Kuolleen pojan morsian ja muita tarinoita.

En ole kirjoittanut. Olen ollut väsynyt ja kiireinen. Enimmäkseen väsynyt, sillä kiireeksi ei taideta oikeasti laskea sitä, että istuu aamutakki päällä sohvalla ja hoitaa Poikasen maatilaa (peli).

Loma alkoi. Istun (köllötän) sohvalla aamutakki päällä ja hoidan Poikasen maatilaa. Suunnitelmissani on pukeutua tälle päivälle, mutta kokeilenpa ensin miltä tuntuisi kirjoittaa.

***

Lauantaiaamuna join teetä Sankarin äidin keittiössä.

- Minä kerroin aamusaunassa naapurinrouvalle, että minulla on kuolleen pojan morsian kylässä, Sankarin äiti sanoi.
- Eihän se ollut pahasti sanottu? hän kysyi huolestuneena.
- Ei ollut, vastasin.

Vaikka enhän minä mikään morsian ollut.

Sankarin äiti pitää minusta. Osin kai siksi, että olen tällainen mikä olen ja osin siksi, että pidin hänen pojastaan.

[- Niin no, enhän minä tiedä tykkäsitkö sinä Sankarista, hänen äitinsä sanoi todettuaan ensin, että on niin mukava, kun minä tykkäsin Sankarista.
- Kyllä minä siitä melko paljon tykkäsin, minä sanoin.

Katsoin ulos ikkunasta enkä itkenyt, vaikka pala nousi kurkkuun.]

Joskus mietin äitejä, jotka eivät pidä poikansa valitsemasta naisesta. Ymmärrän sen, jos nainen kohtelee miestä huonosti (tulee mieleeni yksikin nainen, joka puhui miehestään ja miehelleen niin epäkunnioittavasti, että pahalta tuntui), mutta en, jos äiti on mustasukkainen pojastaan ja haluaa hänet kokonaan itselleen.

Minä olisin enemmän huolissani siitä, jos Poikanen ei löytäisi ihmistä, jota saa rakastaa kuin siitä, että joku vie paikkani hänen elämänsä tärkeimpänä naisena. Toki toivon, että tuleva kumppaninsa on sellainen ihminen, josta minunkin on helppo pitää, mutta tärkeintä on, että he ovat hyviä toisilleen.

***

Palatakseni yllä mainittuun naiseen, joka puhui (ja todennäköisesti puhuu edelleen: Toivo sanoi, että hän on aina ollut sellainen) miehestään todella rumasti: jos kumppaniaan ei voi kunnioittaa, jos hänessä ei ole mitään hyvää sanottavaa, jos häntä haluaa satuttaa ja piikitellä, miksi ihmeessä yleensäkään olla hänen kanssaan?

(Todennäköisesti siksi, että saa jotain kiksejä henkisestä väkivallasta. Ja puoliso taas ei usko ansaitsevansa enempää.)  

Tänään teen raparperipiirakan. Jos jaksan.

Oli mukava tulla kotiin, vaikka täällä odottikin astianpesukone täynnä astioita, jotka joudun pesemään käsin. (Kaikkeen tottuu: oletettavasti myös siihen, että astiat tiskataan vadissa vessassa ja pyykkipussin kanssa käydään milloin kenenkin luona kylässä. Enkös minä aina puhukin mukavuusalueiden ylittämisestä? Tästäs saan.)

Toivoa pitää odottaa vielä kaksi yötä. Minulla on ikävä sitä hetkeä, jona saan kiepsahtaa hänen kainaloonsa. Siinä hetkessä on rauha ja onni, eikä minkään tarvitse olla toisin.

Joskus kun jokin (tai kaikki) Toivossa tökkii, ajattelen uhmakkaana, etten tarvitse häntä mihinkään. Että pärjään vallan mainiosti yksinkin.

Ja niinhän minä pärjäänkin. Yksinkin. Minä en välttämättä tarvitse Toivoa, tai ketään muutakaan miestä, yhtään mihinkään. Silti elämäni on enemmän, parempi, siksi, että Toivo kuuluu siihen. Kai se johtuu siitä, ettei Toivo vaadi minulta mitään, vaan päinvastoin antaa energiaa pitämällä minua sylissä (tosin tuskin se hänenkään energiaansa kuluttaa).

[Mistä tullaan siihen, että minä tarvitsen Toivoa. Tarvitsen sen sitä energiaa, jota hänestä saan. Väsyisin ilman.]

Kaksi viikkoa kesälomaan.

Tyty (siskontyttö) nukkuu vieressäni. Kolmessa vuodessa hän on kiilannut itsensä korkealle suosikki-ihmisteni listalla. En usko, että se johtuu pelkästään siitä, että hän teki minusta tädin. Luulen, että enemmän on merkitystä sillä, että meillä on mukavaa yhdessä ja sillä, että minä koen olevani hänelle tärkeä ja rakas.

 

Minä uskon, että ihmisen hyvinvointi perustuu pitkälti siihen, että hän saa olla tärkeä, hyödyllinen ja hyväksytty. 

***

 

Sain viime yönä puolenyön jälkeen tekstiviestin: "Hyvää yötä. Rakastan.". 

Hetken jo ajattelin Toivon heittäytyneen valtameren toisella puolella tunteelliseksi ja ilahduin. Sitten tajusin viestin tulleen tuntemattomalta lähettäjältä, siis väärään numeroon. 

Maailmankaikkeudella on kiero huumorintaju. 

*

Keittiössä vuotaa viemäriputki, enkä voi käyttää astianpesukonetta, pyykinpesukonetta enkä lavuaaria kuka tietää miten pitkään aikaan. Tiedossa ei myöskään ole minkälaista ja kuinka suurta harmia tilanne muilta osin aiheuttaa. 

Tilanne voisi toki olla huonompi (kukaan ei kuollut, koti ei ole tuhoutunut) ja tästäkin selvitään tavalla tai toisella (maanantaina menen ystävän luo kylään pyykkipussin kanssa), mutta olisi tämä käänne saanut jäädä tapahtumatta.

Olen aika väsynyt ja kotiloituisin mieluiten vähäksi aikaa. 

*

Lähetin Sankarin äidille viestin, että olisin parin viikon päästä lähistöllä ja voisin tulla käymään, jos hän on kotona.

Istuisin nojatuoliin, josta voi katsella Sankaria ylioppilaslakki päässään.

 

(Sankarin äiti pitää minusta. En minä sinne muuten tuppautuisi. Koko tilanne on mielestäni edelleen absurdi.)

Havainto

Minä tiedän, että olen liikkeissäni hidas ja varovainen, mutta silti toisten ihmisten vauhti välillä hämmästyttää minua:

mies, jota eron jälkeen vähän aikaa tapailin on sittemmin ehtinyt tavata naisen, rakentaa talon, saada lapsen ja erota. (Samaan aikaan toisaalla minä olen... no, ainakin minä olen ajatellut paljon. Ja varmaan kasvanutkin vähän, vaikka elämäni puitteet eivät olekaan järisyttävässä määrin muuttuneet.)

Tänään olisi hyvin voinut lähteä etelään, mutta lomaan on vielä monta viikkoa.

Toivo mietti mitä pitää muistaa ottaa reissuun mukaan (ei vielä, monen viikon päästä vasta).

- Ja hyvää reissumieltä! hän päätti pohdiskelunsa.
- Mulla se on aina mukana, totesin.
- On vai?

Katsoin Toivoa sanomatta mitään.

- No on sulla. Minä se olen, jolla on taipumusta kiukutteluun, Toivo myönsi.

Toivo(kin) on oppinut jotain itsestään suhteemme aikana. Se on hyvä. (Ja minä tiedän jo kuinka kiukuttelevaa Toivoa pitää käsitellä.)

*

Voin kuvitella, että voisimme olla yhdessä vielä vuosikymmenten päästäkin. Oppisimme matkan varrella paljon sekä itsestämme että toisistamme. Mutta se vaatisi jonkinlaista sitoutumista (sitoutumista yhteisiin elämänvaiheisiin. Nythän tilanne on se, että jos toinen päättäisi vaihtaa pysyvästi paikkakuntaa, päättyisi suhde siihen. Emme ole sitoutuneet rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, vaikka olemmekin muodostaneet suhteellisen vakaan parisuhteen.).  

Toisinaan mietin mikä sitoutumisessa Toivoa niin kammottaa. Kyse ei voi olla pelkästään siitä, että minä olen hänelle väärä nainen, sillä hän ei halua sitoutua myöskään esimerkiksi omistusasuntoon.

Asia tuskin selviäisi vaikka pääsisin Toivon pään sisälle.

Joskus olin joku toinen. Näin on hyvä.

Elämä ei aina mene ennakoidusti (sen olen ehtinyt jo moneen kertaan huomata). Yksi asioista, joita en olisi osannut kuvitella, on tämä koti.

(Suomi siirtyi juuri johtoon MM-finaalissa. Ja sitten Venäjä tasoittaa samantien. Höh.)

Olen aina haaveillut Kodista. Kodista, joka näyttää ja tuntuu omalta. Minä kuvittelin pitkään, että se olisi pieni omakotitalo, mutta nyt tiedän, että tämä 60-luvun kerrostalo on minun paikkani.

Tykkään hurjasti alkuperäisistä painonappikahvoista, pyöristetyistä kiviseinien kulmista ja olohuoneen ja eteisen välisistä pariovista. Pidän myös tästä miljööstä: taloja ei ole rakennettu vieriviereen ja kaikista ikkunoista näkyy puita (ja lintuja ja oravia).

Parveke ja kylpyhuone voisivat olla isompia, takka ja vaatehuone olisivat kivoja, mutta ei kaikkea ole pakko saada. Vähitellen tästä tulee minulle täydellinen (kolmen vuoden päästä olen jo lähellä täydellisyyttä, uskon).

Elämä yllätti tältäkin osin.

*

Huomenna on/olisi Sankarin syntymäpäivä.

En minä ole häntä unohtanut.

Olisin rakastanut.

Suru jättää ihmiseen jälkiä.  

Vihreä päivä.

Riitelimme aamulla Toivon kanssa pitkästä aikaa. Aihe oli mielestäni aika tyhmä, mutta samalla perustavanlaatuinen (eikä Toivo ymmärtänyt olevansa väärässä, vaikka kuinka väänsin rautalankaa).

Kun Toivo lähti kotiin mietin jo, että onko tässä suhteessa mitään järkeä, jos minä olen tällainen ja Toivo on tuollainen. Jos Toivo ajattelee, että olen itsekäs eläessäni sellaista elämää, josta nautin (eli esimerkiksi: käytän rahani matkustamiseen enkä yksityisautoiluun).

Soitin Toivolle.

- Ovatko meidän arvomme liian erilaiset? kysyin.
- Ovathan ne aika erilaiset. Sinä olet humanistihihhuli ja minä olen insinööri, enkä minä ihan kaikessa ymmärrä sinua tai ole kanssasi samaa mieltä. Mutta kyllä minä sinua ihmisenä arvostan. Sinä olet tolkku ja mukava. 

Voisi olla mukavaa, jos toinen ajattelisi samoin kuin minä, mutta ehkäpä se riittää, että toista voi arvostaa, vaikka ei ihan kaikissa asioissa samaa mieltä olisikaan.

Jatkamme harjoituksia.

*

Päivä on riidasta huolimatta ollut hyvä. (Tai ehkä riitakin oli hyvä asia: tuntuu turvalliselta, kun voi olla eri mieltä ja sitten todeta, että tällaisia me olemme ja se on ihan OK.)

Poikanen tuli harrastuksestaan kotiin mitalin kanssa ja oli hyvin ylpeä itsestään (vaikka ei pokaalia saanutkaan). Minäkin olin.

Pyöräilimme kesäsäässä kaupungille ja söimme rannalla jäätelöt (eilinen kanelikeksijäätelö oli mielestäni parempaa kuin lakritsijäätelö tänään).

Vihreys tuntuu ihanalta. Parveke pitäisi siivota.

*

Elämä on ollut viime aikoina enimmäkseen arkista. Sellaista perushyvää elämää.