Nukahdin yhden jälkeen. Heräsin ennen kuutta. Yritin ajatella Mukavia Asioita, mutta mielessäni pyöri rakentajanteippi, suojamuovi, väärät valinnat ja rinnakkaiset todellisuudet.
Pakenimme viikonloppuna putkiremonttia välikotiin. Eilen kasasin kotona tavaroita ja kiroilin suojamuovin kanssa. Teippi loppui kesken eli pääsen vielä tänään jatkamaan projektia. [Innostukseni kuultanee äänestäni.] Sitten pitää vielä saada välikoti jonkinlaiseen järjestykseen, minkä jälkeen on aika selvittää kuka piirtää kuvan tulevasta kylpyhuoneestani [tekisi mieli sanoa muutama valittu sana suunnittelutoimiston ammattitaidottomasta idiootti-insinööristä, joka ei ole vaivautunut vastaamaan mihinkään kysymyksiin, vaikka nimenomaan häneen piti olla yhteydessä mahdollisten muutosten osalta. Tämän kaiken olisi voinut hoitaa jo kauan sitten.].
Olen väsynyt.
Siirsimme välikotiin vain sellaiset tavarat, joita todella tarvitsemme seuraavien kolmen kuukauden aikana. Kotiin jäi paljon tavaraa, joista vain osa selittyy esimerkiksi sillä, ettei juuri nyt tarvita kesätavaroita. Käytännössä meillä on siis hirvittävästi tavaraa, jota emme välttämättä tarvitse. Osa voidaan vielä perustella viihtyisyydellä ja mukavuudella, mutta olen valmis väittämään, että jäljelle jää silti valtava määrä määrä tavaraa, joka pyörii nurkissa joko siksi, että siihen liittyy muistoja, siksi että sille voi hyvinkin vielä joskus olla käyttöä, siksi että en tiedä mihin muuallekaan tavaran laittaisin kuin takaisin kaappiin tai siksi, etten edes tiedä, että meillä on tällainenkin esine. Tällekin asialle voisi ehkä joskus tehdä jotakin?
*
Paitsi irtaimistoa ja rakentajanteippiä, olen viime aikoina miettinyt myös elämää yleensä. Olen tuntenut pettymystä ja vihaa siitä, että elämäni meni näin, eikä toisin.
Miksi se 19-vuotias kiltti opiskelijatyttö, josta kasvoin minä, tapasi sellaisen miehen, joka ei oppinut ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään? Missä olivat silloin kaikki peruskivat insinöörit, joista yhden kanssa voisin nyt elää hyvää arkea ja onnellista perhe-elämää? Miksi en tunnistanut epätervettä parisuhdetta ajoissa? Miksi minusta piti tulla erityistarpeisen lapsen yksinhuoltajaäiti? Miksi Sankarin piti kuolla? [Sankari asui samalla tiellä, jossa meidän välikotimme sijaitsee. Alue ei ole minulle muuten tuttu ja siellä liikkuminen nostaa jostain syvältä pintaan kylmää vettä.]
Miksi olen suhteessa, jossa vielä kolmen vuoden jälkeenkään ei ollut itsestäänselvää ollaanko yhdessä vai ei ja jos ollaan niin kuinka kauan? Entä jos en taaskaan tunnista epätervettä parisuhdetta ajoissa? [Toivo ei käytä minua hyväkseen niin kuin ex käytti ja osaa olla vastuullinen aikuinen eli ainakaan samalla tavalla tämä suhde ei ole epäterve. Mutta on kai niitä muitakin tapoja.]
Miksi minusta tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa? Olenko minä epäonnistunut kaikessa?
Olen väsynyt.
*
Osaisinko olla onnellinen, jos en olisi epäonnistunut kaikessa siinä, missä olen epäonnistunut? Jos epäonnistuminen lisää onnellisuutta, onko se silloin epäonnistumista?
En minä tiedä paljon mistään mitään.
Sen tiedän, etten voi muuttaa mennyttä ja ettei elämä mene suunnitellusti. Tiedän, ettei rakkaus yksistään riitä ja että ihmiset kuolevat. Tiedän, että olisin voinut monessakin tilanteessa toimia toisin. Ehkä tyhmemminkin.Tiedän, että ylpeys on yliarvostettua, mutta itsekunnioitus välttämätöntä. Tiedän, että liiallinen vahvuus on heikkous. Tiedän, ettei mikään kestä ikuisesti, ei hyvässä eikä pahassa. Tiedän elämän olevan aaltoliikettä.
Tiedänhän minä myös, että voisin elää hirvittävän paljon huonompaakin elämää, hitto vie. Mutta joskus sitä ajattelee myös sitä elämää, joka olisi parempi kuin tämä. Kai sekin on sallittua. Surra joskus sitä mikä olisi voinut olla.
Jospa ensi yönä saan nukuttua.
["Olin kivi, joka murretaan,
olin savu, joka hajoaa tuuleen,
mutta kulkija, kerran,
vapise tomuni ääressä
kaiken sen tähden
mitä olisin voinut olla."
Mika Waltari ]
Pakenimme viikonloppuna putkiremonttia välikotiin. Eilen kasasin kotona tavaroita ja kiroilin suojamuovin kanssa. Teippi loppui kesken eli pääsen vielä tänään jatkamaan projektia. [Innostukseni kuultanee äänestäni.] Sitten pitää vielä saada välikoti jonkinlaiseen järjestykseen, minkä jälkeen on aika selvittää kuka piirtää kuvan tulevasta kylpyhuoneestani [tekisi mieli sanoa muutama valittu sana suunnittelutoimiston ammattitaidottomasta idiootti-insinööristä, joka ei ole vaivautunut vastaamaan mihinkään kysymyksiin, vaikka nimenomaan häneen piti olla yhteydessä mahdollisten muutosten osalta. Tämän kaiken olisi voinut hoitaa jo kauan sitten.].
Olen väsynyt.
Siirsimme välikotiin vain sellaiset tavarat, joita todella tarvitsemme seuraavien kolmen kuukauden aikana. Kotiin jäi paljon tavaraa, joista vain osa selittyy esimerkiksi sillä, ettei juuri nyt tarvita kesätavaroita. Käytännössä meillä on siis hirvittävästi tavaraa, jota emme välttämättä tarvitse. Osa voidaan vielä perustella viihtyisyydellä ja mukavuudella, mutta olen valmis väittämään, että jäljelle jää silti valtava määrä määrä tavaraa, joka pyörii nurkissa joko siksi, että siihen liittyy muistoja, siksi että sille voi hyvinkin vielä joskus olla käyttöä, siksi että en tiedä mihin muuallekaan tavaran laittaisin kuin takaisin kaappiin tai siksi, etten edes tiedä, että meillä on tällainenkin esine. Tällekin asialle voisi ehkä joskus tehdä jotakin?
*
Paitsi irtaimistoa ja rakentajanteippiä, olen viime aikoina miettinyt myös elämää yleensä. Olen tuntenut pettymystä ja vihaa siitä, että elämäni meni näin, eikä toisin.
Miksi se 19-vuotias kiltti opiskelijatyttö, josta kasvoin minä, tapasi sellaisen miehen, joka ei oppinut ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään? Missä olivat silloin kaikki peruskivat insinöörit, joista yhden kanssa voisin nyt elää hyvää arkea ja onnellista perhe-elämää? Miksi en tunnistanut epätervettä parisuhdetta ajoissa? Miksi minusta piti tulla erityistarpeisen lapsen yksinhuoltajaäiti? Miksi Sankarin piti kuolla? [Sankari asui samalla tiellä, jossa meidän välikotimme sijaitsee. Alue ei ole minulle muuten tuttu ja siellä liikkuminen nostaa jostain syvältä pintaan kylmää vettä.]
Miksi olen suhteessa, jossa vielä kolmen vuoden jälkeenkään ei ollut itsestäänselvää ollaanko yhdessä vai ei ja jos ollaan niin kuinka kauan? Entä jos en taaskaan tunnista epätervettä parisuhdetta ajoissa? [Toivo ei käytä minua hyväkseen niin kuin ex käytti ja osaa olla vastuullinen aikuinen eli ainakaan samalla tavalla tämä suhde ei ole epäterve. Mutta on kai niitä muitakin tapoja.]
Miksi minusta tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa? Olenko minä epäonnistunut kaikessa?
Olen väsynyt.
*
Osaisinko olla onnellinen, jos en olisi epäonnistunut kaikessa siinä, missä olen epäonnistunut? Jos epäonnistuminen lisää onnellisuutta, onko se silloin epäonnistumista?
En minä tiedä paljon mistään mitään.
Sen tiedän, etten voi muuttaa mennyttä ja ettei elämä mene suunnitellusti. Tiedän, ettei rakkaus yksistään riitä ja että ihmiset kuolevat. Tiedän, että olisin voinut monessakin tilanteessa toimia toisin. Ehkä tyhmemminkin.Tiedän, että ylpeys on yliarvostettua, mutta itsekunnioitus välttämätöntä. Tiedän, että liiallinen vahvuus on heikkous. Tiedän, ettei mikään kestä ikuisesti, ei hyvässä eikä pahassa. Tiedän elämän olevan aaltoliikettä.
Tiedänhän minä myös, että voisin elää hirvittävän paljon huonompaakin elämää, hitto vie. Mutta joskus sitä ajattelee myös sitä elämää, joka olisi parempi kuin tämä. Kai sekin on sallittua. Surra joskus sitä mikä olisi voinut olla.
Jospa ensi yönä saan nukuttua.
["Olin kivi, joka murretaan,
olin savu, joka hajoaa tuuleen,
mutta kulkija, kerran,
vapise tomuni ääressä
kaiken sen tähden
mitä olisin voinut olla."
Mika Waltari ]
