Minkähänlaista olisi, jos äiti rakastaisi minua?

Kävin äidin luona. Edellisestä vierailusta olikin pari kolme vuotta. En olisi mennyt nytkään, jos ei olisi ollut työreissua paikkakunnalle.

Äiti kyseli minkälaista Intiassa oli. Ajattelin, että voin näyttää hänelle koneelta muutaman kuvan. Ei sitä satojen kuvien raakavarastoa, vaan noin kolmenkymmenen kuvan valikoiman.

Äiti taisi katsoa neljä ensimmäistä kuvaa ja lähti sitten touhuamaan muuta. Ei taaskaan jaksanut kuunnella minua, nähdä minua, ei keskittyä hetkeksi minuun.

Ei taaskaan. Ei vieläkään. Ei koskaan.

Penni ajatuksistani.

Joku kirjoitti jossain miettineensä jotain asiaa bussiin noustessaan. Jonossa hänen takanaan seisonut mies oli sanonut jotain mikä olisi voinut olla vastaus hänen miettimäänsä kysymykseen (kyllä, olen unohtanut tarinan yksityiskohdat).

Päivänä eräänä, kuten niin monena muunakin, ohitin pyöräillessäni kävelijän. Lauleskelin, kuten yleensä ("On ovi auki, mee siitä."). Lähettäkööhän Maailmankaikkeus joskus viestejään kauttani, tuli mieleeni.

***

Kukaan ei yksin pysty kaikkeen, mutta jokainen voi omalta osaltaa muuttaa maailmaa. Niin uskon. Luin viikonloppuna Hesarin jutun ilmastonmuutoksen suurista syyllisistä ja mietin minkälaista olisi olla sellainen ihminen, jolla olisi ollut mahdollisuus muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, mutta joka ei sitä halunnut tehdä. Päinvastoin.

Ymmärrän, että kun ihminen taistelee omasta tai jälkeläisensä elämästä, ei silloin mietitä maailman tulevaisuutta. Mutta yli oman tarpeen menevää ahneutta minun on vaikea ymmärtää.

Pääsiäisenä luin loppuun Alan Weismanin Maailma ilman meitä -kirjan (suosittelen). Se oli hyvä. Lohduttavakin: vaikka ihminen tuhoaisi omat elinedellytyksensä (ja siinä sivussa muutaman muun lajin), maailma ei tuhoudu. Maailma muuttuu, uutta syntyy ja kehittyy.

Joskus mietin kuinka laji, joka tuhoaa elinmahdollisuudet jälkeläisiltään (koska tulisi liian kalliiksi olla tuhoamatta), voi sarkastisesti hymyilemättä kutsua itseään luomakunnan kruunuksi. Eikö biologinen pointti kuitenkin ole ennen kaikkea jatkuvuus? 

Ja sitten sähköpostissa on sydän.

Nenä vuotaa, väsyttää, paita kutittaa. Jos huomenna on kurjempi olo, jään kotiin. (En kuitenkaan jää.)

Useammin kuin kerran olen (sinkku)blogista lukenut, ettei siitä Suuresta Rakkaudesta, kun se lopultakin löytyy, sitten haluakaan kirjoittaa, koska se olisi liian intiimiä.

Minusta tuntuu hyvälle kirjoittaa Toivosta. (Ehkä tämä on se merkitsevä ero Suuren ja Vähän Pienemmän Rakkauden välillä.)

Olen yhä epävarma. En Toivosta, enkä meistä, vaan itsestäni. Olen edelleen epävarma siitä voiko minua yleensäkään rakastaa, voiko minusta välittää, voiko minun kanssani haluta olla. Olla ihan oikeasti, eikä vain siihen saakka, että parempi tulee vastaan. Käperryn vieläkin helposti kasaan ja ajattelen, ettei sitten, ei tietenkään, ei minua, hölmö olin, jos koskaan mitään kuvittelen. 

Minä kasvan ulos tästä epävarmuudesta. Joskus en enää mahdu siihen. 

Hyviä tunteita.

Lapset eivät kuulemma tee ihmistä onnelliseksi, päinvastoin. Avioliitto ja raha sen sijaan tekevät.

Piti hetki miettiä asiaa. Toisaalta olen samaa mieltä, toisaalta en. Riittävä määrä rahaa (mikä kenellekin riittää) tekee elämästä helpompaa ja sitä myöten varmasti onnellisempaa verrattuna siihen, etteivät rahat riitä mihinkään. Hyvässä parisuhteessa olo on todennäköisesti onnellisempi kuin yksin (huono parisuhde onkin sitten asia erikseen).

Lapsi tekee elämästä haasteellisemman, vaatii resursseja, tuo huolta. Elämäni olisi varmasti paljon helpompaa, jos Poikasta ei olisi. Mutta olisinko onnellisempi, jos en olisi äiti?

Oikeastaan kysymys on absurdi: enhän minä olisi minä, jos en olisi äiti. Enkä minä halunnut lasta tullakseni onnelliseksi (olisi aika iso vastuu lapselle, jos hänen pitäisi tehdä vanhempansa onnelliseksi). Halusin lapsen saadakseni rakastaa ja pitää huolta. Äitys sinänsä ei tee minua onnelliseksi, mutta se antaa minulle merkityksen: olen jotain, jollekin. (Syystä tai toisesta laulan usein säettä: "hei, hei, hei, kuka rakastaa mua, kuka kovaan punkkariin vois rakastua." Aamuna eräänä lauleskellessani Poikanen nosti kätensä ylös.)

Onni, minun mielestäni, se tulee hetkistä, pienistä asioista, kiitollisuudesta. Minulle onni on sitä, että jossain hetkessä (ei jokaisessa) on suunnattoman hyvä olla: koska minä olen minä, tässä, nyt, eikä millään muulla ole mitään väliä, eikä ole koskaan ollutkaan. Onnellisuus puolestaan on tietoisuutta siitä, että onnen tunne tulee ja menee. Onnellisuus on sitä, että pystyy tarttumaan siihen tunteeseen ja hetkeen, kun se tulee. Hengittämään sitä, piehtaroimaan siinä, säteilemään. Onnellisuus on ymmärrystä siitä, ettei mikään kestä ikuisesti.  Eikä minkään kuulukaan kestää.

***

Tänään luin sattumalta vanhan uutisen, jonka mukaan Harri Suutari maksoi eniten veroja Kainuuseen. Mielenkiintoisin kohta oli uutisen kommenteissa: joku oli todennut, että kannattaisi Suutarin vaihtaa kirjansa muualle (Kajaanin kunnallisveroprosentti ei taida olla alhaisimmasta päästä), mihin Suutari oli itse vastannut: "Muutin kirjani Kajaaniin vuonna 2005 juuri siksi että kunnallisveroni tuloutuisi Kajaaniin. Olen saanut tuloni vuoden 1995 jälkeen Kainuun talousalueen ulkopuolelta Kajaani on kotini - muualla olen vieras."

Minulle tuli tuosta niin hyvä mieli, lämmin olo. Verosuunnittelu voi olla muutakin kuin verotuksen välttelyä.

Keinutuolin voin ainakin ostaa. Ihan sama mahtuuko se minnekään vai ei.

Toivo on kohta täällä (kyllä, minä näen tulevaisuuteen). Käymme kaupassa (Toivo inhoaa kaupassa käyntiä, minusta ruokaostosten tekeminen on mukavaa, varsinkin pariskuntana) ja ajelemme mökille (Toivo saa ajaa, minä en halua olla tientukko pääsiäisliikenteessä, harjoittelen joskus toiste).

***

Lapsena kuvittelin, että isona menen naimisiin ja saan kolme tai neljä lasta. Kun sitten menin naimisiin, kuvittelin, että saan kaksi tai kolme lasta enkä eroa koskaan. Kuvittelin onnellisen kodin.

Kuvittelenko enää mitään? Uskallanko?

Kuvittelen elämänkumppanin, joka haluaa olla kanssani loppuun asti. Kuvittelen toisen lapsen, jota minun ei tarvitse kasvattaa yksin. Kuvittelen takan ja keinutuolin.

Mutta vain salaa mielessäni, päiväunissani. En ääneen. Paitsi takan ja keinutuolin voi mainita jossain sivulauseessa.

Minä tiedän, hyvin, ettei elämää voi suunnitella, mutta milloin haaveista tuli mörköjä, joiden haluan pysyvän sängyn alla? Ei niiden tarvitsisi olla sellaisia. En minä mene rikki (tämän pahemmin), vaikken saisi kaikkea haluamaani.

***

Hyvää pääsiäistä. Minä ripustan nyt pyykit kuivumaan.

Joskus valo häikäisee.

"He put a dark place in me and I can't forgive him for that. But it is part of me now and how can I regret what I am, though it often makes me sad." Valerie Martin

Olen tällä viikolla väsynyt ja tympääntynyt. Minusta tuntuu, etten ole mitään, en kukaan. En ainakaan kukaan, jolla on väliä kenellekään. Minullekaan. Oloni on epäonnistunut. Olen valinnut väärin vähän kaikessa ja päätynyt elämään tällaista elämää, joka ei ole ollenkaan sellainen, millainen sen olisi pitänyt olla. 

Keskellä tuota tunnetta törmäsin tuohon lainaukseen. Pysähdyin:  how can I regret what I am. Kadunko minä?

Ei, en minä kadu enkä kavahda sitä mikä olen. Olen tehnyt valintoja, joita en tällä tiedolla tekisi uudelleen, mutta kaikki valintani olen tehnyt kulloinkin parhaan kykyni mukaan. Olen myös kantanut vastuun valinnoistani, ja itsestäni.

Olen ylpeä itsestäni. Minä olen ihan hyvä tyyppi. Ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin.

(Kyllä tämä taas tästä.) 

En ole varma pitäisikö minun päättää mitä haluan vai antaa elämän soljua omalla painollaan.

En minä ole varma haluaisinko asua Toivon kanssa (siinä olisi hyvät ja huonot puolensa). En tiedä lapsesta enkä avioliitosta.

Mutta jos tietäisin, ettei Toivo missään tapauksessa koskaan haluaisi asua kanssani, mennä naimisiin kanssani eikä saada lasta kanssani, en voisi olla hänen kanssaan enää päivääkään.

Olen melko varma, että tämä kertoo jostain, mutten oikein tiedä mistä.