Se meni ohi.

Silloinkin kun Sankarin kuolema painoi minua täydellä voimalla, tiesin surun ja tuskan menevän joskus ohi.

En kuitenkaan nähnyt lainkaan lohtua siinä, että aika parantaa. Päinvastoin, ajatus siitä, että joskus kaikki olisi taas hyvin, oli hirveä. Loukkaava. Lohduton. Parantuminenhan tarkoittaisi hyväksymistä. En halunnut sitä. Halusin olla ikuisesti onneton. 

Viisi vuotta sitten minä vain itkin. (Voi minua. Voisinpa ottaa minut syliin, silittää hiuksiani ja antaa minun nukahtaa siihen.)

Tänään minä olen - Poikasen mentyä nukkumaan - juonut teetä ja lukenut kirjaa. Olen väkisinkin ajatellut Sankaria tänään, mutta enemmän kuitenkin muita asioita.    

Aika on parantanut. Kipu on hiipunut. Suru on jäänyt minuun asumaan, mutta sellaisena pienenä, helposti mukana kuljetettavana matkamallina.

Juuri tätä minä en halunnut silloin kun minuun sattui ihan hirveästi. Mutta ei elämän aaltoilua voi estää, ei hyvässä eikä pahassa. 

(Silittäessäni hiuksiani voisin kuiskata korvaani, etten ole unohtanut. Emme me ikinä unohda.)

Asleep or dead.

Mietin eilen minkälainen olisi viisi vuotta vanhempi Sankari. Minkälainen olisin minä, jos Sankari ei olisi kuollut? Mitä meistä olisi tullut?

On pakko hyväksyä, etten saa koskaan noihin kysymyksiin vastauksia.

 *

"I am not afraid to keep on living. I am not afraid to walk this world alone", lauloi Gerard Way aamulla kuulokkeissani.

Monta kertaa minä olen laulanut mukana. Uskotellut itselleni, ettei elämän jatkuminen pelota minua, vaikka oikeasti olen ollut kauhuissani ja ajatus siitä, että joudun ehkä kävelemään loppumatkan yksin, on tuntunut todella tuskalliselta.  

En tiedä olisiko vieläkään rehellistä sanoa, etten pelkää tätä elämää, mutta kuvittelen, että pelko on kutistunut.

(Meinasin kirjoittaa, ettei pelko ole koskaan kuitenkaan halvaannuttanut minua, estänyt elämästä, mutta tajusin, ettei se ole aivan totta: pelko on tehnyt minut rakkaudessa varautuneeksi.)

*

(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sallittakoon toisto minulle tänään.)

Viiden vuoden aikana en ole nähnyt montaakaan unta Sankarista, en ainakaan muista nähneeni. Ensimmäisissä unissa hän oli kaukana, emmekä edes puhuneet toisillemme. Niistä unista jäi paha mieli.

Viimeisimmässä (viimeisessä?) unessa Sankari tuli luokseni. Kävelimme metsässä, puhuimme paljon ja söimme jäätelöä. Suutelimme. Minä olin - unessakin - valtavan onnellinen siitä, että Sankari oli tullut tapaamaan minua, vaikka oli kuollut.

Ehkä Maailmankaikkeus halusi, sitten kuitenkin, antaa minulle - meille - mahdollisuuden päätökseen. Se oli Maailmankaikkeudelta mukavasti tehty.

Olen kiitolinen.

On tasan viisi vuotta siitä, kun näin Sankarin viimeisen kerran.

Sankari sanoi, ettemme osaa pysyä erossa toisistamme.

Olemmepa osanneet. Viisi vuotta.

(Oliko pakko kuolla? Oliko ihan pakko? Kehtasitkin. Minä halusin rakastaa sinua!)

*

Toivo lensi eilen toiselle mantereelle. Ajoi yötä myöten päämäärään ja oli kuulemma melkein nukahtanut rattiin. Ensi kerralla hän saa luvan jäädä lentokenttähotelliin yöksi. Minä en halua enää ikinä menettää ketään.

En tiedä ymmärtääkö Toivo, että minun maailmassani ihmiset voivat kuolla. Ihan tuosta noin vain.

*

Perjantaina Toivo oli etäinen ja äkäinen. Siitä olisi varmasti saanut riidankin aikaiseksi, mutta onneksi hetken hämmästeltyäni tuulen suuntaa ymmärsin matkan hermostuttavan häntä.

En pakottanut Toivoa keskustelemaan, hieroin hänen jalkojaan ja laitoin iltapalaa ja tunsin onnistuneeni, kun iltapalan jälkeen Toivo veti minut syliinsä.

Me olemme oppineet kolmessa vuodessa toisistamme paljon, vaikka olemme käyttäneet ison osan ajasta varomiseen ja piilotteluun. Ajatus siitä kuinka paljon olisi mahdollista oppia kymmenissä vuosissa, kiehtoo minua. Kuinka pitkälle olisi mahdollista päästä, jos panostaisi ihan tosissaan.

(Pari viikkoa sitten me puhuimme loppuelämästä. Siitä, että se voisi olla yhteinen.)

*

And they lived happily ever after. The end. - Loppuuko tarina siihen mistä onni alkaa? 

Hän taitaa pitää minusta.

Uutisissa kerrotaan ebolan leviämisestä Länsi-Afrikassa.

- Tuonne et ainakaan lähde, toteaa Toivo.

*

- Mitä pitäisi tehdä, että [sinulla] olisi turvallisempi olo? kysyy Toivo.

*

Minä olen vielä puoliunessa. Toivo istuu sängyn laidalla valmiina lähtemään töihin, piirtää sormellaan kuviota kasvoihini. Kevyt kosketus huulillani kutittaa minua.

Toisin.

Sataa, sataa ropisee ja välillä vähän jyrisee, mutta sosiaalisten suhteiden ylläpidon nimissä minun on ilmeisesti vaihdettava aamutakki kesämekkoon ja lähdettävä pitämään naisseurassa Todella Hauskaa.

Kyllä minä edelleen mielelläni vietän aikaa ystävien kanssa enkä halua Toivosta tai kenestäkään muustakaan miehestä elämäni ainutta sisältöä, mutta silti nämä bileillat tuntuvat vaivaannuttavalta teeskentelyltä, sillä - myönnetään pois - baari-illoissa jännittävintä oli se mahdollisuus, että mitä tahansa voi tapahtua eikä nyt, kun kaikki ovat enemmän tai vähemmän vakaissa parisuhteissa (minä kai vähiten vakaassa), minkä tahansa tapahtuminen ole erityisen suotavaa.

No, tämä voi olla viimeinen kerta pitkään aikaa (kaksi neljästä yrittää raskautua) ja luonnollisesti on mahdollista, että illasta tulee oikeinkin mukava (ainakaan ei tarvitse pettyä, kun mitään ei taaskaan tapahtunut). 

Ehkä joskus.

- Sinun sydämesi rupesi hakkaamaan tosi lujaa, Toivo sanoi.
- Niin, minusta on pelottavaa puhua tällaisia asioita.

Vedin henkeä ja sukelsin sanoihin niin kuin kylmään veteen:

- Minä olen ajatellut, että jos meillä menee näin hyvin, enkä tarkoita, että joka päivä pitäisi olla kivaa, mutta jos on pääsääntöisesti hyvä olla, niin minä varmaankin haluaisin joskus mennä kanssasi naimisiin. Haluaisin joskus vielä uskoa johonkin niin paljon.
- Se on mukavasti ajateltu, Toivo sanoi. Milloin joskus?

Haamut, aaveet ja aamun haaveet.

Minusta tuntuu, että olen päässyt kehää kiertävässä analyysissani uuteen vaiheeseen. Kuvittelen - taas kerran - ymmärtäneeni jotakin.

Olen viime vuosina ollut tyytyväisempi itseeni, elämääni ja kaikkeen kuin todennäköisesti koskaan aikaisemmin. Tunnen usein olevani aidosti onnellinen.

Tästä huolimatta - ymmärrän sen nyt - olen ollut hyvin peloissani. Olen pelännyt, että maailmankaikkeus heittää päälleni vuoren, jos huomaa minulla menevän liian hyvin. Olen pelännyt, etten saa olla onnellinen. Olen pelännyt, ettei kukaan halua rakastaa tätä minua, josta itse pidän.

Olen asettanut itselleni ja elämälleni tavoitteita: osta asunto ja tee kodistasi kaunis (vaiheessa), liiku riittävästi (koko ajan), matkusta uusiin maihin (projekti aikataulussa), ole hyvä äiti (menestys vaihteleva)... Tavoitteissa ei ole mitään vikaa - ne tuottavat minulle nautintoa ja lisäävät tyytyväisyyttäni.

Mutta tavoitteet eivät ole sama asia kuin haaveet. Ja minä ymmärsin nyt, etten ole vuosiin uskaltanut haaveilla. En ole antanut itseni liitää minkäänlaisissa kuvitelmissa, sillä olen pelännyt tulevani ammutuksi heti alas.

Luulen, että Sankarin kuolema oli jonkinlainen käännekohta. Pelotti minua jo ennen sitä, mutta sen jälkeen minä en ole luottanut elämään lainkaan. En ole uskonut, että hyvää ja kaunista olisi tarkoitettu minulle.

Viime aikoina olen rakastanut Toivoa enemmän kuin ennen (matka oli käännekohta. Ehkä keskeisin käännekohta oli se, kun sen päivän iltana, jona minulla meni kaikki vähän pieleen, Toivo paijaili ja silitteli minua ja halusi niin selkeästi, että minulla olisi parempi mieli.).

Olen viime päivinä varovasti muotoillut huoliani sanoiksi. Toivo on ojentanut kätensä ja ottanut minut syliin. Ja minä olen rakastanut taas vähän enemmän ja pelännyt vähän vähemmän. Rakkaus on vienyt pelolta tilaa.

Olen miettinyt voisinko minäkin uskaltaa taas haaveilla. Voisinko minäkin luottaa elämään, en vain itseeni? Luottaisinko myös Toivoon ja siihen, että hän oikeasti haluaa olla minunlaiseni ihmisen kanssa? Minun kanssani.

Minä haluan luottaa. Minä haluan taas haaveilla. Vaikka ehdotonta varmuutta ei koskaan voi olla mistään, minä haluan uskoa onnellisiin loppuihin ja taruolentoihin.