Miksi lahjat eivät voisi olla aikuisellekin tärkeitä?

Minusta on mukava antaa ja saada lahjoja. Oleellisinta lahjassa on ajatus - halu ilahduttaa ja huomioida. Lahjan arvolla ei ole suurempaa merkitystä.

Ystäväni on tapaillut uutta miestä muutaman viikon. Mies oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa ostaa joululahjaa, ja ystäväni oli pahoittanut tästä mielensä.

Minä sanoin ystävälleni, että voisi olla aika todeta, ettei suhdetta kannata tämän pidemmälle jatkaa (ei pelkästään tämän, mutta tämänkin asian vuoksi. Ehkä toivoen, että joku olisi kertonut minulle silloin kun eksä ensimmäisenä vuonna ei antanut minulle sen enempää syntymäpäivä- kuin joululahjaakaan (tai edes korttia), että kyllä se kertoi arvostuksen ja kunnioituksen puutteesta, ja etten minä oikeasti ollut niin vähäarvoinen.).

- Jos sulla ei olisi rahaa, antaisitko minulle silti lahjan? kysyin Toivolta.
- Antaisin. Askartelisin vaikka jotain. Ei lahjan antaminen ole rahasta kiinni, vaan halusta. Se että sanoo, ettei voi antaa lahjaa, koska ei ole rahaa, on vain laiskuutta, vastasi Toivo. 

Rakkaus on sellainen asia, jota sanat ja teot ruokkivat tai syövät. (Minun rakkauteni Toivoa kohtaan voi hyvinkin kauhistua punnituksessa: mistä näitä kiloja oikein tulee?) 

(Synttärilahjaksi sain tänä vuonna (eri lähteistä) suklaata, teetä, punaviiniä ja timanttiananaksen. Kyllä minusta tuntui mukavalta tulla muistetuksi ja huomioiduksi.)

Tähän on tultu.

On taas se päivä vuodesta, jona mietin elämääni. Menneitä, tulevia ja nykyhetkeä.

Minulla on niiskuttava nenä ja köhäinen kurkku, mutta muilta osin elämäni on parempi kuin olisin osannut 20 vuotta sitten kuvitella (niin, 20 vuotta sitten se poika, johon olin hurjan ihastunut 6-vuotiaana lopultakin suuteli minua. Enkä minä tainnut elämältä sen enempää silloin toivoakaan.).

En olisi osannut kuvitella tällaista elämää - en kaksikymmentä enkä kymmenen vuotta sitten - en olisi toivonut tätä, ja silti tunne siitä, että juuri näin tämän pitikin mennä voimistuu minussa koko ajan.

Minulla on lapsi. Minulla on koti. Minulla on mies, joka nukkuu vieressäni ja pitää minusta tällaisena, mikä olen. Pystyn elättämään itseni. Minulla on ystäviä. Olen terve, hyväkuntoinen ja ulkonäkööni tyytyväinen. Minulla on täppä 39 maassa. Pystyn tekemään asioita, joista pidän.

Mikään ei ole itsestään selvää eikä tulevaisuudesta ole takeita. Mutta tähän hetkeen olen ihan itse tieni raivannut. Kiitos menneille minuuksilleni kaikesta siitä, mitä he ovat eteeni tehneet.

Minä lupaan tehdä parhaani, jotta kuudenkymmenen vuoden päästä voin sanoa eläneeni hyvän elämän, täyden elämän, olevani onnellinen (olettaen, etten ole jo kuollut).

(Kyllä minä tiedän, että tämä on taas tällaista plaaplaa-tekstiä, mutta ei se haittaa. Minulla on nyt hyvä olla. Mitä nyt tuo nuha tökkii.)

Tänään oli vuoden pimein päivä. Hyvä päivä. Huomenna lähdetään taas kulkemaan kohti valoa. Toivotan itselleni hyvää seuraavaa vuotta.  
 

Hyvä

Aamulla höpöttelin enemmän tai vähemmän itsekseni, Toivo vieressäni puoliunessa.

- Sinä olet minulle juuri sopivankokoinen mies, ihastelin.
- Olet muuten tieteellisestikin, jatkoin. Luin, että parisuhteet, joissa miehen pituus on 1,09 kertaa naisen pituus, ovat kestävimpiä.
- Ja minäkö olen sen verran sinua pidempi? Toivo kysyi.
- Niin olet.

Toivo hymyili silmät kiinni. Sellaista aikuisen pikkupojan hymyä.

*

Emme me monellakaan tapaa ole täydellisiä toisillemme, tiedän, mutta fyysisyys liimaa meitä yhteen.

Enkä minä tarkoita (pelkästään) seksiä, vaan hipaisuja, halauksia, silityksiä ja rapsutuksia. Sitä, että toisen iho tuntuu hyvältä, ja että siinä tuoksussa ja lämmössä - lähellä - on niin hyvä olla, että tekisi mieli kehrätä.

Ihan vain jo sen vuoksi minä voisin jäädä tähän loppuelämäkseni. 

En jaksanut odottaa ihan kolmea kuukautta.

Aamulla oli sellainen olo, että olisin pyöräillyt toimiston sijaan Toivon ovikellolle, jos mies olisi yhtään lähempänä.

Tekstiviestit eivät ehkä ole paras mahdollinen tapa keskustella Vakavista Asioista, mutta välineestä viis, jos asia on tärkeä.

- Minä olen miettinyt: voitko sinä rakastaa minua?
- Voin.
- No kiva.
- Onko huolettanut?
- Mietityttänyt on. Kun en minä halua olla suhteessa, jossa minua ei voi rakastaa, vaikka muuten olisikin ihan hyvä olla. Ja olisi minulle tärkeä joskus kuulla, että rakastat minua - eikä tämä siis tarkoita, että pitäisi valehdella, jos ei rakasta. Enkä halua kerjätä enkä painostaa, mutta sitten sitä miettii, että jos minua ei edes voi rakastaa, niin kauanko kannattaa odottaa, että saa turpaansa.

(Siinä se on: kaikki analyysi ja vatvominen neljään riviin tiivistettynä.)

- Viime aikoina olen ajatellut, että minun pitää sanoa selvin päin ääneen, että rakastan sinua, vaan yleensä sitten ei satu sopivaa hetkeä tai alkaa ujostuttaa.

Pöytäkirjataan maanantaina 9.12.2013 klo 9.41: Toivo rakastaa minua. 

Ulkona on aivan pimeää.

Olen taas kirjoittanut pitkän ja analyyttisen tekstin rakkaudesta. En julkaise sitä. Ärsytän jo itseänikin.

Täten päätän, etten enää kirjoita aiheesta. Sen sijaan lupaan kolmen kuukauden sisällä (Toivon työkomennus on silloin jo päättynyt ja asioista on todennäköisesti helpompi puhua, kun yhdessä ehtii oikeasti olla) puhua asiasta Toivon kanssa ihan oikeasti. Jos Toivo ei tunne rakkautta minua kohtaan, eroamme.

Loppuu tämän jahkaaminen ja jaarittelu.

*

Näin Sankarista unta. Unessa hän oli - edelleen, sinnikkäästi - kuollut, mutta työskenteli kuitenkin yrityksessä, joka on samalla käytävällä meidän toimistomme kanssa.

Suutelin Sankaria käytävällä invavessan kohdalla ja olin onnellinen.

En vieläkään ymmärrä kuinka ihminen voi jättää niin syvät jäljet toiseen ihmiseen (niin nopeasti). En ymmärrä kuinka joku voi sillä tavalla mennä ihon alle. Ja jäädä sinne.

(Voisitko ystävällisesti poistua päästäni, pyysin Sankarilta joskus silloin aivan alussa. En voi, en ennen kuin teet saman minulle, hän vastasi.)

*

En haluaisi mennä huomenna töihin. Haluaisin jäädä kotiin hiimailemaan (tuo on Sankarin sana. Hän opetti sen minulle. Minä opetin hänelle paahdetun ruisleivän, jonka päälle laitetaan juustoa ja kurkkua.) aamutakki päällä.

Haluaisin istua tässä ja katsella oravia (yksi niistä kävi parvekkeellamme eilen).

Joskus haluaisin olla orava.

Mutta ihmisenä mennään aamulla töihin, vaatteet päällä. Eikä kukaan arvaa, että minä pelkään, etten saa koskaan keneltäkään vastarakkautta.

Pari sanaa rakkaudesta. Taas.

Kasvatettiinko sinut näin? otsikko kysyy.

"Monet minun ikäiseni sanovat, ettei heitä ole koskaan kehuttu. Lisäksi meissä vanhemmissa sukupolvissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä kuulleet vanhempiensa sanovan: 'Minä rakastan sinua.' Ei ole koettu, että sitä voisi sanoa ääneen, Laakso jatkaa."

Minä tuskin kuulun tuohon mainittuun vanhempaan sukupolveen, mutta ei minua lapsena kehuttu enkä minä ole kuullut vanhempieni sanovan rakastavansa.

Ollessani yläasteella äiti palasi vanhempainillasta ja kertoi, että siellä oli käsketty kehua omaa lasta vieressä istuvalle. Äiti oli todennut vieressään istuneelle ystäväni äidille, että ei kai hän nyt omaa lastaan ala kehua. Ystäväni äiti oli sitten kehunut kuinka reipas ja mukava olen.

Tuo sattui minuun silloin - ja sattuu vieläkin - niin paljon. Miksi äiti ei voinut kehua minua? Edes tuon yhden kerran? Eikö minussa ollut mitään hyvää hänen silmissään? Miksi ei ollut?

Minä kärsin murrosikäisenä siitä, ettei kukaan ollut koskaan sanonut rakastavansa minua. Tein tietoisen päätöksen ja sanoin nuoremmille sisaruksilleni rakastavani, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niin kuin minä tunsin. Jotta he tietäisivät olevansa rakastettavia.

Päätin myös, ettei minun lapseni tarvitse koskaan miettiä rakastanko häntä. Ja vaikka en aina olekaan hyvä äiti, ainakin tuossa asiassa minä olen onnistunut. Minä tiedän, että Poikanen tietää, että minä rakastan häntä.

Ja Poikanen osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus ei ole hänelle vaikea, kipeä asia. Ehkä minä olen onnistunut tässä kohtaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän kirouksen. Toivon.  

*

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että minulle olisi äärettömän tärkeää parisuhteessa kuulla 'minä rakastan sinua'.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja olen puhunut tästä Toivolle. Toivolla on omat peikkonsa, enkä minä voi vaatia häntä sanomaan, että rakastaa (enkä voi vaatia rakastamaan). 

Mutta kun nyt muistan kuinka 13-vuotias tyttö piti sylissään 10-vuotiasta siskoaan, pyysi anteeksi, että oli pahoittanut tämän mielen, sanoi, ettei se haittaa, vaikkei saakaan pesäpalloa kiinni ja sanoi sitten ensimmäistä kertaa elämässään "minä rakastan sinua", minä tiedän, etten voi eikä minun tarvitse elää lapsuuttani ikuisesti.

Se, ettei äiti osannut rakastaa, ei kerro mitään minusta. Se kertoo äidistä. Eikä se, etten saanut rakkautta lapsena tarkoita, että en voisi tulla rakastetuksi aikuisena.

Minun pitää puhua Toivolle. Hän tietää mihin hän pystyy, ja minä tiedän mitä minä tarvitsen. On selvitettävä kohtaavatko nämä kaksi asiaa vai onko meidän parempi olla ilman toisiamme. (Ei ihan juuri nyt, mutta tässä joskus kuitenkin.)





 

Kun kerta aloin kirjoittaa, niin kirjoitetaan sitten enemmänkin.

Uusimmassa Tiede-lehdessä on juttu muistamisesta ja unohtamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että kertaaminen vahvistaa muistoja, minkä vuoksi menneitä ikäviä tapahtumia ei kannattaisi ajatella liikaa.

Minä muistan hyvin ne sanat, joilla Toivo on minua satuttanut. Minä olen kuullut ne mielessäni monta, monta, monta kertaa.

Päiväkirjaa tai blogiani lukiessa törmään usein Toivon kauniisiin sanoihin tai tekoihin, jotka olen tyystin unohtanut. En ole katsonut aiheelliseksi kerrata niitä mielessäni, vaikka juuri niihin lauseisiin minun pitäisi tarttua.

Kauniita sanoja on sitä paitsi paljon enemmän.

Tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Saa nähdä pystynkö siihen.