Best bite to eat.

Aamulla ajattelin, etten lähde hotellista yhtään minnekään koko päivänä. Sää parani illan tullen kuitenkin sen verran, että päätimme kollegani kanssa pistäytyä kokouksen jälkeen ulkosalla.

Pistäytyminen venähti yllättäen kolmeksi tunniksi. Sinä aikana ehdin ostaa suklaata, paprikapateeta ja minttusuklaakylpyvaahtoa (ei minulla ammetta ole, mutta luotan siihen, että maailmankaikkeus antaa minulle mahdollisuuden tuon kylpyvaahdon käyttämiseen) sekä nauttia pienen leivoksen teen kera (päivällinen, you know). Oli mukavaa.

On tämä kyllä hyvä elämä. Kunpa tämä onni, joka asuu minussa ja välillä kuplii ja poreilee, ei koskaan lähtisi pois.

*

Eilen Toivon kello soi kahtakymmentä vaille kuusi. Hän silitti selkääni, nousi, peseytyi ja pukeutui ja köllähti sitten vielä muutamaksi minuutiksi viereeni. Se tuntui hyvälle. Läheisyys.

Illalla ystäväni kirjoitti, että mies, jota hän on tapaillut oli tullut käymään. Seksi oli ollut hyvää, mutta sen jälkeen mies ei ollut halunnut olla lähellä. 

Mietin kumman valitsisin, jos valitsemaan joutuisin: seksin vai fyysisen läheisyyden. Seksiin laskettaisiin sellainen kanssakäyminen, jossa tavoitteena on jommankumman tai molempien orgasmi tavalla tai toisella saavutettuna, läheisyyteen silittely, paijailu, pussailu, vieressä nukkuminen ja kaikki sen sellainen.

Toivon, etten joudu luopumaan kummastakaan, mutta valintatilanteessa luopuisin seksistä ja pitäisin läheisyyden. Seksi ilman läheisyyttä ei olisi pidemmän päälle olla tyydyttävää. Sen sijaan läheisyys tuntuu hyvältä, vaikkei seksi liittyisi siihen mitenkään.

Tänään se uskoo ihmisiin ja maailmaan ja kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Itseensäkin. Tsirp.

Olen edelleen niin hyvällä tuulella, että tämä on varmasti laitonta joissakin maissa.

Kirjoitin pari postausta sitten, etten ole perillä ja olin valmis myös myöntämään, ettei ihminen tule koskaan perille. Äsken tajusin olleeni väärässä: perillä on silloin kun on läsnä omassa elämässään ja tässä maailmassa. Minä olen perillä! (Mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi jäädä tähän.)

Minä elän juuri nyt sellaista elämää, jota haluankin elää (koko ajan ei ole kivaa, mutta ei tarvitsekaan olla). Teen koko ajan niitä asioita, joita haluan tehdä. En siirrä elämää jonnekin tuonnemmaksi. Joskus olin ihan hukassa, mutta lähdin kulkemaan ja ennen pitkää pääsin perille omaan elämääni. Nyt tutkin ilahtuneena ja innoissani elämääni. Haluan nähdä mitä kaikkea täältä löytyykään.

Tiedän, etten koskaan ehdi nähdä kaikkea. En ehdi käydä kaikkia keskusteluja enkä lukea kaikkia kirjoja. Ehkä (mutta vain ehkä) en ehdi nähdä kaikkia maailman maita. Mutta eipä haittaa, kuten Poikasella oli tapana muutama vuosi sitten sanoa huomauttaessani, että hänellä on kengät väärissä jaloissa.

Ei haittaa, sillä jos kuolisin tänään, kuolisin elävänä. En jäisi huutelemaan, että minun piti sitten eläkkeellä.

Tänään on ihan älyttömän kivaa olla minä. 

(Tekisi mieli jotenkin jakaa tätä iloa. Mitähän minä keksisin...)

Tänään on hyvä päivä!

Työmatkani varrella on hotelli, jonka vieraat usein parveilevat pyörätiellä. Tänään siinä oli bussillinen turisteja. Hiljensin hyvissä ajoin ja harkitsin vaihtoehtoisia reittejä (pyöräteillä hortoilevat ihmiset ovat usein arvaamattomia), mutta turistit tekivätkin tilaa heti, kun yksi heistä oli huomannut minut. Toiminta oli ihailtavan nopeaa ja systemaattista, mutta yllätykset eivät loppuneet siihen: pyöräillessäni kunniakujan läpi nämä keski-iän ylittäneet saksalaiset (?) alkoivat taputtaa ja hurrata (ehkä hekin olivat lukeneet eilen sen Hesarin jutun ilmiötaiteilijasta). Minua hymyilytti.

*

Sähköpostissa odotti viesti, jossa luki: "Rara, sinä olet hyvä ihminen."

*

Lounastin kahden ihanan naisen kanssa suosikkikiinalaisessani. Päätimme tehdä kesällä jotain hauskaa ja mukavaa. Jotain uutta (ja vanhaa ja sinistä ja lainattua). Menemme vaikka kyläpäiville tai kuuntelemaan humppabändiä.

*

Luin Aurinkomatkojen matkatestaajaperhehausta. Perheiden perustelut miksi juuri he olisivat sopiva testaajaperhe olivat osin hyvinkin sydämeensattuvia (tosin, kai tuollaisessa jutussa sopivuutta ilmentäisi ennemminkin kyky testata ja tuottaa tarvittua materiaalia kuin perheen sosiaalinen tilanne, mutta en nyt mene siihen).

Perusteluja lukiessani tunsin kiitollisuutta: minun lapseni on terve ja hengissä (vaikka onkin erilainen) ja minä pystyn näyttämään hänelle maailmaa. Minulla on kaikki hyvin. Se on aika paljon se.

*

Sain tänään tehtyä viimeiset kaksi sopimusta. Toisen kanssa olin tahkonnut melkein vuoden, toisen kanssa liki puoli vuotta. Tuntuipa hyvälle.

*

Sain uuden työläppärin, kun menin kyselemään sen perään.

- Mikko sanoi, että uudet läppärit olisivat tulleet. Milloinkohan saisin omani? kysyin.
- No tuossahan se on odottanut viikon, että toisit mokkulasi, että saan siitä SIM-kortin siirrettyä koneeseen, vastasi ATK-tuki(?)henkilö.
- Ootko sä laittanut siitä viestiä tai jotain jossain välissä, kun mulla on mennyt kokonaan ohi.
- Enpä oo.
- Ookei. No hei, jos se on muuten valmis niin voinko mä ottaa sen nyt, kun olen ensi viikon reissussa ja vanha kone herjaa akusta. Laitetaan se SIM-kortti sitten myöhemmin.
- Käyhän se niin. Mä tuun kohta tuomaan tämän.
- Hyvä, kiitos.

[Huonompana päivänä voisin sanoa jotain siitä kuinka hienosti homma meidän talossa toimii, mutta tänään en jaksa.]

*

   *



*

Aika paljon hyvää yhdelle päivälle. Bonuksena tänään on perjantai ja Toivo tulee viereeni nukkumaan. 

En haluaisi elää ikuisesti.

Luin tänään mielenkiintoisen lauseen "Situationistit olivat sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä ei kuole koskaan, koska he ovat kuolleita jo eläessään." (Juttu kokonaisuudessaankin on mielenkiintoinen.)

Olen jo pitkään sanonut, etten halua kuolla eläessäni. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua. En halua kulkea automaatio-ohjauksella, ottaa mielipiteitä annettuina enkä niellä purematta.

Minulla on jo pitkään ollut tavoitteena tehdä tai kokea jotain uutta joka päivä. Ei se (aina) tarkoita mitään suurta ja mullistavaa (kuinka voisikaan tarkoittaa). Uudet asiat voivat olla myös pieniä ja yksinkertaisia: valitsen vaikka sellaisen kadun, jota en ole koskaan ennen kulkenut (kulkemattomia katuja riittäisi tässäkin kaupungissa moneksi vuodeksi). 

En minä ihan joka päivä tee jotain uutta, mutta monena päivänä kuitenkin: tiistaina valitsin eri reitin, eilen söin quorn-fileetä ja tänään pidin uuden konseptin mukaisen palaverin. 

Olisin todennäköisesti tehnyt kaikki nuo asiat jokatapauksessa, mutta nyt ne tehdessäni tiedostin tekeväni jotain uutta ja se teki minut iloiseksi. Tunsin olevani elossa.

Täytän sata vuotta tiistaina (mutta siihen on vielä jokunen vuosi).

Hyvin minä itseäni tsemppaan, mutta silti mieleni välillä karkaa ajattelemaan ei kuitenkaan koskaan -ajatuksia. Tällä kertaa lähinnä se asumisen suhteen.

Minun ihan oikeasti pitäisi olla armollisempi itselleni. Vaikka arkailuni olisi ollut paha, paha, paha virhe, maailma ei kaadu siihen (ei edes minun maailmani). Ihan oikeasti.

***

Luin tänään, että SAP on palkkaamassa satoja autisteja, koska he haluavat löytää ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin muut ja näin parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Luulen, ettei Poikasella diagnosoida Aspergerin syndroomaa, vaan Asperger-piirteisyys (Aspergerin syndrooma kuuluu autismin kirjoon). Oli tutkimusten lopputulos mikä tahansa, tiedän jo nyt, että Poikanen on ajatusmaailmaltaan erilainen (ei häiriintynyt, vaan erilainen!) ja minusta on lohdullista ajatella, että joissakin paikoissa erilaisuutta ja sen mahdollisuuksia ymmärretään jo nyt. Ehkä kymmenen viidentoista vuoden päästä, kun Poikanen etsii paikkaansa maailmassa, hänen erilainen tapansa ajatella nähdään vahvuutena eikä heikkoutena.

***

Selailin vanhoja kalentereita: neljä vuotta sitten tänään Sankari palasi Irakista, halasi minua tuossa kirjahyllyn edessä ja tuoksui miehelle, vaikka haisikin tavanomaisesta poiketen tupakalle. Me söimme sängyssä baklavia ja minä taisin olla aika onnellinen.

Kaksi vuotta sitten Toivo oli suudellut minua ensimmäisen kerran ja lähtenyt sitten kauas pois. Minä odotin hänen paluutaan. Toivoin, että hän suutelisi minua toisenkin kerran. Ja kolmannen. (Toiveeni toteutui.)

Tänään olen tässä. Hyvässä paikassa, mutten perillä.

Kahden vuoden päästä on perjantai, neljän vuoden päästä maanantai. Jossain lienen silloinkin. En uskalla arvailla missä (samalla sohvalla katselemassa samoja puita kuin nytkin?). 

Riittävän paljon on vielä mahdollista.

Viime yönä unissani pyöri asunto, josta en tehnyt tarjousta. Tunnelma oli ahdistava. Sitten menin katsomaan toista asuntoa - sellaista, jossa oli niin iso vaatehuone, että sinne mahtui nojatuolikin - ja huokasin helpotuksesta: tämä se on.

Tuskin saan koskaan niin isoa vaatehuonetta, mutta jollakin tavalla elämän puitteet varmasti vielä muuttuvat.

Lauantaina en vielä ollut valmis luopumaan tästä mitä minulla nyt on (isompi parveke ja enemmän kaappitilaa kuin siinä asunnossa olisi ollut), vaikka vain luopumalla jostakin voin saada tilaa uudelle. Ehkä tuo episodi tapahtui juuri siksi, että muistaisin tuon: mikään ei muutu, jos en ole valmis luopumaan siitä mitä nyt on.

Tänään lupaan itselleni: minä luovun tästä kodista, kun tilaisuus tulee. Annan tämän elämänvaiheen jäädä taakse. Luovun siitä huolesta, ettei Poikanen elä onnellista elämää. Minä voisin luopua myös tarpeesta todistaa itselleni (niin, itselleni, ei koskaan kenellekään muulle), että olen riittävän hyvä. Voisin antaa jo olla ja uskoa niitä, jotka tuntevat minut ja pitävät minusta silti (riippumatta siitä kuinka monessa maassa olen käynyt, kuinka monta kertaa punnerran minuutissa tai kuinka hienosti pärjään aivan kaikessa pyytämättä apua). 

Mikä on vielä mahdollista?

Istuin illalla parvekkeella. Toivo istahti viereiseen tuoliin.

- Minusta tuntuu ihan nössölle, sanoin.
- Sen asunnon takiako? Toivo kysyi.
- Niin. Jos minä olin jo järjen tasolla valmis tekemään siitä tarjouksen, miksen minä sitten uskaltanut tehdä sitä? Miksen? Miksi minä olen tällainen vetkutteleva nössö, joka ei saa mitään aikaiseksi? Minä varmaan asun tässä seuraavat 60 vuotta ja... Harmittaa.

Olin hiljaa. Katselin tuulessa tanssivia puita. Paha olo myllersi minussa.

- Miksi minä en saanut sellaista normaalia lasta? Synttäreillä olleet kaksoset olisivat varmasti yhteensä helpompia kuin Poikanen, jatkoin.
- Eihän Poikanen nyt niin epänormaali ole, Toivo sanoi.
- Voisi tilanne olla paljon huonompikin. Mutta silti.

Katselin puita. Itkin hiljaa. Toivo silitti jalkaani.

- Ajattele kuinka epäreilua on, että ajattelen, että saisinpa vaihtaa lapseni helpompaan. Kuinka surkea äiti olen.
- Jokaisella äidillä on varmasti joskus tuollaisia ajatuksia, Toivo sanoi ja silitti jalkaani.

En uskonut Toivoa. Rakastin häntä.