostaa tälle takan ja keinutuolin...)

[Olenko minä ansainnut tällaisen elämän? Mielestäni olen. Olen rakentanut elämäni ihan itse. Olen ansainnut kaiken sen mitä minulla on.

Olisinko ansainnut enemmän, erilaisen, paremman elämän? En usko. Tämän parempaan minä en pystynyt.

Voinko tehdä elämästäni paremman? Voin. Eikä sitä kukaan muu tee puolestani.]