Olen kiitolinen.

On tasan viisi vuotta siitä, kun näin Sankarin viimeisen kerran.

Sankari sanoi, ettemme osaa pysyä erossa toisistamme.

Olemmepa osanneet. Viisi vuotta.

(Oliko pakko kuolla? Oliko ihan pakko? Kehtasitkin. Minä halusin rakastaa sinua!)

*

Toivo lensi eilen toiselle mantereelle. Ajoi yötä myöten päämäärään ja oli kuulemma melkein nukahtanut rattiin. Ensi kerralla hän saa luvan jäädä lentokenttähotelliin yöksi. Minä en halua enää ikinä menettää ketään.

En tiedä ymmärtääkö Toivo, että minun maailmassani ihmiset voivat kuolla. Ihan tuosta noin vain.

*

Perjantaina Toivo oli etäinen ja äkäinen. Siitä olisi varmasti saanut riidankin aikaiseksi, mutta onneksi hetken hämmästeltyäni tuulen suuntaa ymmärsin matkan hermostuttavan häntä.

En pakottanut Toivoa keskustelemaan, hieroin hänen jalkojaan ja laitoin iltapalaa ja tunsin onnistuneeni, kun iltapalan jälkeen Toivo veti minut syliinsä.

Me olemme oppineet kolmessa vuodessa toisistamme paljon, vaikka olemme käyttäneet ison osan ajasta varomiseen ja piilotteluun. Ajatus siitä kuinka paljon olisi mahdollista oppia kymmenissä vuosissa, kiehtoo minua. Kuinka pitkälle olisi mahdollista päästä, jos panostaisi ihan tosissaan.

(Pari viikkoa sitten me puhuimme loppuelämästä. Siitä, että se voisi olla yhteinen.)

*

And they lived happily ever after. The end. - Loppuuko tarina siihen mistä onni alkaa? 

Hän taitaa pitää minusta.

Uutisissa kerrotaan ebolan leviämisestä Länsi-Afrikassa.

- Tuonne et ainakaan lähde, toteaa Toivo.

*

- Mitä pitäisi tehdä, että [sinulla] olisi turvallisempi olo? kysyy Toivo.

*

Minä olen vielä puoliunessa. Toivo istuu sängyn laidalla valmiina lähtemään töihin, piirtää sormellaan kuviota kasvoihini. Kevyt kosketus huulillani kutittaa minua.

Toisin.

Sataa, sataa ropisee ja välillä vähän jyrisee, mutta sosiaalisten suhteiden ylläpidon nimissä minun on ilmeisesti vaihdettava aamutakki kesämekkoon ja lähdettävä pitämään naisseurassa Todella Hauskaa.

Kyllä minä edelleen mielelläni vietän aikaa ystävien kanssa enkä halua Toivosta tai kenestäkään muustakaan miehestä elämäni ainutta sisältöä, mutta silti nämä bileillat tuntuvat vaivaannuttavalta teeskentelyltä, sillä - myönnetään pois - baari-illoissa jännittävintä oli se mahdollisuus, että mitä tahansa voi tapahtua eikä nyt, kun kaikki ovat enemmän tai vähemmän vakaissa parisuhteissa (minä kai vähiten vakaassa), minkä tahansa tapahtuminen ole erityisen suotavaa.

No, tämä voi olla viimeinen kerta pitkään aikaa (kaksi neljästä yrittää raskautua) ja luonnollisesti on mahdollista, että illasta tulee oikeinkin mukava (ainakaan ei tarvitse pettyä, kun mitään ei taaskaan tapahtunut). 

Ehkä joskus.

- Sinun sydämesi rupesi hakkaamaan tosi lujaa, Toivo sanoi.
- Niin, minusta on pelottavaa puhua tällaisia asioita.

Vedin henkeä ja sukelsin sanoihin niin kuin kylmään veteen:

- Minä olen ajatellut, että jos meillä menee näin hyvin, enkä tarkoita, että joka päivä pitäisi olla kivaa, mutta jos on pääsääntöisesti hyvä olla, niin minä varmaankin haluaisin joskus mennä kanssasi naimisiin. Haluaisin joskus vielä uskoa johonkin niin paljon.
- Se on mukavasti ajateltu, Toivo sanoi. Milloin joskus?

Haamut, aaveet ja aamun haaveet.

Minusta tuntuu, että olen päässyt kehää kiertävässä analyysissani uuteen vaiheeseen. Kuvittelen - taas kerran - ymmärtäneeni jotakin.

Olen viime vuosina ollut tyytyväisempi itseeni, elämääni ja kaikkeen kuin todennäköisesti koskaan aikaisemmin. Tunnen usein olevani aidosti onnellinen.

Tästä huolimatta - ymmärrän sen nyt - olen ollut hyvin peloissani. Olen pelännyt, että maailmankaikkeus heittää päälleni vuoren, jos huomaa minulla menevän liian hyvin. Olen pelännyt, etten saa olla onnellinen. Olen pelännyt, ettei kukaan halua rakastaa tätä minua, josta itse pidän.

Olen asettanut itselleni ja elämälleni tavoitteita: osta asunto ja tee kodistasi kaunis (vaiheessa), liiku riittävästi (koko ajan), matkusta uusiin maihin (projekti aikataulussa), ole hyvä äiti (menestys vaihteleva)... Tavoitteissa ei ole mitään vikaa - ne tuottavat minulle nautintoa ja lisäävät tyytyväisyyttäni.

Mutta tavoitteet eivät ole sama asia kuin haaveet. Ja minä ymmärsin nyt, etten ole vuosiin uskaltanut haaveilla. En ole antanut itseni liitää minkäänlaisissa kuvitelmissa, sillä olen pelännyt tulevani ammutuksi heti alas.

Luulen, että Sankarin kuolema oli jonkinlainen käännekohta. Pelotti minua jo ennen sitä, mutta sen jälkeen minä en ole luottanut elämään lainkaan. En ole uskonut, että hyvää ja kaunista olisi tarkoitettu minulle.

Viime aikoina olen rakastanut Toivoa enemmän kuin ennen (matka oli käännekohta. Ehkä keskeisin käännekohta oli se, kun sen päivän iltana, jona minulla meni kaikki vähän pieleen, Toivo paijaili ja silitteli minua ja halusi niin selkeästi, että minulla olisi parempi mieli.).

Olen viime päivinä varovasti muotoillut huoliani sanoiksi. Toivo on ojentanut kätensä ja ottanut minut syliin. Ja minä olen rakastanut taas vähän enemmän ja pelännyt vähän vähemmän. Rakkaus on vienyt pelolta tilaa.

Olen miettinyt voisinko minäkin uskaltaa taas haaveilla. Voisinko minäkin luottaa elämään, en vain itseeni? Luottaisinko myös Toivoon ja siihen, että hän oikeasti haluaa olla minunlaiseni ihmisen kanssa? Minun kanssani.

Minä haluan luottaa. Minä haluan taas haaveilla. Vaikka ehdotonta varmuutta ei koskaan voi olla mistään, minä haluan uskoa onnellisiin loppuihin ja taruolentoihin.

Elsa

Kun kesälomareissua suunniteltiin Toivo ehdotti, että voisimme käydä myös Elsan luona. Elsa on Toivon ensirakkaus parinkymmenen vuoden takaa. Tiesin, että he ovat edelleen väleissä, enkä sitä ole paheksunut, mutta ajatukseen vierailusta en suhtautunut erityisen innostuneesti. Minä pelkäsin, että Elsa on Toivolle paljon enemmän kuin minä.

Toivo oli hieman huvittunut, kun sanoin, etten ole erityisen innostunut tapaamaan entistä tyttöystäväänsä. Sanoi suhteen neutralisoituneen jo kauan sitten, kertoi viisitoista vuotta sitten tavanneensa Elsan poikaystävänkin.

Hyvä on sitten.

Kun vierailupäivä lähestyi minussa aktivoitui lohdutuspalkintotunne. Minusta tuntui, että olen vähemmän kuin kukaan, ja että Toivo on kanssani vain siihen saakka, että löytää minua paremman naisen. Minua pelotti tavata Elsa, sillä pelkäsin tapaavani naisen, jonka Toivo olisi halunnut.

- Minua ahdistaa mennä Elsan luo, sanoin vierailupäivän aamuna pienellä äänellä ja pyöritin lusikkaa jugurtissani. En saanut syötyä. En koskaan saa syötyä stressaantuneena.
- Minusta tuntuu, että minä olen aina kaikille vain lohdutuspalkinto, eikä kukaan halua oikeasti olla minun kanssani, jatkoin.

Toivo selitti kärsivällisesti - taas - että hänen tunteensa Elsaa kohtaan ovat täysin neutraaleja. Ei ole flirttiä. Kaikesta on jo kauan.

- Minusta tuntuu, että sinulle olisi ihan sama, vaikka eroaisimme. Kohauttaisit vain olkapäitäsi ja toteaisit, että samapa tuo, minä mutisin jugurttiani tuijottaen.
- En minä kyllä niin ajattele. En oikein osaa puhua tunteista, mutta osoitan niitä olemalla sinua lähellä ja pitämällä kädestä.

Minun pulssini tasoittui hieman. Ei tuntunut enää niin pahalta. Käärin sämpylänpuolikkaan lautasliinaan. Lähdetään sitten.

*

Elsa oli kivannäköinen nainen, joka puhui enimmäkseen lapsistaan. Ei hän ollut lainkaan sellainen ihminen, jonka kuvittelisin Toivon vierelle. Minä sovin siihen paremmin.

En voi tietää mitä itse kukakin mielessään ajatteli ja kuinka tilanteen koki, mutta ainakaan Elsa ja Toivo eivät lirkutelleet toisilleen (jos niin olisi käynyt, olisin lähtenyt kävelemään Frankfurtiin. Sen olin päättänyt.). En havainnut kemiaa enkä fysiikkaa, vaikka kaikki tuntosarveni olivat äärimmilleen virittyneitä.

Muutamat viittaukset historiaan eivät minua haitanneet. Historia ei ole vaarallista niin kauan kuin ihminen elää mieluummin nykyhetkessä.     

Taivas on muut ihmiset. (Sartrea mukaillen)

Soitin isälle kyselläkseni kuulumisia (en enää soita päivittäin niin kuin heti aivoinfarktin jälkeen, mutta useammin kuin ennen sitä).

Isä osasi sanoa kaipaamani sanat pyytämättä: kaikki järjestyy kyllä. Älä kanna huolta.

Tiedäthän, kuinka lapsille luvataan asioita, joista ei oikeasti ole varmuutta. Otetaan huoli pois kapeilta hartioilta. Annetaan lapsen uskoa vanhemman kaikkivoipaisuuteen.

Minä tiedän jo, ettei koskaan ole varmuutta asioiden järjestymisestä eikä siitä, etteikö kaikki voi mennä vieläkin pahemmin pieleen. Mutta pieni tyttö minussa uskoo, kun isä lupaa kaiken järjestyvän.

*

Lähdin aamulla Toivon luota huoli vatsassani (sama, vanha, tuttu, iankaikkinen huoli siitä, että minä en riitä. Tämänpäiväisillä syillä ei ole tässä yhteydessä väliä. Toivo suuteli kaulaani ja olkapäätäni töihin lähtiessään, enkä lukenut hänestä syytöstä riittämättömyydestä.).

Rappukäytävässä kohtasin Toivon naapurin, harmaapäisen naisen. Minä en ole oma-aloitteinen rupattelija (toisin kuin isäni), mutta tervehdin kyllä ihmisiä ja vastaan, jos minulle puhutaan.

Vaihdoimme muutaman sanan kesästä, lämmöstä ja paljaista varpaista. Nainen hymyili, niin minäkin.

Pihasta pois pyöräillessäni minulla oli kevyempi olo. Parempi. Mietin voivatko muutamat tuntemattoman ihmisen kanssa vaihdetut sanat todellakin vaikuttaa mielialaan näin.

Ilmeisesti. Kai se liittyy huomatuksi tulemiseen, tuntemukseen siitä, että on näkyvä. Olemassa muillekin kuin vain itselleen.