"Jäätelön vatkaaminen käsin on raskasta työtä."

Eilen tulin tunnistetuksi.

Poikanen inisi jäätelöaltailla.

- Älä viitti! Sä just söit jäätelöä! rähisin takaisin ja samalla tiedostin, että joku katsoo meitä.

Nostin katseeni ja totesin, että vieressäni seisoi mies, jonka dumppasin lyhyen tapailun jälkeen Toivoon ihastuttuani. Tervehdin. En osannut oikein muuta. Minusta tuntui, että mies odotti, että olisin kysellyt kuulumisia tai jäänyt jutustelemaan, mutta ei se siinä tilanteessa (eikä todennäköisesti missään muussakaan) tuntunut luontevalta.

(Jos Sankari olisi elossa, emmekä olisi yhdessä, osaisinkohan jutella hänen kanssaan, jos sattumalta jossain törmäisimme?)

***

Toivo soitti äsken.

- Ei olla nähty viikkoon, hän huokasi.
- Nih.
- Alkaa olla ikävä.
-No niin alkaa. Jospa ensi viikko menee nopeasti, sanoin ja kerroin jo silitelleeni hänen korviaan mielikuvissani. 

Toivo kertoi, että häneltä kysyttiin voisiko hän jatkaa reissuhommaa vähän pidempään kuin alunperin oli tarkoitus. En voi olla miettimättä kuinka kauan lopulta on 'vähän pidempään'. Kyllä tämä nyt vielä menee, mutta ei loputtomiin. 

Kaikki munat samassa korissa.

Näin eilen kaupassa miehen, jonka kanssa kirjoittelin viime syksynä s24:ssä. Emme koskaan tavanneet, mutta tunnistin hänet kuvasta (en usko, että hän tunnisti minua: minulla oli pyöräilyvaatteet ja pipo silmillä).

Kurkistelin miestä mietteliäänä hyllyjen väleistä: olisinko pitänyt hänen ulkonäöstään, jos olisimme tavanneet kahvitreffien merkeissä? Olisinko voinut kuvitella liikkuvani tuollaisen miehen kanssa?

(Kerran lentokoneessa Brysselistä Tukholmaan vieressäni istunut nuori mies kysyi koneen laskeutuessa olenko sieltä mistä olen. Sanoi miettineensä koko matkan, että näytän kovin tutulta. Minä en tunnistanut häntä, eikä hän kertonut mistä minut muisti. Kuinkahan usein tulee tunnistetuksi tietämättään?)

Kotimatkalla mietin elämässäni tavalla tai toisella vilahtaneita miehiä ja tajusin, etten ole ajatellut muita miehiä enkä mahdollisuuksia (paitsi kolme sekuntia sitä ranskalaista poikasta) sen jälkeen kun palasimme Toivon kanssa takaisin yhteen. Tai olen minä tietysti miehiäkin ajatellut, mutten ole haikaillut ketään tai mitään muuta.

Tulevaisuudesta ei ole takeita, mutta juuri nyt minä näyttäisin olevan hyvinkin sitoutunut selvittämään mitä tästä suhteesta tulee.

Reunapalat kasassa. Seuraavaksi kokoan taivaan.

Olen ajatellut viime päivinä paljon. Luulen, että palasia on taas loksahtanut kohdalleen.

1. Suhteeni Toivoon ei ole ainoastaan paras suhde, jossa olen ikinä ollut, vaan se on myös hyvä ja toimiva. Ei täydellinen, mutta oikeasti hyvä (me teemme asioita yhdessä, olemme kiinnostuneita siitä mitä toiselle kuuluu, puhumme hankalistakin asioista ja selvitämme sellaiset asiat, jotka ovat jääneet vaivaamaan, pystymme olemaan eri mieltä, nautimme toistemme läheisyydestä, osoitamme hellyyttä sanoin, teoin ja kosketuksin. Me pidämme toisistamme. Käytämme sanoja kiitos ja anteeksi. (Ja kaiken tämän lisäksi Toivolla on täydellinen nenä ja maailmankaikkeuden kaunein hymy, hän tuoksuu hyvälle, on minulle juuri sopivan kokoinen ja muutenkin NAM! ja VAU!)).

Valaistus: sen, että tämä suhde on hyvä ja toimiva, pitää riittää. En voi vaatia tältä suhteelta yhtään enempää. En voi vaatia enkä olettaa, että tämä suhde korjaisi sen, minkä menneisyys on minussa rikkonut.

2. Kun Kaima kertoi tunteistaan, ajattelin, että jos olisin hänen kanssaan minun ei koskaan tarvitsisi epäillä, etteikö hän rakastaisi minua. Ajatus houkutteli minua.

Valaistus: ihan varmasti epäilisin. Ihan varmasti olisin epävarma. Epävarmuuteni ei johdu kumppanistani, vaan minusta. Epävarmuuteni tulee sisältäni, ja minun on joko hävitettävä se tai tultava sen kanssa toimeen.

3. Kun olin sinkku, ajattelin, että kaikki voi muuttua milloin tahansa. Että parisuhde voi muuttaa kaiken, koska silloin olisin rakastettu, hyväksytty ja riittävä. Kun parisuhde ei muuttanutkaan kaikkea, ajattelin alitajuisesti, että parisuhteessa on jotakin vikaa. 

Valaistus: minä olen ihan sama ihminen parisuhteessa ja sinkkuna. Parisuhde ei tee minusta rakastettavampaa, hyväksyttävämpää tai riittävämpää ihmistä. Se, että joku rakastaa minua, ei muuta minua mitenkään, ei tee minusta parempaa tai riittävämpää.

Minä saan toivoa ja haluta, että joku rakastaa minua. Se ei ole noloa tai heikkoa, se on inhimillistä. Enkä minä ole niin kammottava olento, etteikö minua voisi rakastaa.

("Sinä olet todella erityinen nainen. Sinussa on piirteitä ja ominaisuuksia, jotka ovat todella harvinaisia ja joiden vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, voin rakastaa sinua. Olet paras nainen, jonka olen tavannut.")

Jos en aina uskokaan itseeni, minun pitää uskoa niihin ihmisiin, jotka uskovat minuun. 

Minkähänlaista olisi, jos äiti rakastaisi minua?

Kävin äidin luona. Edellisestä vierailusta olikin pari kolme vuotta. En olisi mennyt nytkään, jos ei olisi ollut työreissua paikkakunnalle.

Äiti kyseli minkälaista Intiassa oli. Ajattelin, että voin näyttää hänelle koneelta muutaman kuvan. Ei sitä satojen kuvien raakavarastoa, vaan noin kolmenkymmenen kuvan valikoiman.

Äiti taisi katsoa neljä ensimmäistä kuvaa ja lähti sitten touhuamaan muuta. Ei taaskaan jaksanut kuunnella minua, nähdä minua, ei keskittyä hetkeksi minuun.

Ei taaskaan. Ei vieläkään. Ei koskaan.

Penni ajatuksistani.

Joku kirjoitti jossain miettineensä jotain asiaa bussiin noustessaan. Jonossa hänen takanaan seisonut mies oli sanonut jotain mikä olisi voinut olla vastaus hänen miettimäänsä kysymykseen (kyllä, olen unohtanut tarinan yksityiskohdat).

Päivänä eräänä, kuten niin monena muunakin, ohitin pyöräillessäni kävelijän. Lauleskelin, kuten yleensä ("On ovi auki, mee siitä."). Lähettäkööhän Maailmankaikkeus joskus viestejään kauttani, tuli mieleeni.

***

Kukaan ei yksin pysty kaikkeen, mutta jokainen voi omalta osaltaa muuttaa maailmaa. Niin uskon. Luin viikonloppuna Hesarin jutun ilmastonmuutoksen suurista syyllisistä ja mietin minkälaista olisi olla sellainen ihminen, jolla olisi ollut mahdollisuus muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, mutta joka ei sitä halunnut tehdä. Päinvastoin.

Ymmärrän, että kun ihminen taistelee omasta tai jälkeläisensä elämästä, ei silloin mietitä maailman tulevaisuutta. Mutta yli oman tarpeen menevää ahneutta minun on vaikea ymmärtää.

Pääsiäisenä luin loppuun Alan Weismanin Maailma ilman meitä -kirjan (suosittelen). Se oli hyvä. Lohduttavakin: vaikka ihminen tuhoaisi omat elinedellytyksensä (ja siinä sivussa muutaman muun lajin), maailma ei tuhoudu. Maailma muuttuu, uutta syntyy ja kehittyy.

Joskus mietin kuinka laji, joka tuhoaa elinmahdollisuudet jälkeläisiltään (koska tulisi liian kalliiksi olla tuhoamatta), voi sarkastisesti hymyilemättä kutsua itseään luomakunnan kruunuksi. Eikö biologinen pointti kuitenkin ole ennen kaikkea jatkuvuus? 

Ja sitten sähköpostissa on sydän.

Nenä vuotaa, väsyttää, paita kutittaa. Jos huomenna on kurjempi olo, jään kotiin. (En kuitenkaan jää.)

Useammin kuin kerran olen (sinkku)blogista lukenut, ettei siitä Suuresta Rakkaudesta, kun se lopultakin löytyy, sitten haluakaan kirjoittaa, koska se olisi liian intiimiä.

Minusta tuntuu hyvälle kirjoittaa Toivosta. (Ehkä tämä on se merkitsevä ero Suuren ja Vähän Pienemmän Rakkauden välillä.)

Olen yhä epävarma. En Toivosta, enkä meistä, vaan itsestäni. Olen edelleen epävarma siitä voiko minua yleensäkään rakastaa, voiko minusta välittää, voiko minun kanssani haluta olla. Olla ihan oikeasti, eikä vain siihen saakka, että parempi tulee vastaan. Käperryn vieläkin helposti kasaan ja ajattelen, ettei sitten, ei tietenkään, ei minua, hölmö olin, jos koskaan mitään kuvittelen. 

Minä kasvan ulos tästä epävarmuudesta. Joskus en enää mahdu siihen. 

Hyviä tunteita.

Lapset eivät kuulemma tee ihmistä onnelliseksi, päinvastoin. Avioliitto ja raha sen sijaan tekevät.

Piti hetki miettiä asiaa. Toisaalta olen samaa mieltä, toisaalta en. Riittävä määrä rahaa (mikä kenellekin riittää) tekee elämästä helpompaa ja sitä myöten varmasti onnellisempaa verrattuna siihen, etteivät rahat riitä mihinkään. Hyvässä parisuhteessa olo on todennäköisesti onnellisempi kuin yksin (huono parisuhde onkin sitten asia erikseen).

Lapsi tekee elämästä haasteellisemman, vaatii resursseja, tuo huolta. Elämäni olisi varmasti paljon helpompaa, jos Poikasta ei olisi. Mutta olisinko onnellisempi, jos en olisi äiti?

Oikeastaan kysymys on absurdi: enhän minä olisi minä, jos en olisi äiti. Enkä minä halunnut lasta tullakseni onnelliseksi (olisi aika iso vastuu lapselle, jos hänen pitäisi tehdä vanhempansa onnelliseksi). Halusin lapsen saadakseni rakastaa ja pitää huolta. Äitys sinänsä ei tee minua onnelliseksi, mutta se antaa minulle merkityksen: olen jotain, jollekin. (Syystä tai toisesta laulan usein säettä: "hei, hei, hei, kuka rakastaa mua, kuka kovaan punkkariin vois rakastua." Aamuna eräänä lauleskellessani Poikanen nosti kätensä ylös.)

Onni, minun mielestäni, se tulee hetkistä, pienistä asioista, kiitollisuudesta. Minulle onni on sitä, että jossain hetkessä (ei jokaisessa) on suunnattoman hyvä olla: koska minä olen minä, tässä, nyt, eikä millään muulla ole mitään väliä, eikä ole koskaan ollutkaan. Onnellisuus puolestaan on tietoisuutta siitä, että onnen tunne tulee ja menee. Onnellisuus on sitä, että pystyy tarttumaan siihen tunteeseen ja hetkeen, kun se tulee. Hengittämään sitä, piehtaroimaan siinä, säteilemään. Onnellisuus on ymmärrystä siitä, ettei mikään kestä ikuisesti.  Eikä minkään kuulukaan kestää.

***

Tänään luin sattumalta vanhan uutisen, jonka mukaan Harri Suutari maksoi eniten veroja Kainuuseen. Mielenkiintoisin kohta oli uutisen kommenteissa: joku oli todennut, että kannattaisi Suutarin vaihtaa kirjansa muualle (Kajaanin kunnallisveroprosentti ei taida olla alhaisimmasta päästä), mihin Suutari oli itse vastannut: "Muutin kirjani Kajaaniin vuonna 2005 juuri siksi että kunnallisveroni tuloutuisi Kajaaniin. Olen saanut tuloni vuoden 1995 jälkeen Kainuun talousalueen ulkopuolelta Kajaani on kotini - muualla olen vieras."

Minulle tuli tuosta niin hyvä mieli, lämmin olo. Verosuunnittelu voi olla muutakin kuin verotuksen välttelyä.