Keskellä yötä.

Viime yönä unimaailmani oli väkivaltaisen pelottava. Havahduin, ja Toivo ankkuroi minut todellisuuteen nukkumalla samassa sängyssä. (En silti uskaltanut lähteä vessaan, vaikka ajattelinkin, että Toivo todennäköisesti tulee pelastamaan minut, jos ehdin huutaa apua ennen kuin joku hyökkää kimppuuni).

Seuraavat unet edustivatkin sitten tyylisuunnaltaan psykologisempaa kauhua: näin unta Toivon exästä, joka ei unessa ollutkaan niin entinen kuin olisi pitänyt olla. Eikä mikään muutenkaan ollut niin kuin olisi pitänyt olla. Havahduin, ja mietin voinko hakea lohtua Toivon läheisyydestä, kun hän oli se joka unessani aiheutti minulle kipua.

En tiedä miksi unet vyöryivät päälleni nyt, kun oleminen on ollut helppoa. Ehkä juuri siksi.

(En minä oikeasti pidä Toivon exää uhkana.)

***

Huomenna on taas aika lähteä kohti uutta maata. Pakkaaminen ja lähteminen alkavat sujua siinä määrin rutiinilla, että tämän reissun jälkeen voisi olla sopiva hetki pitää pieni tauko matkustamisessa ja odottaa malttamattomuuden tunnetta ennen seuraavien suunnitelmien tekemistä (tuskin siinä kauan menee, sitten kuitenkaan. Nyt vain olen matkustanut tavallista enemmän kuluneen kahden kuukauden aikana).

Ehdotin kyllä jo Toivolle, josko me lähtisimme talvella jonnekin lämpimään yhdessä. Mutta talveen on (onneksi) vielä pitkä aika.   

Mikä on koti?

Tänään seisoin mittanauha kädessäni olohuoneeni nurkassa. Yritin katseellani metsästää tulevaisuuden haamuja.

- Ajattele. Tästä tulee meidän koti, henkäisin Poikaselle.
- Joo joo, joko sä oot mitannu tarpeeksi? Lähetäänkö jo?

Poikaselle siitä tulee neljäs koti. Minulle viidestoista (jos äkkiseltään oikein laskin). Minä toivon, että se on kotimme pitkän aikaa ja että olemme siellä onnellisempia kuin olemme missään aikaisemmin olleet.

Toivon, että Toivokin viihtyy siellä ja on siellä onnellisempi kuin on missään aikaisemmin ollut. Vaikka siitä ei koskaan hänen kotinsa tulisikaan. 



 

Ihmemies

Silloin tuntuu kuin kutistuisin. Romahtaisin kasaan kuin kuoleva tähti.

Silloin kun uskon, ei vaan tiedän, että minua on mahdotonta rakastaa.

- Miksi sinä itket? Pohjimmiltasi? kysyi Toivo.
- Koska minua ei voi rakastaa. Koska minun toiveeni ei koskaan toteudu. Koska minua ei voi rakastaa.

Siksi minä itkin. Ja minä tunsin itseni niin pieneksi. Niin pieneksi.

- Enhän minä sitä koskaan ole yrittänyt sanoa, sanoi Toivo ja otti minut syliinsä.

Minusta tuntui hyvältä, että Toivo antoi minun itkeä. Ei säikähtänyt sitä. Antoi minun olla pieni ja heikko. Ei lähtenyt minnekään. Piti kiinni. Antoi pudota, piti kiinni.

Nyt minä sen ymmärrän: Toivo on niin vahva, pohjimmiltaan, että hän pystyy taistelemaan peikkojani vastaan. Niin halutessaan.  

Huomenna on perjantai. Tiedän sen siitä, että Toivo tulee.

Olen väsynyt. Osin se johtunee matalapaineesta, osin hormoneista, osin siitä, että on lopultakin loma, eikä tarvitsekaan tehdä mitään ja lopuilta osin siitä, että olen tehnyt suuria päätöksiä ihan yksin (kuinka vaikea voi pankinkin valinta olla, jösses).

Tällaisina aikoina kaipaisin toista ihmistä jakamaan päätökset kanssani. Olen toki keskustellut vaihtoehdoista ja valinnoista Toivon, parhaan ystäväni ja vanhempieni kanssa, mutta koska he eivät ole asianomaisia, he voivat vain ottaa kantaa, eivät osallistua päätöksentekoon. Päätökset minun on tehtävä yksin. Kyllä minä siihen pystyn, mutta ottaa se voimille.

[Suorittava työ voi olla raskasta, mutta suunnitteleminen on raskaampaa ja päätöksenteko vielä raskaampaa, jos kaikki tehdään yhtä tosissaan ja tuloksesta vastuu kantaen. Sitä mieltä minä olen.]

Sää on (onneksi?) suosinut omiin oloihin, tai muihin maailmoihin, vetäytymistä.
Olen käyttänyt tilaisuuden hyväkseni ja vetäytynyt Anna Kareninaan (yleissivistyksessäni on vielä useita venäläisten klassikoiden mentäviä aukkoja). Luulenpa, että kirja on liki tuhannesta sivustaan huolimatta nopeasti luettu.

Valitettavasti minun ei tarvitse odottaa viimeisiä sivuja tietääkseni mitä on odotettavissa, sillä jo esipuheen ensimmäisellä sivulla kerrottiin kuinka Annalle käy (esipuheen lukeminen loppuikin sitten siihen). Se ei mielestäni ollut reilua: vaikka kyseessä kuinka olisi klassikko, on ihmisiä, jotka lukevat kirjan ensimmäisen kerran, eivät tunne tarinaa, eivätkä myöskään halua tietää loppuratkaisua etukäteen. Itse yritän aina pysyä etäällä takakansista, referaateista ja elokuvaversioista, jos minulla on aikomuksena lukea kirja. Jatkossa yritän muistaa pysyä kaukana myös esipuheista. 

Rivien välit.

- Haenko sut perjantaina asemalta? kysyin Toivolta.
- Jaa, sellainenkinko vaihtoehto olisi olemassa.
- Kyllä mä voin sut hakea, jos haluat kyydin.
- Minua ei ole kukaan ikinä hakenut asemalta.
- Minä haen. (Kuule: minä rakastan sinua.)

Toivottavasti sielläkin on oravia.

Tarjoukseni hyväksyttiin. Kaupat tehdään ensi viikolla. Muutamme elokuun lopussa.

Tuli mitä tuli, minulla on vilkku päällä ja minä käännyn (vaikka vasemmalle ilman nuolivaloja). 

Vain aika näyttää onko tämä viisas vai vähemmän viisas liike.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa (tai: Alex)

Kolmas, elokuu 2010:

Söin tänään (tai siis eilen) sekä lounaan että päivällisen miesseurassa. Mies vain vaihtui välissä.

Päivällisseuralainen ilmaantui oveni taakse kasvoillaan kysyvä ilme:
- Rara?
- Yes, I am Rara, come in.

Laitoin Poikasen nukkumaan ja keittiön pöydän ääressä vierähtikin sitten neljä tuntia. Ruuan jälkeen tyhjensimme vielä kaksi pannullista teetä eikä sittenkään olisi tehnyt mieli lähteä nukkumaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä olisi hieman turhauttavaa: kuulen kuinka viereisessä huoneessa makuupussiin mönkiytyy mies, joka voisi minun puolestani ihan yhtä hyvin nukkua tässä vieressäni.

Minun pitänee alkaa majoittaa ainoastaan naisia ja tylsiä miehiä, sillä ei tämä tällainen ole reilua ollenkaan. Tullaan soittamaan toisen ovikelloa, ollaan fiksuja ja mukavia ja hymyillään kauniisti. Ärsyttää tuollainen!

Ps. lounasseuralainen oli ihan kiva. How lovely.

Kaksi päivää myöhemmin: 

Valitin kaverille elämän julmuutta ja käsikirjoittajien huonoa huumorintajua.

- Voisko se jannu olla kiinnostunut sinusta?

- No mistä minä sen voisin tietää! Tuskin. Miksi olisi.

Minä olen aina ollut hirveän huono aistimaan, näkemään ja huomaamaan (uskomaan) kenenkään kiinnostusta. Asiat pitää sanoa minulle suoraan päin naamaa ja mielellään yksinkertaisilla päälauseille, jotka eivät jätä tulkinnanvaraa. Miten muuten mitään muka voisi tietää?

Mutta ei kiinnostuksella ole väliäkään, sillä mitään ei voi tapahtua (muualla kuin unissani). Haluaisin silti jo lähteä kotiin: laittaa ruokaa, syödä lettuja, joita mies sanoi tänään paistavansa, jutella, nauraa, miettiä tuoko hän tänään tuolinsa lähemmäs omaani ja olla hivenen huolissani siitä, että hän kenties huomaa mietteeni ja pitää minua ... omituisena.

Tänään vielä, huomenna hän lähtee.

Sinä iltana pidin pöydästä kaksin käsin kiinni, etten olisi tarttunut mieheen kiinni ja suudellut häntä. Olisin halunnut. Mutta couchsurfing is not a dating service. Enkä minä muutenkaan olisi uskaltanut. Sitä paitsi mies oli minua kahdeksan vuotta nuorempi (ja on edelleen, vaikka muistelinkin, että ikäero olisi tässä välissä kutistunut seitsemään vuoteen.)

Seuraavana päivänä hän lähti, mutta tarina ei päättynyt siihen.

- Sinä tykkäsit siitä ranskalaisesta? kysyi uusi vieras 
- Joo. Tykkäsin...
- Mitä te teitte?
- Joimme teetä.
- Joitte teetä? Sinäkö et suudellut sitä?
- En.
- Älä valehtele!
- En suudellut sitä.
- Mikset?
- Nokun.
...

- Puhuiko hän kuinka paljon rakastaa tyttöystäväänsä?
- Ei. Ei ole tyttöystävää.
- Katsoi sinua pitkään?
- No, ehkä, joo.
- Totta kai se oli sinusta kiinnostunut! Mikset sinä suudellut sitä?
- Nokun...
- Anna sun puhelin.
- Miksi ihmeessä?
- Mä soitan sille.
- Höpöhöpö.

Hän soitti sille. Minä en kuullut puhelua, mutta tarina kertoo, että hän sanoi Alexille, että tämän pitäisi tulla takaisin, sillä Rara itkee pöydän alla ikäväänsä. Minulle soittaja tyytyi toteamaan: "he likes you".

Varmasti en itkenyt pöydän alla, kirjoitin Alexille seuraavana päivänä. Alex vastasi viestillä, josta olisi voinut saada sellaisenkin käsityksen, että hän olisi toivonut minun kaivanneen häntä. Mutta ei siitä aivan varma voinut olla. Sanat ovat monimerkityksisiä. 

Minä mietin pari päivää ja lopulta kirjoitin (ylpeys ja itsesuojelu ovat yliarvostettuja), että olisin suudellut häntä, jos hän ei olisi ollut sohvasurffari.

"Jos olisin saanut viestisi päivää aikaisemmin, olisin tullut takaisin" hän vastasi. Minä hakkasin päätäni seinään.

En ajatellut, että tapaisimme koskaan uudelleen. En edes ottanut häneen yhteyttä mennessäni Pariisiin. Mietin vain missä mahtaa olla se ranskalainen poika, jota olisin mielelläni suudellut ja hymyilin itsekseni.

Päivä sen jälkeen, kun Toivo viime syksynä totesi, ettei tätä varmaankaan kannata jatkaa ja käveli pois, sain Alexilta viestin keskellä yötä: olen muuttanut Tallinnaan. Kerro, jos olet tulossa tänne. Haluaisin nähdä sinut.

Ja kun minä en mennyt Tallinaan, hän tuli soittamaan ovikelloani.

Hassu mies.

Minä pidän hänestä. (Mutta pidän Toivon.)