Kasvatettiinko sinut näin? otsikko kysyy.
"Monet minun ikäiseni sanovat, ettei heitä ole koskaan kehuttu. Lisäksi meissä vanhemmissa sukupolvissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä kuulleet vanhempiensa sanovan: 'Minä rakastan sinua.' Ei ole koettu, että sitä voisi sanoa ääneen, Laakso jatkaa."
Minä tuskin kuulun tuohon mainittuun vanhempaan sukupolveen, mutta ei minua lapsena kehuttu enkä minä ole kuullut vanhempieni sanovan rakastavansa.
Ollessani yläasteella äiti palasi vanhempainillasta ja kertoi, että siellä oli käsketty kehua omaa lasta vieressä istuvalle. Äiti oli todennut vieressään istuneelle ystäväni äidille, että ei kai hän nyt omaa lastaan ala kehua. Ystäväni äiti oli sitten kehunut kuinka reipas ja mukava olen.
Tuo sattui minuun silloin - ja sattuu vieläkin - niin paljon. Miksi äiti ei voinut kehua minua? Edes tuon yhden kerran? Eikö minussa ollut mitään hyvää hänen silmissään? Miksi ei ollut?
Minä kärsin murrosikäisenä siitä, ettei kukaan ollut koskaan sanonut rakastavansa minua. Tein tietoisen päätöksen ja sanoin nuoremmille sisaruksilleni rakastavani, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niin kuin minä tunsin. Jotta he tietäisivät olevansa rakastettavia.
Päätin myös, ettei minun lapseni tarvitse koskaan miettiä rakastanko häntä. Ja vaikka en aina olekaan hyvä äiti, ainakin tuossa asiassa minä olen onnistunut. Minä tiedän, että Poikanen tietää, että minä rakastan häntä.
Ja Poikanen osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus ei ole hänelle vaikea, kipeä asia. Ehkä minä olen onnistunut tässä kohtaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän kirouksen. Toivon.
*
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että minulle olisi äärettömän tärkeää parisuhteessa kuulla 'minä rakastan sinua'.
Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja olen puhunut tästä Toivolle. Toivolla on omat peikkonsa, enkä minä voi vaatia häntä sanomaan, että rakastaa (enkä voi vaatia rakastamaan).
Mutta kun nyt muistan kuinka 13-vuotias tyttö piti sylissään 10-vuotiasta siskoaan, pyysi anteeksi, että oli pahoittanut tämän mielen, sanoi, ettei se haittaa, vaikkei saakaan pesäpalloa kiinni ja sanoi sitten ensimmäistä kertaa elämässään "minä rakastan sinua", minä tiedän, etten voi eikä minun tarvitse elää lapsuuttani ikuisesti.
Se, ettei äiti osannut rakastaa, ei kerro mitään minusta. Se kertoo äidistä. Eikä se, etten saanut rakkautta lapsena tarkoita, että en voisi tulla rakastetuksi aikuisena.
Minun pitää puhua Toivolle. Hän tietää mihin hän pystyy, ja minä tiedän mitä minä tarvitsen. On selvitettävä kohtaavatko nämä kaksi asiaa vai onko meidän parempi olla ilman toisiamme. (Ei ihan juuri nyt, mutta tässä joskus kuitenkin.)
"Monet minun ikäiseni sanovat, ettei heitä ole koskaan kehuttu. Lisäksi meissä vanhemmissa sukupolvissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä kuulleet vanhempiensa sanovan: 'Minä rakastan sinua.' Ei ole koettu, että sitä voisi sanoa ääneen, Laakso jatkaa."
Minä tuskin kuulun tuohon mainittuun vanhempaan sukupolveen, mutta ei minua lapsena kehuttu enkä minä ole kuullut vanhempieni sanovan rakastavansa.
Ollessani yläasteella äiti palasi vanhempainillasta ja kertoi, että siellä oli käsketty kehua omaa lasta vieressä istuvalle. Äiti oli todennut vieressään istuneelle ystäväni äidille, että ei kai hän nyt omaa lastaan ala kehua. Ystäväni äiti oli sitten kehunut kuinka reipas ja mukava olen.
Tuo sattui minuun silloin - ja sattuu vieläkin - niin paljon. Miksi äiti ei voinut kehua minua? Edes tuon yhden kerran? Eikö minussa ollut mitään hyvää hänen silmissään? Miksi ei ollut?
Minä kärsin murrosikäisenä siitä, ettei kukaan ollut koskaan sanonut rakastavansa minua. Tein tietoisen päätöksen ja sanoin nuoremmille sisaruksilleni rakastavani, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niin kuin minä tunsin. Jotta he tietäisivät olevansa rakastettavia.
Päätin myös, ettei minun lapseni tarvitse koskaan miettiä rakastanko häntä. Ja vaikka en aina olekaan hyvä äiti, ainakin tuossa asiassa minä olen onnistunut. Minä tiedän, että Poikanen tietää, että minä rakastan häntä.
Ja Poikanen osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus ei ole hänelle vaikea, kipeä asia. Ehkä minä olen onnistunut tässä kohtaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän kirouksen. Toivon.
*
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että minulle olisi äärettömän tärkeää parisuhteessa kuulla 'minä rakastan sinua'.
Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja olen puhunut tästä Toivolle. Toivolla on omat peikkonsa, enkä minä voi vaatia häntä sanomaan, että rakastaa (enkä voi vaatia rakastamaan).
Mutta kun nyt muistan kuinka 13-vuotias tyttö piti sylissään 10-vuotiasta siskoaan, pyysi anteeksi, että oli pahoittanut tämän mielen, sanoi, ettei se haittaa, vaikkei saakaan pesäpalloa kiinni ja sanoi sitten ensimmäistä kertaa elämässään "minä rakastan sinua", minä tiedän, etten voi eikä minun tarvitse elää lapsuuttani ikuisesti.
Se, ettei äiti osannut rakastaa, ei kerro mitään minusta. Se kertoo äidistä. Eikä se, etten saanut rakkautta lapsena tarkoita, että en voisi tulla rakastetuksi aikuisena.
Minun pitää puhua Toivolle. Hän tietää mihin hän pystyy, ja minä tiedän mitä minä tarvitsen. On selvitettävä kohtaavatko nämä kaksi asiaa vai onko meidän parempi olla ilman toisiamme. (Ei ihan juuri nyt, mutta tässä joskus kuitenkin.)
