Lomapäivä

Tänään minä pakkaan kaikki loput tavarat. Kannan laatikoita. Pyyhin kaappeja ja mitä nyt ikinä pitääkään pyyhkiä. Köhin, niiskutan ja aivastelen siinä sivussa. Ja yritän varoa käsivarsiani (minulla on kadehdittavan hieno mustelma vasemmassa kädessä).

Yöpöydän laatikkoa läpikäydessäni minut pysäytti Sankarin kuva. Löysin myös päiväkirjan tammi huhtikuulta 2009. Ja pakkohan minun oli lukea kuinka Sankari toi teetä termospullossa parkkipaikalle ja suuteli minua.

Enkä minä tiedä mitä minä tunnen nyt. Surua siitä, ettei kukaan tunne minua kohtaan niin kuin minä tunsin Sankaria kohtaan?

Eikä tuo ole edes totta. Minuun on ihastuttu viimeisen viiden vuoden aikana monta kertaa. Suurestikin. Olen tavannut (hyviäkin) miehiä, jotka olisivat olleet valtava onnellisia, jos olisivat saaneet olla kanssani. Tunteet vain eivät menneet puolin ja toisin tasan.

Menevätkö ne koskaan?

*

Sankarin veli tuli minua vastaan kaupassa tässä iltana eräänä. En ole varma tunnistiko hän minut, emme ole nähneet Sankarin muistotilaisuuden jälkeen (varmasti tunnisti). Tervehdin.

Mietin miten hän näkee minut. Kuka minä hänelle olen? Mikä olin Sankarille hänen silmissään?

Sitä mietin jo silloin, kun Sankari kuoli. Mies, jonka veli oli juuri kuollut kysyi kuinka minä voin.

*

Mies, josta joskus olin kiinnostunut, on rakastanut. Tai ainakin hän on näyttänyt siltä tullessaan vastaan naisystävänsä kanssa. Heidät nähdessään olen tuntenut pienen piston: minäkin haluaisin. 


Päivänä eräänä tuo mies seisoi edelläni kassajonossa. Kun näin miehen yksin, ei sisälläni pistänyt. Ei lainkaan. Oli vapauttavaa huomata, etten haikaile hänen peräänsä ja havahduttavaa huomata, että olen kateellinen sellaisesta suhteesta, jolla ollaan rakastuneita.

Minä tunnen rakkautta Toivoa kohtaan ja tiedän, että Toivokin tuntee. Me osoitamme hellyyttä toisillemme, julkisestikin, ja todennäköisesti näytämme hyvältä parilta.

Suhteessamme on silti - on aina ollut - tietty varautuneisuus. Pelko?

En tiedä onko se asia, joka on mahdollista työstää pois. En tiedä osaisinko olla avoimempi kenenkään muunkaan kanssa. En tiedä paljon muutakaan.

Mutta kovasti haluaisin suhteen, jossa on täysin selvää, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan olla. Huomennakin. (Jolloin on lauantai, ja tämä asunto pitää saada tyhjäksi ja siistiksi.)

Ugh.

Minulla on koiran hampaanjäljet vasemmassa olkavarressa (tiedoksi kaikille, joiden mielikuvitus ei riitä, että koira voi provosoimatta hyökätä takaapäin käteesi kiinni, kun kävelet kaikessa rauhassa lounaalta takaisin toimistolle) ja jäykkäkouristusrokotejälki oikeassa olkavarressa. Lisäksi minulla on kipeä kurkku ja kaksi kaoottista huoneistoa, joista toinen pitää saada tyhjäksi lauantaina.

Minä olen aika väsynyt ja tämä oli ihan paska päivä.

En ole koskaan väittänyt olevani enkeli.

Kävin ensimmäistä kertaa balancessa (BODYBALANCE® on joogaan, pilatekseen ja tai chiin pohjautuva ryhmäliikuntatunti). Luulenpa löytäneeni etsimäni rauhallisemman liikuntamuodon maksimisykkeillä riehaamisen lisäksi. Tuo tuntui hyvälle ja mukavalle.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut analysoida kehonhallintaa, vaan jotain ihan muuta.

Tunnilla oli kivannäköinen mies. Olen nähnyt hänet joskus ennenkin, combatissa muistaakseni, mutta vasta nyt todella kiinnitin häneen huomiota: hän liikkui niin kauniin sulavasti, että olisin mielelläni pysähtynyt ja vain katsellut häntä (minä niin pidän miehistä).

Ja sitten olisin mielelläni ottanut häntä kädestä kiinni ja vienyt mukanani jonnekin ihan muualle ja selvittänyt liikkuuko hän kauniin sulavasti muissakin yhteyksissä (minä niin pidän miehistä).

Joskus minä kaipaan vapautta, seikkailua, viettelyä, ensimmäistä suudelmaa, sitä että kaikki on mahdollista, että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaipaisin, mutta en halua tyhmä.
    

Ei hän haluaisi levätä rauhassa, hän haluaisi seikkailla.

Sytytin kynttilän Sankarille. Otin teetä siitä paketista, jonka sain häneltä sinä talvi-iltana, jona suutelimme ensimmäisen kerran (en ole raaskinut juoda sitä loppuun).

Neljä vuotta sitten Sankari hengitti vielä, hetken aikaa. Neljä vuotta sitten minä luulin, että me tapaisimme vielä. Ja sitten hän lakkasi olemasta tässä maailmassa.

Jos en olisi koskaan tavannut Sankaria, en olisi minä. Jos hän ei olisi kuollut, en olisi minä.

Kuvittelen olevani rohkeampi nyt. Otan enemmän riskejä, sanon ääneen asioita, joita en aikaisemmin olisi uskaltanut sanoa (en enää jaksa olla ylpeä).

Rakastan elämää enemmän nyt. Sen ainutkertaisuutta ja katoavaisuutta. Tiedän, ettei mikään, ei hyvä eikä paha, kestä ikuisesti, ja se tekee elämästä yksinkertaisempaa ja helpompaa.

Toisaalta, minä pelkään enemmän kuin ennen. Pelkään - enemmän ali- kuin päällitajuisesti (se on sana, jos minä päätän niin) - että taivas romahtaa niskaani. Pelkään, että joudun taas siihen pimeyteen, jossa ei ole pohjaa eikä laitoja. Pelkään, ettei hyvää ja onnellista elämää ole tarkoitettu minua varten.

Vesipisaroita

Toivoseni kävi ja lähti (reissuhomman piti kestää kaksi kuukautta. Hah! Nyt on menossa kuudes kuukausi.).

Vaikka kuinka yritän hengitellä ja olla stressaamatta, en voi mitään sille, että mieleni tekisi lähinnä juosta kiljuen ja käsiäni heilutellen taloa ympäri. Tekemistä on niin paljon, ettei tähänastinen puuhasteluni näy vielä missään.

Minä tarvitsisin Toivoa nyt enemmän kuin sen pari yötä viikossa. Minä tarvitsisin hänen tuoksuaan, ihoaan ja lämpöään. Sitä rauhaa.

Minä olen koukussa siihen rauhaan. (Jos addiktio on hyväksi keholle ja mielelle, siitä lienee turha pyrkiä pois.)

 

Jatka.

Uudessa kodissa ei vielä tuoksu meille. Mietin tuommeko ominaistuoksumme mukanamme vai tuleeko asunnossa nyt olevasta tuoksusta meidän tuoksumme. Vai muuttuvatko molemmat, sulautuvat yhteen uudeksi tuoksuksi?

Kaikista ikkunoista näkyy enemmän tai vähemmän puita. Se on hyvä. Se on tärkeää.


- Tule, lähdetään kotiin, sanoin Poikaselle saatuani tehtyä kaiken mitä olin suunnitellut tekeväni.
- On tämäkin koti, totesi poika.

Hyvä, että hän ajattelee niin. Minulle se ei vielä ole koti (milloin muutos tapahtuu? Silloinko kun suljen viimeisen kerran tämän asunnon oven?). Tiedän kyllä, että siitä tulee koti. Ehkä jopa paras koti tähän mennessä.

***

Toivo on tämän viikonlopun toisaalla. Minun on häntä ikävä. Olen näköjään (liian?) tottunut viettämään lauantai-iltani hänen seurassaan.

***

Telkkarista näyttää tulevan Velho ja leijona. Aslan kuolee kohta.

En ole nähnyt näitä uusia Narnia-elokuvia. Lapsena näin piirretyn version telkkarista, ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti Aslanin kuolema. Olemme puhuneet siskon kanssa myöhemminkin siitä kuinka pelottava kohta se oli (ehkä siksi, että se oli väärin: hyvisten ei kuulu kuolla, se rikkoo järjestystä ja turvallisuudentunnetta).

Kirjat luin vasta aikuisena. Kristinuskon allegorioita oli mahdotonta olla huomaamatta. Ne suorastaan ärsyttivät. (Pidän enemmän Pikku prinssistä ja Muumeista. Ja Astrid Lindgrenin kirjoista.)  

Aika entinen ei koskaan enää palaa ja silleen.

Niin. Neljä vuotta sitten minä olin tuossa seinän takana Sankarin sylissä. Nyt istun sohvalla ja katselen puita. Minua väsyttää.

Veimme ensimmäisen pikkuautollisen tavaroita Uuteen Kotiin. Pari laatikkoa odottaa eteisessä huomista.

Hyvä tästä tulee. Vähitellen. 


["Mut jos sä päätät uskaltaa, mä odotan ovella hiljaa."]

[Voi, kuinka minä olisinkaan rakastanut sitä miestä, jos olisin saanut siihen mahdollisuuden.]