Huomenna on perjantai. Tiedän sen siitä, että Toivo tulee.

Olen väsynyt. Osin se johtunee matalapaineesta, osin hormoneista, osin siitä, että on lopultakin loma, eikä tarvitsekaan tehdä mitään ja lopuilta osin siitä, että olen tehnyt suuria päätöksiä ihan yksin (kuinka vaikea voi pankinkin valinta olla, jösses).

Tällaisina aikoina kaipaisin toista ihmistä jakamaan päätökset kanssani. Olen toki keskustellut vaihtoehdoista ja valinnoista Toivon, parhaan ystäväni ja vanhempieni kanssa, mutta koska he eivät ole asianomaisia, he voivat vain ottaa kantaa, eivät osallistua päätöksentekoon. Päätökset minun on tehtävä yksin. Kyllä minä siihen pystyn, mutta ottaa se voimille.

[Suorittava työ voi olla raskasta, mutta suunnitteleminen on raskaampaa ja päätöksenteko vielä raskaampaa, jos kaikki tehdään yhtä tosissaan ja tuloksesta vastuu kantaen. Sitä mieltä minä olen.]

Sää on (onneksi?) suosinut omiin oloihin, tai muihin maailmoihin, vetäytymistä.
Olen käyttänyt tilaisuuden hyväkseni ja vetäytynyt Anna Kareninaan (yleissivistyksessäni on vielä useita venäläisten klassikoiden mentäviä aukkoja). Luulenpa, että kirja on liki tuhannesta sivustaan huolimatta nopeasti luettu.

Valitettavasti minun ei tarvitse odottaa viimeisiä sivuja tietääkseni mitä on odotettavissa, sillä jo esipuheen ensimmäisellä sivulla kerrottiin kuinka Annalle käy (esipuheen lukeminen loppuikin sitten siihen). Se ei mielestäni ollut reilua: vaikka kyseessä kuinka olisi klassikko, on ihmisiä, jotka lukevat kirjan ensimmäisen kerran, eivät tunne tarinaa, eivätkä myöskään halua tietää loppuratkaisua etukäteen. Itse yritän aina pysyä etäällä takakansista, referaateista ja elokuvaversioista, jos minulla on aikomuksena lukea kirja. Jatkossa yritän muistaa pysyä kaukana myös esipuheista. 

Rivien välit.

- Haenko sut perjantaina asemalta? kysyin Toivolta.
- Jaa, sellainenkinko vaihtoehto olisi olemassa.
- Kyllä mä voin sut hakea, jos haluat kyydin.
- Minua ei ole kukaan ikinä hakenut asemalta.
- Minä haen. (Kuule: minä rakastan sinua.)

Toivottavasti sielläkin on oravia.

Tarjoukseni hyväksyttiin. Kaupat tehdään ensi viikolla. Muutamme elokuun lopussa.

Tuli mitä tuli, minulla on vilkku päällä ja minä käännyn (vaikka vasemmalle ilman nuolivaloja). 

Vain aika näyttää onko tämä viisas vai vähemmän viisas liike.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa (tai: Alex)

Kolmas, elokuu 2010:

Söin tänään (tai siis eilen) sekä lounaan että päivällisen miesseurassa. Mies vain vaihtui välissä.

Päivällisseuralainen ilmaantui oveni taakse kasvoillaan kysyvä ilme:
- Rara?
- Yes, I am Rara, come in.

Laitoin Poikasen nukkumaan ja keittiön pöydän ääressä vierähtikin sitten neljä tuntia. Ruuan jälkeen tyhjensimme vielä kaksi pannullista teetä eikä sittenkään olisi tehnyt mieli lähteä nukkumaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä olisi hieman turhauttavaa: kuulen kuinka viereisessä huoneessa makuupussiin mönkiytyy mies, joka voisi minun puolestani ihan yhtä hyvin nukkua tässä vieressäni.

Minun pitänee alkaa majoittaa ainoastaan naisia ja tylsiä miehiä, sillä ei tämä tällainen ole reilua ollenkaan. Tullaan soittamaan toisen ovikelloa, ollaan fiksuja ja mukavia ja hymyillään kauniisti. Ärsyttää tuollainen!

Ps. lounasseuralainen oli ihan kiva. How lovely.

Kaksi päivää myöhemmin: 

Valitin kaverille elämän julmuutta ja käsikirjoittajien huonoa huumorintajua.

- Voisko se jannu olla kiinnostunut sinusta?

- No mistä minä sen voisin tietää! Tuskin. Miksi olisi.

Minä olen aina ollut hirveän huono aistimaan, näkemään ja huomaamaan (uskomaan) kenenkään kiinnostusta. Asiat pitää sanoa minulle suoraan päin naamaa ja mielellään yksinkertaisilla päälauseille, jotka eivät jätä tulkinnanvaraa. Miten muuten mitään muka voisi tietää?

Mutta ei kiinnostuksella ole väliäkään, sillä mitään ei voi tapahtua (muualla kuin unissani). Haluaisin silti jo lähteä kotiin: laittaa ruokaa, syödä lettuja, joita mies sanoi tänään paistavansa, jutella, nauraa, miettiä tuoko hän tänään tuolinsa lähemmäs omaani ja olla hivenen huolissani siitä, että hän kenties huomaa mietteeni ja pitää minua ... omituisena.

Tänään vielä, huomenna hän lähtee.

Sinä iltana pidin pöydästä kaksin käsin kiinni, etten olisi tarttunut mieheen kiinni ja suudellut häntä. Olisin halunnut. Mutta couchsurfing is not a dating service. Enkä minä muutenkaan olisi uskaltanut. Sitä paitsi mies oli minua kahdeksan vuotta nuorempi (ja on edelleen, vaikka muistelinkin, että ikäero olisi tässä välissä kutistunut seitsemään vuoteen.)

Seuraavana päivänä hän lähti, mutta tarina ei päättynyt siihen.

- Sinä tykkäsit siitä ranskalaisesta? kysyi uusi vieras 
- Joo. Tykkäsin...
- Mitä te teitte?
- Joimme teetä.
- Joitte teetä? Sinäkö et suudellut sitä?
- En.
- Älä valehtele!
- En suudellut sitä.
- Mikset?
- Nokun.
...

- Puhuiko hän kuinka paljon rakastaa tyttöystäväänsä?
- Ei. Ei ole tyttöystävää.
- Katsoi sinua pitkään?
- No, ehkä, joo.
- Totta kai se oli sinusta kiinnostunut! Mikset sinä suudellut sitä?
- Nokun...
- Anna sun puhelin.
- Miksi ihmeessä?
- Mä soitan sille.
- Höpöhöpö.

Hän soitti sille. Minä en kuullut puhelua, mutta tarina kertoo, että hän sanoi Alexille, että tämän pitäisi tulla takaisin, sillä Rara itkee pöydän alla ikäväänsä. Minulle soittaja tyytyi toteamaan: "he likes you".

Varmasti en itkenyt pöydän alla, kirjoitin Alexille seuraavana päivänä. Alex vastasi viestillä, josta olisi voinut saada sellaisenkin käsityksen, että hän olisi toivonut minun kaivanneen häntä. Mutta ei siitä aivan varma voinut olla. Sanat ovat monimerkityksisiä. 

Minä mietin pari päivää ja lopulta kirjoitin (ylpeys ja itsesuojelu ovat yliarvostettuja), että olisin suudellut häntä, jos hän ei olisi ollut sohvasurffari.

"Jos olisin saanut viestisi päivää aikaisemmin, olisin tullut takaisin" hän vastasi. Minä hakkasin päätäni seinään.

En ajatellut, että tapaisimme koskaan uudelleen. En edes ottanut häneen yhteyttä mennessäni Pariisiin. Mietin vain missä mahtaa olla se ranskalainen poika, jota olisin mielelläni suudellut ja hymyilin itsekseni.

Päivä sen jälkeen, kun Toivo viime syksynä totesi, ettei tätä varmaankaan kannata jatkaa ja käveli pois, sain Alexilta viestin keskellä yötä: olen muuttanut Tallinnaan. Kerro, jos olet tulossa tänne. Haluaisin nähdä sinut.

Ja kun minä en mennyt Tallinaan, hän tuli soittamaan ovikelloani.

Hassu mies.

Minä pidän hänestä. (Mutta pidän Toivon.) 

Suklaan voimalla loman alkuun.

Olen tehnyt tällä viikolla pitkiä päiviä. En sanoisi, että olen tehnyt paljon töitä, mutta tällä tehotasolla asioiden tekeminen vie paljon aikaa. En millään enää jaksaisi ajatella yhtään mitään.

Onneksi kahdelle ensimmäiselle lomaviikolle ei ole suurempia suunnitelmia. Eikä juuri pienempiäkään. Hyvällä tuurilla ensi viikolla on kylmä ja sataa vettä, jolloin voisimme Poikasen kanssa vain köllöttää sisällä, pelata pleikkaa ja lukea. Pyjamat päällä. Hiukset harjaamatta. (Kyllä sitä ainakin kolme päivää jaksaisi.)

*

Alexin aiheuttama kuohunta sisälläni on laantunut. Hän kirjoitti minulle maanantaina, kotiin päästyään. Oli iloinen, että tapasimme (tapaamiseni oli kuulemma toinen matkan kohokohdista. Hävisin niukasti Joulupukille (ihmeellinen maku silläkin miehellä, kun asettaa vanhan ukon minun edelleni)). Toivoi, että tapaamme vielä uudelleen.

Minäkin olen iloinen, että tapasimme. Se oli pelottavaa, mutta ilmeisesti pelkoja on hyvä toisinaan kohdata. Nyt voin huonoina päivinä ajatella, että maailmassa on ihminen, joka piti (pitää) minusta sen verran paljon, että tuli kolmen vuoden jälkeen takaisin soittamaan ovikelloani. Halusi nähdä minut ja viettää aikaa kanssani. Se on paljon.

Luulen, että tapaamme vielä. 

 *

Tein tarjouksen asunnosta. Saanen vastauksen maanantaina. Välittäjä oli toiveikas, vaikka tarjoukseni ei olekaan aivan sitä mitä myyjät toivoisivat asunnosta saavansa (en aio nostaa tarjoustani. Jos eivät myy tuolla hinnalla, sitten saavat myydä jollekin toiselle.).

Olen vuoroin kauhuissani (haluanko todella sitoutua seiniin? Entäs jos tästä tulee elämäni toiseksi suurin virheliike?) ja vuoroin innoissani (amme! kiikkutuoli! KOTI!).

Kuinka odotankaan, että pääsisin kertomaan Poikaselle, että äiti osti meille uuden kodin. Poikanen oli minuakin pettyneempi edellisen ehdokkaan mennessä suusta sivu. Hän pitäisi tuosta asunnosta.

*

Söin jo suklaani ja join teeni. Nyt on ilmeisesti tehtävä työt loppuun. Sitten pääsen lomalle. Ja illalla Toivon viereen.

Hyvä elämä. 

Postilaatikossa minun nimeni?

Tässä viikossa on ollut niin monta kulmaa ja katkelmaa, joista voisin kirjoittaa, etten tiedä mihin suuntaan antaisin sormieni kulkea näppäimistöllä.

Haluan vielä kirjoittaa Alexista - niin, hänen nimensä on Alex - mutta en nyt. Vielä ei ole oikea aika.

Nyt on oikea aika kirjoittaa asunnosta, josta voisi tulla kotini.

Kävin tänään Toivon kanssa asuntoesittelyssä. Emme katsoneet asuntoa meille, vaan Toivo oli mukanani katsomassa asuntoa minulle.

Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta voin kuvitella elämäni niiden seinien sisälle. Parveke olisi nykyistä pienempi, mutta olohuoneeseen mahtuisi keinutuoli (on luovuttava jostakin saadakseen jotakin). 

En tiedä olenko vieläkään tarpeeksi rohkea tehdäkseni tarjouksen (lainaakin pitäisi hakea ja saada), mutta muutos kypsyy sisälläni vähitellen. Kyllä minä, ehkä, uskallan muuttaa elämääni. Ehkä minä uskaltaudun valitsemaan ja päättämään sen sijaan että odottaisin, että asiat vain tapahtuvat (tai jäävät tapahtumatta). 

He came back (otteita C-luokan elokuvasta).

Sitten soi ovikello. Hän oli päättänyt yllättää minut. Sinnikäs mies.

Keitin teetä. Se mitä näin hänessä kolme vuotta sitten, oli edelleen olemassa ja minä näin sen vieläkin.

Laitoin hänet Poikasen huoneeseen nukkumaan ja menin omaan sänkyyni. Hetken päästä oveeni koputettiin.

- Could I sleep holding you? hän kysyi.
- I don't think that's a good idea.
- Why?
- Because I've been seeing somebody. That wouldn't be right.
- But you are not seeing him anymore?
- No, I mean, I am seeing somebody, now.
- Should I leave you alone then?
- Yes, that would be better.

Suljin oven. En saanut unta. Lähdin juomaan vettä. Kävelin vesilasin kanssa toisen makuuhuoneen ovelle.

- You should have done that three years ago, sanoin.
- It's too late now, hän naurahti. En ole varma oliko se kysymys vai toteamus.
- Yeah, it's too late. I still find you attractive but I can't touch you now, sanoin naurua äänessäni. Too bad.

Kysyin häneltä aamulla miksi hän tuli takaisin. To have sex?

- I wanted to see you. And spend some time with you. Not to have sex. Though, I did think about that. But I didn't belive in it. You understand what I mean?
- I think I do.
- Are you astonished? That I didn't come to have sex?
- Maybe. Maybe I am. I'm not sure if I believe you, though.
- I'm happy I did knock your door. At least this time I don't have to think what if...

Me emme suudelleet silloin kun se olisi ollut luvallista. Emmekä me suudelleet nyt, kun uskalsimme puhua vetovoimasta, joka välillämme on.

Minusta tuntuu, että tämä oli hyvä ja tarpeellinen kokemus. Ja omalla tavallaan kaunis.