Huomenna kotiin!

Lentokentällä tuijotin lompakkoani: pankkikortin paikka oli tyhjä. Muut lokerot? Ei niissäkään. Käsilaukku? Ei. Ei helvetti.

Soitin hotelliin. Onko teillä korttini? On.

En suostunut ottamaan koko syytä omille niskoilleni, sillä kyllä myyjän on annettava kortti takaisin asiakkaalle pyytämättä, mutta en silti saanut korttia lentokentälle. Lupasivat lähettää sen postissa. Jospa se sieltä tulee (siirsin rahat pois tililtä ja laitoin maksurajan nollaan).

Seuraavalla kentällä juoksimme lentokenttävirkailijan perässä koneeseen ja sitä seuraavalla totesimme, että olimme laukkuja nopeampia. Hihittelin matkan tämän reissun viimeiseen hotelliin (kun en stressata tai kiukutellakaan jaksanut).

Hotellista saimme hammasharjat. Onneksi ehdin aamulla käydä ostamassa vaihtovaatetta ja muuta tarpeellista ennen kokousta (loman ensimmäinen osa loppui tähän). Onneksi minulla on toinen kortti ja löysin jopa siihen sopivan tunnusluvun.

***

Eräs ranskalainen poikanen (se ranskalainen poikanen, määräinen artikkeli) olisi tulossa ensi viikolla Suomeen. Kysyi olenko tavattavissa.

Luulen, etten ole.

Olisin suudellut häntä silloin, kerran, mutta ajat ovat muuttuneet. Enkä edes minä halua aina pelata uhkapelejä.

***

- Ymmmärrätkö sinä? kysyin Toivolta puhelimessa.
- Tilasin Tuulilasin, sanoi Toivo vaihtaen keskustelun suuntaa noin 90 asteella.
- Oletko huomannut, että sinulla on tapana vaihtaa aihetta, kun minä puhun Vakavista Asioista?
- Se on helpompaa...
- On varmaan, joo, mutta ei se poista tarvetta puhua.

Minä selitin uudestaan.

- Olisi jo mukava kölliä sun vieressä, Toivo sanoi lämpöä äänessään.

Tiesin hänen ymmärtäneen. Huokasin helpotuksesta, koska kaikki oli taas hyvin ja luovutin miehen Tuulilasille.

(Kun olen kauemmin poissa, Toivo märehtii Vakavia Asioita ja ilmaisee pahan mielensä kiertotietä. Onneksi osaan jo lukea häntä kohtuullisen hyvin.Onneksi minua on miltei mahdotonta provosoida.)

***

Nyt lähden katselemaan kauniita unia.

Pitää pakata, taas.

Tänään lähdemme Englannista. Tiedän palaavani tänne (aina uudestaan). Tiedän myös, että minun on parempi asua Suomessa.

Mutta on olemassa paikkoja, puistoja, taloja (aikoja ja ihmisiä), jotka tuntuvat oikeilta. Oikeammilta. Ja vaikka olenkin täällä vieras, osa minusta kuuluu tänne. (Ehkä kaukokaipuuta sairastavat ne, joiden sielu on palasina pitkin maailmaa.)

En usko, että lapset tarvitsevat kalliita huvituksia ja laatuaikaa ollakseen onnellisia. Silti minulle on tärkeää, että voin tuoda poikani tänne. Että saan pitää omaa lastani kädestä kiinni, kun kävelemme tiedemuseosta takaisin metroasemalle, kun katusoittaja laulaa tunnelissa niin, että kyyneleet kohoavat silmiini (koska tämä on kauniskin maailma).

Taivas valkenee.

Minusta tuntuu, että tiedän mitä minun pitää (tai mitä haluan) tässä elämässä tehdä. Minä haluan ilahduttaa ja havahduttaa (havahduttaa huomaamaan, että onni on siinä missä sinäkin).

Jos siinä onnistun - edes pienimuotoisessa ilahduttamisessa ja havahduttamisessa - ei elämäni mene hukkaan. Silloin teen maailmasta vähän paremman paikan. Se riittää minulle.

***
- Sinun kanssasi minä haluan olla, sanoi Toivo perjantaina.

Minä uskoin häntä. Tiesin, etteivät nuo sanat olleet sammakkoa nähneetkään.

(Tänään Toivo oli epäempaattinen, enkä minä erityisemmin pidä hänestä juuri tällä sekunnilla. Mutta rakastan silti. ~ Tällainen rakkaus, joka kasvaa pienin askelin sitä myöten suuremmaksi, mitä paremmin tunnen, osaan lukea ja luottaa, sopii minulle paljon paremmin kuin sellainen rakkaus (?) joka polttaa, riipii ja sekoittaa sekä pään että vatsan.)

 

Best bite to eat.

Aamulla ajattelin, etten lähde hotellista yhtään minnekään koko päivänä. Sää parani illan tullen kuitenkin sen verran, että päätimme kollegani kanssa pistäytyä kokouksen jälkeen ulkosalla.

Pistäytyminen venähti yllättäen kolmeksi tunniksi. Sinä aikana ehdin ostaa suklaata, paprikapateeta ja minttusuklaakylpyvaahtoa (ei minulla ammetta ole, mutta luotan siihen, että maailmankaikkeus antaa minulle mahdollisuuden tuon kylpyvaahdon käyttämiseen) sekä nauttia pienen leivoksen teen kera (päivällinen, you know). Oli mukavaa.

On tämä kyllä hyvä elämä. Kunpa tämä onni, joka asuu minussa ja välillä kuplii ja poreilee, ei koskaan lähtisi pois.

*

Eilen Toivon kello soi kahtakymmentä vaille kuusi. Hän silitti selkääni, nousi, peseytyi ja pukeutui ja köllähti sitten vielä muutamaksi minuutiksi viereeni. Se tuntui hyvälle. Läheisyys.

Illalla ystäväni kirjoitti, että mies, jota hän on tapaillut oli tullut käymään. Seksi oli ollut hyvää, mutta sen jälkeen mies ei ollut halunnut olla lähellä. 

Mietin kumman valitsisin, jos valitsemaan joutuisin: seksin vai fyysisen läheisyyden. Seksiin laskettaisiin sellainen kanssakäyminen, jossa tavoitteena on jommankumman tai molempien orgasmi tavalla tai toisella saavutettuna, läheisyyteen silittely, paijailu, pussailu, vieressä nukkuminen ja kaikki sen sellainen.

Toivon, etten joudu luopumaan kummastakaan, mutta valintatilanteessa luopuisin seksistä ja pitäisin läheisyyden. Seksi ilman läheisyyttä ei olisi pidemmän päälle olla tyydyttävää. Sen sijaan läheisyys tuntuu hyvältä, vaikkei seksi liittyisi siihen mitenkään.

Tänään se uskoo ihmisiin ja maailmaan ja kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Itseensäkin. Tsirp.

Olen edelleen niin hyvällä tuulella, että tämä on varmasti laitonta joissakin maissa.

Kirjoitin pari postausta sitten, etten ole perillä ja olin valmis myös myöntämään, ettei ihminen tule koskaan perille. Äsken tajusin olleeni väärässä: perillä on silloin kun on läsnä omassa elämässään ja tässä maailmassa. Minä olen perillä! (Mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi jäädä tähän.)

Minä elän juuri nyt sellaista elämää, jota haluankin elää (koko ajan ei ole kivaa, mutta ei tarvitsekaan olla). Teen koko ajan niitä asioita, joita haluan tehdä. En siirrä elämää jonnekin tuonnemmaksi. Joskus olin ihan hukassa, mutta lähdin kulkemaan ja ennen pitkää pääsin perille omaan elämääni. Nyt tutkin ilahtuneena ja innoissani elämääni. Haluan nähdä mitä kaikkea täältä löytyykään.

Tiedän, etten koskaan ehdi nähdä kaikkea. En ehdi käydä kaikkia keskusteluja enkä lukea kaikkia kirjoja. Ehkä (mutta vain ehkä) en ehdi nähdä kaikkia maailman maita. Mutta eipä haittaa, kuten Poikasella oli tapana muutama vuosi sitten sanoa huomauttaessani, että hänellä on kengät väärissä jaloissa.

Ei haittaa, sillä jos kuolisin tänään, kuolisin elävänä. En jäisi huutelemaan, että minun piti sitten eläkkeellä.

Tänään on ihan älyttömän kivaa olla minä. 

(Tekisi mieli jotenkin jakaa tätä iloa. Mitähän minä keksisin...)

Tänään on hyvä päivä!

Työmatkani varrella on hotelli, jonka vieraat usein parveilevat pyörätiellä. Tänään siinä oli bussillinen turisteja. Hiljensin hyvissä ajoin ja harkitsin vaihtoehtoisia reittejä (pyöräteillä hortoilevat ihmiset ovat usein arvaamattomia), mutta turistit tekivätkin tilaa heti, kun yksi heistä oli huomannut minut. Toiminta oli ihailtavan nopeaa ja systemaattista, mutta yllätykset eivät loppuneet siihen: pyöräillessäni kunniakujan läpi nämä keski-iän ylittäneet saksalaiset (?) alkoivat taputtaa ja hurrata (ehkä hekin olivat lukeneet eilen sen Hesarin jutun ilmiötaiteilijasta). Minua hymyilytti.

*

Sähköpostissa odotti viesti, jossa luki: "Rara, sinä olet hyvä ihminen."

*

Lounastin kahden ihanan naisen kanssa suosikkikiinalaisessani. Päätimme tehdä kesällä jotain hauskaa ja mukavaa. Jotain uutta (ja vanhaa ja sinistä ja lainattua). Menemme vaikka kyläpäiville tai kuuntelemaan humppabändiä.

*

Luin Aurinkomatkojen matkatestaajaperhehausta. Perheiden perustelut miksi juuri he olisivat sopiva testaajaperhe olivat osin hyvinkin sydämeensattuvia (tosin, kai tuollaisessa jutussa sopivuutta ilmentäisi ennemminkin kyky testata ja tuottaa tarvittua materiaalia kuin perheen sosiaalinen tilanne, mutta en nyt mene siihen).

Perusteluja lukiessani tunsin kiitollisuutta: minun lapseni on terve ja hengissä (vaikka onkin erilainen) ja minä pystyn näyttämään hänelle maailmaa. Minulla on kaikki hyvin. Se on aika paljon se.

*

Sain tänään tehtyä viimeiset kaksi sopimusta. Toisen kanssa olin tahkonnut melkein vuoden, toisen kanssa liki puoli vuotta. Tuntuipa hyvälle.

*

Sain uuden työläppärin, kun menin kyselemään sen perään.

- Mikko sanoi, että uudet läppärit olisivat tulleet. Milloinkohan saisin omani? kysyin.
- No tuossahan se on odottanut viikon, että toisit mokkulasi, että saan siitä SIM-kortin siirrettyä koneeseen, vastasi ATK-tuki(?)henkilö.
- Ootko sä laittanut siitä viestiä tai jotain jossain välissä, kun mulla on mennyt kokonaan ohi.
- Enpä oo.
- Ookei. No hei, jos se on muuten valmis niin voinko mä ottaa sen nyt, kun olen ensi viikon reissussa ja vanha kone herjaa akusta. Laitetaan se SIM-kortti sitten myöhemmin.
- Käyhän se niin. Mä tuun kohta tuomaan tämän.
- Hyvä, kiitos.

[Huonompana päivänä voisin sanoa jotain siitä kuinka hienosti homma meidän talossa toimii, mutta tänään en jaksa.]

*

   *



*

Aika paljon hyvää yhdelle päivälle. Bonuksena tänään on perjantai ja Toivo tulee viereeni nukkumaan. 

En haluaisi elää ikuisesti.

Luin tänään mielenkiintoisen lauseen "Situationistit olivat sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä ei kuole koskaan, koska he ovat kuolleita jo eläessään." (Juttu kokonaisuudessaankin on mielenkiintoinen.)

Olen jo pitkään sanonut, etten halua kuolla eläessäni. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua. En halua kulkea automaatio-ohjauksella, ottaa mielipiteitä annettuina enkä niellä purematta.

Minulla on jo pitkään ollut tavoitteena tehdä tai kokea jotain uutta joka päivä. Ei se (aina) tarkoita mitään suurta ja mullistavaa (kuinka voisikaan tarkoittaa). Uudet asiat voivat olla myös pieniä ja yksinkertaisia: valitsen vaikka sellaisen kadun, jota en ole koskaan ennen kulkenut (kulkemattomia katuja riittäisi tässäkin kaupungissa moneksi vuodeksi). 

En minä ihan joka päivä tee jotain uutta, mutta monena päivänä kuitenkin: tiistaina valitsin eri reitin, eilen söin quorn-fileetä ja tänään pidin uuden konseptin mukaisen palaverin. 

Olisin todennäköisesti tehnyt kaikki nuo asiat jokatapauksessa, mutta nyt ne tehdessäni tiedostin tekeväni jotain uutta ja se teki minut iloiseksi. Tunsin olevani elossa.