"Ei mulla siis kiire oo mihinkään, on vaan hitonmoinen kiire :) "

Kirjoitti Sankari täsmälleen kuusi vuotta sitten.

Kuusi vuotta sitten istuin elokuvateatterissa. Australia oli noin kaksi tuntia liian pitkä ja minulla oli hitonmoinen kiire. Halusin nähdä uudestaan miehen, joka oli onnistunut viidessä minuutissa sekoittamaan pääni edellisenä päivänä.

Nyt minä olen tarinani kaikkitietävä kertoja ja voin sanoa, että vähänpä tuolloin tiesin siitä mitä oli tulossa.

En ole puolueeton kertoja. Olen vihainen.

Voin hyväksyä sen, että minun piti menettää, itkeä, surra. Kiivetä pohjattomasta pimeydestä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että Sankarin piti kuolla.

Se oli ihan perseestä. Se oli ihan liikaa.

Hyvä, parempi, paras.

Ystäväni - se rakkain niistä kaikista - sanoo, että voisin löytää Toivoa paremman miehen.

Ymmärrän mitä hän tarkoittaa: voisin todennäköisesti löytää emotionaalisesti avoimemman ja keskustelukykyisemmän miehen. Sillä tavalla paremman.

Kahden turvattomasti kiintyneen parisuhde ei ole helppo eikä yksioikoinen. Ei ainakaan silloin, kun toinen yrittää tietoisesti irtaantua turvattomuudestaan ja toinen hakee sinnikkäästi turvaa tutuista defensseistään.

En silti haluaisi luopua vain siksi, että toinen tie voisi olla helpompi kulkea. En siksikään, että samalla logiikalla juuri kenenkään ei kannattaisi olla minun kanssani, koska aina olisi mahdollista löytää minua helpompi nainen.

Minun mielestäni helppous ei ole itseisarvo. Ei siksikään, että helpolla harvoin saa parasta mahdollista lopputulosta. Enkä tällä tarkoita sitä, että vaikeus olisi itseisarvo, enkä sitä, että hankala parisuhde olisi hieno, vaan sitä, että on asioita, joiden vuoksi kannattaa nähdä vaivaa (huomioiden kustannusten ja mahdollisten hyötyjen suhde).

[- Anteeksi. Minä hermostuin turhasta, sanoi Toivo ilmestyttyään eräänä iltana ovelleni Motonetistä hankitun lahjuksen kanssa (romanttista, eikö totta).

Erosta ei ole sen jälkeen enää keskusteltu. Ei ainakaan tällä erää.

Tämä on tällainen suhde. Meidän näköisemme.]

Loppuelämä

Minä tiedän, ettei koskaan ole mitään takuita mistään. Ei koskaan. Ei mistään. (Ei edes siitä, että asiat järjestyvät.)

Asuntolaina, lapset ja avioliitto eivät takaa yhteistä loppuelämää. Mikään ei takaa. Eikä tarvitse taatakaan.

En odota kenenkään lupaavan minulle loppuelämää. Ei sellaista lupausta voi tehdä.

Jonkinlaista epävarmuutta on pakko sietää, mutta epävarmuudesta huolimatta liikkeellä voi olla sillä asenteella, että tästä matkasta tehdään mahdollisimman hyvä molemmille osapuolille. Niin hyvä, ettei kumppanista halua päästää irti.

Suhteessa on mahdollista olla myös niin kauan kun on kivaa -asenteella. Sellaisen suhteen yllä leijuu väliaikaisuus, vaikka suhde olisikin pitkäkestoinen.

Minulle loppuelämässä oleellista on vapaaehtoisuus. En haluaisi kenenkään olevan kanssani siksi, että hänen on pakko. Haluan ihmisen olevan kanssani vapaasta tahdostaan.

Periaatteessa päätös yhdessäolosta tehdään uudestaan joka päivä, mutta käytännössä päätöksenteko ei voi olla niin lyhytjänteistä. Päätöksenteon taustalla on mielestäni joko pyrkimys yhteiseen loppuelämään tai ajatus siitä, että ollaan tässä kunnes jotakin muuta.

Kaikissa suhteissa ei ole pyrkimystä loppuelämään (eikä tarvitse ollakaan). Yhteistä loppuelämää ei ole tarkoituksenmukaista ottaa tavoitteeksi suhten alkumetreillä. Tutustuminen vie oman aikansa. Mielestäni oleellinen huomio on, ettei yhteinen loppuelämä ole pitkässäkään suhteessa automaattinen tavoite. Siksi siitä - ja kaikista muistakin linjauksista - on syytä puhua. Arvailusta ja olettamisesta ei seuraa mitään hyvää.  
 
(Todettakoon, ettei ajatus yhteisestä loppuelämästä ahdista Toivoa ja että ajatuksemme tässä asiassa ovat samansuuntaisia. Tämä ei siis ole ollut eropohdintojen syy.)  

Liikennevaloissa ja liukuportaissa.

Poimiessan ketoneilikan Lohjalla 10.7.1930 Marcus Lindberg tuskin arvasi, että marraskuussa 2014 kukka on pietarilaisen kahvilan seinällä. Minä juon teetä ja mietin mitä mahtoi tapahtua Marcus Lindbergille.

Laskeutuessani maan alle katselen ihmisiä matkalla ylös. Kaikki he ovat koko ajan olemassa - ovat olleet jo vuosia ja tulevat todennäköisesti olemaan, useimmat ainakin, vielä monia vuosia lisää.  Meidän elämme kohtaavat kuitenkin vain yhden kerran liukuportaissa kaikkien näiden vuosien aikana.

Mietin kuinka monta sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin voinut elää onnellisen elämän, on vuosien aikana mennyt ohitseni. Huomaamatta.

(Minulla on aavistus siitä mitä minun pitää tehdä.)

Hyvää yötä.

Matkustin tänään junalla Pietariin. Matka oli liian lyhyt. Olisin mielelläni istunut omissa ajatuksissani kauemminkin. Vaikka Siperiaan saakka (ja edelleen lautalla Japaniin).

Mieleni on ollut viime päivinä yhtä harmaa kuin taivas tänään. Olen väsynyt. (Istuisin mielelläni junassa viikon. Kaikessa rauhassa.)

Olemme puhuneet yhteisestä loppuelämästä sen miehen kanssa, joka on ollut minulle toivo. Olemme puhuneet myös erosta.

En minä tiedä minne olen menossa. (Nukkumaan. Aamulla on aikainen herätys. ).

Edellinen oli mies balancessa noin vuosi sitten.

Vanhempaintoimikunnassa oli mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kun hän vielä mainitsi pyöräilevänsä ympäri vuoden, olin valmis jättämään tilauksen pikatoimituspyynnöllä.

En minä mitään tee, tietenkään. Mies on varmasti varattu (vaikkei hänellä sormusta ollutkaan) ja niin olen minäkin, ja vaikka ei/en olisikaan, en silti tekisi mitään, koska minä en tee tuollaisissa tilanteissa mitään. Sitä paitsi mieshän voi oikeasti olla ikävä ihminen.  

Mutta hyvin, hyvin harvoin törmään miehiin, joihin reagoin noin. Siinä reaktiossa on oma viehätyksensä. Toivon silti, että tunne oli ohikiitävä, sillä en halua käyttää seuraavia kokouksia siihen, että yritän olla tuijottamatta.

*

Olen täysin tietoinen siitä, että tunnen vetoa sellaisiin miehiin, joita ei ole tehty sokerista. Niihin, jotka polkevat pyörällä 30 asteen pakkasessa ja räntäsateessa. Niihin, jotka eivät valita, vaan tekevät. Jotka ovat fyysisesti minua vahvempia ja joilla on vähintään yhtä paljon sinniä kuin minulla.

Ei se haittaa, jos pelottaa.

Kävin Kaukana Poissa. Ihan yksin. (En kysynyt ketään mukaani. Halusin lähteä yksin.)

Taas monet ihmettelivät rohkeuttani. Itse en vieläkään osaa pitää yksin matkustamista rohkeana (ottaen huomioon, etten lähde sellaisiin paikkoihin, joihin ei valkoisena naisena ihan oikeasti kannata mennä yksin).

Rohkeus vaatii mielestäni riskiä tai vaaraa. En pidä suurena riskinä sitä, että joku teki minulle pahaa vieraassa kaupungissa - jos hullu on hyökätäkseen kimppuun, se voi aivan yhtä hyvin tapahtua kotikaupungissa. En jaksa, enkä halua pelätä tuollaista.

En halua pelätä myöskään sitä, etten osaa toimia oikein jossakin paikassa tai tilanteessa. Tiedän, etten aina osaa, mutta ei se haittaa. Kun myöhästyy junasta, menee väärään bussiin tai painaa vahingossa invavessan hälytysnappia (minä luulin, että se on huuhtelu!) ja selviää silti, sitä oppii, että asioilla on taipumus järjestyä. Kun saa bussilipun ostettua, itsensä ruokittua ja löytää vessan, sitä oppii, että elämä kantaa.

Enkä minä pelkää yksin olemista. Minä viihdyn omissa ajatuksissani ja seurassani. Minusta on mukava istahtaa penkille, katsella muita ihmisiä, kirjoittaa ajatuksiani pieneen vihkooni. Minun ei ole pakko jakaa jokaista hetkeä toisen ihmisen kanssa. Ei puhua joka päivä.

Joskus huomaan jonkun ihmettelevän yksin olemistani: eikö tuolla rassukalla ole ketään, voi toista. Joskus se häiritsee hetken, mutta jos en matkustaisi yksin vain siksi, että joku voi luulla, ettei kukaan halua olla kanssani, olisin omissa silmissäni aika säälittävä.

Muiden silmissä matkustaminen tekee minusta rohkean. Omissa silmissäni rohkeutta on se, että olen uskaltanut rakastaa ja että olen uskaltanut sanoa sen ääneen. Siinä voi tulla hylätyksi, riittämättömäksi, sydänrikoksi. Ne ovat todellisia vaaroja, pelottavia asioita.

 
 (Vielä yksi näkökulma tuli mieleeni: onko yksin matkustamisessa rohkeutta se, että kukaan ei ole mukana tsemppaamassa ja turvaamassa selustaa? Kukaan ei lohduta, eikä ketään voi ottaa kädestä kiinni, jos pelottaa.

Ehkä olen jo liian tottunut, elämässä yleensä, siihen, ettei kukaan turvaa selustaani. Että yksin on pärjättävä ja sillä hyvä. Jolloin yksin matkustaminen ei tuo tilanteeseen oleellista muutosta.

Siinä mielessä ns. rohkeus on vähän surullistakin.Uskon, että ihmiselle on hyväksi olla, ja uskaltaa olla, riippuvainen toisesta ihmisestä.)