Vahvat pärjää yksin, ei tartte auttaa, sanoi Sankari kerran tietoisena siitä, ettei siinä ole mitään järkeä.

Analysoin lasta puolelta ja toiselta ystävälleni. Myös taloudelliselta. Mietin olisiko minulla varaa toiseen lapseen (oikeasti varaa. En haluaisi kärvistellä).

- Onhan Toivolla rahaa, kommentoi ystäväni.

Minä aidosti hämmennyin: miten Toivon rahat tähän liittyvät?

Reaktioni myötä tajusin miettiväni pystyisinkö kasvattamaan lapsen yksin. En siksi, ettenkö sinänsä luottaisi Toivoon, vaan siksi, etten pohjimmiltani luota keneenkään. En usko, että ihmiset pysyvät. Syvällä sisimmässäni minä lähden siitä, että minun on pärjättävä yksin. Sen oletuksen varaan minä rakennun.

Se on surullista.

Asialle kannattaisi tehdä jotain, mutta voiko itsensä pakottaa luottamaan ihmisiin yhtään sen enempää kuin itsensä voisi pakottaa uskomaan jumaliin?

[Äiti on kertonut, että minun syntyessäni suositus oli, että vauva ruokitaan neljän tunnin välein. Äiti on kertonut kuinka pahalta tuntui, kun vauva (minä) itki nälkäänsä, mutta maitoa ei saanut antaa.

Olen usein miettinyt (varsinkin Poikasen synnyttyä - Poikanen söi paljon ja usein, ja ajatus siitä, että syöttöjen välillä olisi pitänyt pitää neljän tunnin tauko, oli täysin absurdi) kuinka vakavaa vahinkoa perusturvallisuudelleni tuolloin tehtiin. Ironisintahan tuossa on se, että äiti yritti olla mahdollisimman hyvä äiti ja toimia oikein. Minä vain en ymmärtänyt sitä, mikä neuvolan mukaan oli minun parhaakseni, sillä minulla oli nälkä.]


   

Joskus pelkään, etten osaa valita itselleni parasta mahdollista tulevaisuutta.

Seison risteyksessä, mietin missä olen.

Tiedostan, että viereeni pysähtyy ihminen. Mene pois, minä ajattelen. Ei tartte auttaa, kyllä minä keksin minne olen menossa. Vilkaisen sivulleni. Mies näyttää etäisesti tutulta.

- Rara?

Kyllä, minä tunnen tämän miehen. Olen nähnyt hänet ilman vaatteita. Olen koskettanut hänen hiuksiaan. Olen ajatellut häntä paljon, joskus ennen.

Pidän hänestä vieläkin, mutta en voi tarttua häntä kädestä ja juosta auringonlaskuun. Tässä hetkessä olen hyvin sitoutunut Toivoon. Haluan olla hyvä  ja uskollinen nainen. Haluan uskoa, että voin olla hyvä ja uskollinen nainen. 

Mutta olenko minä? Miksi haluan olla? Kuuluuko minun sitoutua? Tähän ihmiseen? Mitä minä siitä saan? Mitä häviän? Häviänkö minä? Onko yksi plus yksi enemmän kuin kaksi? Uskon, että se voi olla, mutta onko se nyt? Entä jos sitoudun, ja huomaan, että yhteenlaskun summa pienenee? Miksi lähtisin suhteesta, joka on hyvä? Lähtisinkö? Minne?

Osuvien otsikoiden keksiminen tuntuu nykyään kovin haasteelliselta.

Minulla on korkea kipukynnys. Tänään minuun kuitenkin sattui niin paljon, että epäilin jo jotain menneen rikki sisälläni. Makasin työhuoneeni lattialla, yritin hengittää ja odotin, että kipu menisi ohi.

Ajattelin aaltoa. Sitä, että tulee hetki, jona ei enää satu. 

Ja tulihan se. Kipu suli pois.

Ennen sitä ehdin kuitenkin ajatella, että entäs, jos tämä ei menekään ohi. Sillä joskushan tulee se hetki, josta ei enää selviäkään.

Ehtikö Sankari tajuta, että tämä on nyt tässä? Ettei tästä aallosta nousta pinnalle. Vai ajatteliko hän, että nyt ei mene ihan putkeen, mutta asioilla on taipumus järjestyä? Että tulee hetki, jona tästäkin on selvitty.

Miltähän tuntuu kuolla?

Viisi vuotta sitten minä olin jo sekaisin Sankarista (se mies oli jotain ihmeellistä, minulle. Hyväntuoksuinen, nopeaälyinen, reipas ja komea kuin mikä. Ja sellaiseen mieheen minä tein vaikutuksen viidessä minuutissa!), mutta nyt minä lähden Toivon luo (Toivo on lämpö, rauha, onni ja halu. Rakas.).

Joku juju tässä on. Ehkä.

Päähän sattuu, huomenna pitää herätä viiden jälkeen, ei pitäisi toivoa, että aika menisi nopeasti, koska sehän on sama kuin toivoisi, että elämä menisi ohi, mutta silti toivon, että kevät tulisi pian, talvi on minulle raskas.

Vedän henkeä. (Osaan minä oikeasti käyttää pistettä. Piste on mukava välimerkki.)

Sivupalkissa lukee, että elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan. Ihan itse olen tuon ajatuksen tuonne kopioinut. Taisin pitää sitä fiksuna.

Olisiko se lapsi sitten oikeasti tosi hyvä idea? Suuri ihme?

Minulla on valtava määrä kysymyksiä, joihin voi saada vastauksia vain valitsemalla. Vain jos saamme lapsen, saan tietää osaisimmeko olla onnellinen perhe.

Miksi keikuttaa venettä, huutaa yksi ääni. Suuria ihmeitä ei saa, jos niitä ei ole valmis ottamaan vastaan, huutaa toinen. (Kakofonian keskellä minä olen sitä mieltä, että asioilla on taipumus järjestyä ja mennä oikein. Jonakin päivänä se on selvää, että kokeillaan! tai että ei, en minä halua.)

[Eilen oli puhetta (ihan muussa yhteydessä), että ihminen ei oikeasti tee päätöstä vasta silloin, kun on sen itselleen perustelemaan, vaan hakee (tiedostamattaan) perustelut puoltamaan jo tekemäänsä päätöstä.

Minä olen oikeasti jo päättänyt, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minulla vain ei ole järjellisiä perusteluita tämän päätöksen tueksi. Ei ainuttakaan järjellistä syytä (suuri ihme ei ole järjellinen syy). Olen silti jo miettinyt lapsen nimeä, päättänyt, ettei ikäero Poikaseen ole vielä niiiiin iso ja kuvitellut mielessäni valokuvan, jossa Toivo katselee lastaan hölmistyneen ihastuneena (suuri ihme, tiedäthän).

En minä uskalla vielä sanoa ääneen, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minä pelkään, että jos ryhdyn suunnittelemaan, kuvittelemaa, toivomaan jotain kaikki lähtee taas menemään pieleen, Toivo sanoo, että et kai sinä oikeasti kuvittele, että sinun kanssasi voisi haluta lapsen ja jättää minut yksin ikuiseen helmikuuhun. ~ Minä en vielä luota elämään niin paljon, että haluaisin vetää huomiota puoleeni. Huomaavat pian, että tuohan on tyytyväinen elämäänsä, eihän sen niin pitänyt mennä, kuka mokasi? Nyt äkkiä joukolla potkitaan se maahan. 

Minä olen niin onnellinen, kun saan elää omaa pientä elämääni. Ajaa pyörällä ja juoda teetä, lukea Poikaselle iltasadun, katsella oravia, nukahtaa Toivon viereen ja matkustaa aina toisinaan jonnekin kauas pois. Minua aina välillä pelottaa, että en ansaitsekaan tätä elämää, että tämä otetaan minulta pois, että minä kuulunkin oikeasti kylmään pohjattomuuteen.

En pohjimmiltani luota siihen, että saisin elää tätä pienesti liplattavaa elämääni, jossa aallot ovat kohtuullisia. Pelkään, että tulee taas myrsky. Pelkään, että hukun, jos vene kaatuu. Enkä minä haluaisi vielä kuolla. Vastahan minä olen alkanut elää.]  

Risteys

- Ihanko oikeasti sinä ajattelit, että voisi olla hyvä idea, jos me hankkisimme lapsen? minä kysyin pimeässä.
- Joo, Toivo vastasi.
- Miksi... tai siis... mikä siinä tuntuisi hyvältä?
- Minä mietin elämää vähän laajemmin. Merkityksellisyyttä.

Haluaisinko minä oikeasti luopua tästä elämästä ja hypätä johonkin toiseen? Haluaisiko Toivo?

En tiedä.

Unissani minä joskus lennän.

Balancessa on liike, josta nautin suuresti: jalat vierekkäin noustaan varpaille, koukistetaan polvet, käännetään ylävartalo eteen ja kädet taakse.

Sitten siinä ollaan, ja minulle tulee sellainen olo, että voisin hetkenä minä hyvänsä nousta lentoon.

*

Luin päiväkirjaani ja huomasin, että ollessani väsynyt pelkään rakkaudettomuutta (tai väsyn pelätessäni rakkaudettomuutta?). Pelkään rakkaudettomuutta vieläkin, vaikka Toivo sanoi voivansa rakastaa minua, ja vaikka minä uskon, että hän rakastaa minua.

Päätin tuossa äsken, että luovun puoleksi vuodeksi rakkaudettomuusajatuksista ja keskityn niiden sijaan kaikkeen sellaiseen, joka todistaa, että olen riittävän hyvä ihminen rakastettavaksi.

(Toivottavasti voin luopua ajatuksista pysyvästi, mutta tuntuu helpommalta ottaa asiaan aluksi aikajänne.)

Virtaa.

- Missä määrin sinä vielä mietit keitä muita olisi tarjolla? minä kysyin juotuani lasillisen punaviiniä (ja luettuani jostakin pari päivää aikaisemmin, että suhteessa on uskallettava ottaa esille sellaisiakin asioita, joita ei haluaisi ottaa esille).
- En ollenkaan, Toivo vastasi.


Ei siitä sen kummempaa keskustelua syntynyt, vaikka minulla on koko ajan epämääräinen tunne, että jostakin meidän pitäisi keskustella.

Yöllä näin unta, että ostin talon Alaskasta. Toivo ajoi meidät sinne ja oli varma, etten koskaan saa talosta omiani takaisin, jos se pitää myydä.

Iltapäivällä soitin isälle. Hän oli päässyt pois sairaalasta ja puhekin oli perjantaita paljon ymmärrettävämpää.

Minun ei onneksi vielä tarvitse luopua isästäni, mutta tämä kokemus tuo vanhemman kuolevaisuuden lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. En olisi välttämättä halunnut ajatella asiaa vielä.

En välttämättä haluaisi ajatella sitäkään, että isän puolelta periytyvät geenit voivat tarkoittaa myös sitä, että minulla on elinaikaa jäljellä paljon, paljon vähemmän kuin laskeskelemani kuutisenkymmentä vuotta.

Ei sillä, minä yritän elää niin, ettei välitönkään kuolema olisi katkera isku (minulle): minä tiedän, etten missään tapauksessa ehdi tässä elämässä tehdä kaikkea mitä haluaisin. Siksi on tärkeää elää koko ajan mahdollisimman hyvää elämää. Tehdä koko ajan onnellistuttavia asioita, nautittava sekä arjesta että juhlasta, haaveiltava tulevasta siirtämättä kuitenkaan elämää sinne.

En minä halua kuolla lähitulevaisuudessa, mutta jos niin sattuisi käymään, ei minulle jää mitään märehdittävää.

Kun Toivo ja minä erosimme (silloin yli vuosi sitten, ei nyt), ja Toivo käveli pois, minä juoksin hänen peräänsä ja kysyin rakastaako hän minua. En, vastasi Toivo. Minä rakastan sinua, minä sanoin silloin. Vaikka sinä et rakastaisikaan minua. Niin minä sanoin.

Ja tiedätkö, olen miettinyt sitä jälkeenpäin: se on ehkä rohkein teko, jonka koskaan olen tehnyt ja minä olen siitä vieläkin ylpeä. Että uskalsin sanoa sen. Siinä tilanteessa.

Jos Sankari ei olisi kuollut ja opettanut samalla minulle, että ylpeys on yliarvostettua, en olisi tehnyt sitä.

Niin, Sankari. Siitä on kohta viisi vuotta, kun Sankari ja minä tapasimme ensimmäisen kerran. Ei aika muuta asiaa miksikään: minä olisin halunnut rakastaa Sankaria.

Nyt minä rakastan Toivoa. Eikä Toivo ollenkaan mieti voisiko jossain olla joku muu kuin minä.