Minulla on hirveän hyvä olla (tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti ja siksikin hengitän syvään ja nautin joka sekunnista).

Toivo lähti eilen aamulla ajelemaan kohti pohjoista. Menee vielä ainakin yksitoista yötä ennen kuin näen hänet seuraavan kerran. Tiedän, että siinä ajassa ehtii tulla ikävä, mutta silloin kun ikävään sisältyy jälleennäkemisen odotus, se on oikeastaan hyvä tunne (sellaisen ihmisen ikävöiminen, joka ei enää koskaan palaa mistään, onkin sitten asia erikseen).

Kaiken huopaamisen ja jahkailun jälkeen minusta tuntuu, että olemme nyt ottaneet suhteessamme harppauksen eteenpäin. Nyt on selvää, että haluamme nähdä mitä kaikkea ja kuinka paljon meistä voi yhdessä tulla. Se tuntuu hurjan hyvältä ja kevyeltä.

***

Nostin punaisen Tatonkani (reissukassi) esille. Ostin sen kesällä 2010, kun olin lähdössä Lähi-itään. Mietin silloin kaikkia niitä paikkoja, joihin yhdessä joskus päätyisimme.

Sittemmin olen kiskonut tuon laukun selkääni Lähi-idän lisäksi Turkissa, Bulgariassa, Makedoniassa, Serbiassa, Kiinassa ja Kreikassa (Syyria ja Belgrad pääsivät paikat, joihin haluan palata -listalle). 

Nyt minä ja kassini valmistaudumme seuraaviin koitoksiin ja uusiin kokemuksiin eli Intiaan. Se tulee olemaan taas jotain uutta ja erilaista.

Vähän jännittää, mutta niistä asioista, jotka eivät mene hyvin, saa hupaisia anekdootteja kerrottaviksi, jos ei muuta. Hyvin se menee. 

Nyt juon teetä ja syön vadelmasuklaaleivoksen. Sitten luen raportin loppuun.

[Ei minun elämäni ole kiinnostavin eikä jännittävin mahdollinen. Minusta ei kirjoiteta elämäkertaa eikä minusta tule kuolematonta. Et sinä kiinnittäisi minuun kadulla sen suurempaa huomiota. Paitsi ehkä silloin, kun tanssin bussipysäkillä tai lauleskelen liikennevaloissa.

Ja kuitenkin tämä on uskomattoman, hämmästyttävän, häikäisevä elämä. Kuinka onnekas olenkaan, kun saan elää ja olla minä!]

Todettakoon, että norsun raskaus kestää noin 22 kuukautta.

- Kuinka neljä norsua saadaan mahtumaan Clioon? kysyi Poikanen.
- Kaksi etu- ja kaksi takapenkille, vastasin.
- Mistä tietää, että norsut ovat posliinikaupassa? kysyi Poikanen.
- Tätä en tiedä. No mistä?
- Clio on parkkapaikalla!

Nauroin ääneen kuvitellessani kuinka neljä norsua kömpivät ulos autosta posliinikaupan parkkipaikalla.

***

Serkustani tuli tänään isä. "Mieletön tunne" kertoi FB. Väkisinkin mieleeni tunki ajatus: tuleeko Toivo koskaan tuntemaan sitä tunnetta? Olisiko meistä lapsen kasvattajiksi? Haluaisimmeko me?

Toivoon minä luotan, jo nyt. Minä uskon, että hän pitäisi huolta sekä minusta että lapsesta (pystyn pitämään huolta itsestäni, mutta mielestäni tärkeä osa parisuhdetta on myös toisesta huolehtiminen, puolin ja toisin).

En tiedä haluanko toista lasta - haluanko aloittaa alusta ja sitoa itseni - mutta vakaudellaan, vastuullisuudellaan ja huomaavaisuudellaan Toivo mahdollistaa sen, että voin yleensäkin miettiä asiaa.

***

Meillä on töissä kuuden hengen tiimi. Kolmen kollegan kanssa tulen toimeen erittäin hyvin, neljäs on eri planeetalta, mutta työasiat hoituvat ongelmitta ja viides ei ole puhunut minulle reiluun vuoteen, vaikka joskus olimme ystäviä. Työasiatkaan eivät oikein suju, sillä välttelen häntä mieluummin kuin kuuntelen tiuskimista ja katselen hapanta naamaa.

Pitkään kuvittelin, että kyseinen kollega osoittaa mieltään pelkästään minulle (syistä, joita voin arvailla), mutta kun toinen kollegani totesi ohimennen: "Kaisaahan sinne ei voi laittaa, kun se on aina vihainen", tajusin, etten saa osakseni erikoiskohtelua.

En oikein tiedä olisinko iloinen vai surullinen: minä en olekaan se ilkeä ja ikävä ihminen, joka on tehnyt Suuren Vääryden, ja jolle pitää siksi osoittaa mieltä (tai olen varmasti sitäkin, mutten ole sitä yksin), vaan kyse on jostakin isommasta asiasta (Suuremmasta Vääryydestä), joka ei todennäköisesti ole käsissäni. Tietyllä tasolla se huojentaa mieltäni.

Toisaalta olen kuitenkin hieman surullinen: en ymmärrä miksi kyseinen kollegani haluaa eristäytyä meistä muista, miksi hän ottaa kaiken arvosteluna, miksi hän on niin hirveän vihainen. Voisi kuvitella, että elämä olisi hirveän paljon helpompaa, jos ei näkisi vääryyksiä, ivaa ja arvostelua sielläkin missä niitä ei ole.

"I know you're tired but come, this is the way." (Rumi)

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni oopperassa. Pysyin auttavasti kärryillä, vaikka yleissivistykseeni ei kuulunutkaan Madame Butterflyn tarina. Tarkistin sitten seuraavana päivänä Wikipediasta mitä siinä loppujen lopuksi tapahtui.

Jo oopperaa katsoessani minua kevyesti ärsytti Madamen haikailu Pinkertonin perään (ryhdistäydy nainen!). Kun minulle sitten selvisi, että Pinkerton alusta asti vain pelasi (järjestetty avioliitto, jonka nainen otti vakavasti, mies ei), minua ärsytti vielä enemmän: miksi nainen oli hyväuskoinen, sokea hölmö? Miksi hän antoi miehen kohdella itseään niin?

Toivo päätti tässä hiljattain, että voisi olla aika etsiä töitä. Hän lähetti yhden hakemuksen, kävi haastattelussa ja sai työtarjouksen sähköpostiin jo ennen kuin ehti haastattelusta kotiin saakka.

Mun mussukka aloittaa työt maanantaina ja on kahden ensimmäisen kuukauden ajan viikot töissä toisaalla (kuinkahan sitä osaa nukkua monta yötä viikosta ihan yksin). Toukokuussa asemapaikka siirtyy kotikaupunkiin ja elämä normalisoituu.

Tämä tarkoittaa sitä, ettei enää tarvitse miettiä sitä vaihtoehtoa, että Toivo lentää kauas pois eikä palaa enää koskaan. Periaatteessa nyt (ei vielä, mutta ehkä joskus) voisi olla mahdollista etsiä yhteinen koti ja perheytyä. Ehkä.  

  

Kuka kulkee sillallani, kysyi peikko, kun aasit loikkivat vihreämmille niityille.

Laukku on puoliksi pakattu ja vessa pesty. Olisi pitänyt myös imuroida ja raivata pojan huone (ostimme eilen uuden maton ja olemme erimielisiä siitä vaihdetaanko matto, kun tavarat on raivattu matolta vai vasta kun tavarat on raivattu myös maton ympäriltä). On jotenkin stressaantunut olo. Näin viime yönä unta pupuista, jotka raivostuivat paviaaneille ja raatelivat näiltä silmät päästä. Alitajunnallani menee selvästi lujaa.

Tyhjensin tiskikoneen (senkin tein!) ja tunsin iloa siitä, että pystyn nostamaan painavahkoa lautaspinoa. Toisinaan mietin kuinka upeaa on, että jaksan nousta portaat raskaiden kauppakassien kanssa. Hämmästelen aika usein niitä itsestäänselvyyksiä, joihin kehoni kykenee. Tässä hetkessä.

Jos jotain odotan kauhulla niin sitä, kun olen raihnainen enkä enää pysty kaikkeen siihen mihin pystyn nyt. Surenko sitä silloin vai mietinkö yhtä vähän kuin nyt mietin sitä, etten ylety ylähyllyille ilman tuolia ja etten ole yhtä vahva kuin vaikkapa Toivo on?

Olen hyvilläni siitä, että osaan nyt, tässä hetkessä, arvostaa ruumistani. Olen ylpeä siitä mihin pystyn ja kuinka paljon jaksan. Minun mieleni on tyytyväinen tässä kehossa.

Olen hyvilläni myös siitä, että näen nyt vartaloni kauneuden. Parikymppisenä katsoin itseäni erilaisilla silmillä, ja vaikka silloin olin kenties objektiivisesti kauniimpi, olen paljon paremmin sinut itseni kanssa nyt.

Onneksi saan elää tämän arvostuksen ajan: olisi kamalaa olla arvostamatta itseään nyt ja vuosien päästä muistella, että oli se eri hyvä keho, se jota en pitänyt minään. (Onneksi en ole enää 19-vuotias.)

***

- Tuntuu hyvältä olla tässä nyt. Lähellä, sanoin Toivolle iltana eräänä.
- Aina, hän vastasi.

Olen minä tänään

Puhunut yleisölle ja neuvotellut (siitä ne maksavat huomenna palkkaa). Treenannut keskivartalon lihaksia ja pyöräillyt lumisateessa (se liike, jossa pyöritään selältä vatsalleen ja taas selälleen, koko ajan kädet ja jalat ilmassa, on minusta hauska). Varannut pojalle ajan parturiin (suuri, suuri saavutus) ja ostanut lahjan huomisille kaverisynttäreille. Käynyt ruokakaupassa (hyvin pikaisesti ostaen vain sen mitä nyt ihan välttämättä tarvitaan. Paitsi että rasvan sijasta muistin ostaa vohveleita, joita ei ehkä aivan välttämättä olisi tarvittu). Pessyt koneellisen pyykkiä ja laittanut astianpesukoneen päälle (kotityöt ovat nykyaikana erittäin raskaita ja vaativia). 

Eiköhän siinä ole yhdelle päivälle ihan riittävästi. Juuri enempää en ainakaan ajatellut puuhastella.

Ärsyttäviä Asioita

Illalla nukkumaan mennessäni en poikkeuksellisesti haaveillut mukavista asioista enkä silitellyt Toivoa (minustakin on hyväksi, että Toivo on välillä kotonaankin. Siksi en ole aivan varma siitä olisiko yhteinen koti loppujen lopuksi paras mahdollinen idea). Sen sijaan tein mielessäni listaa ärsyttävistä asioista:

• "Kihloihin menon jälkeen alettiin miettiä, että pitäiskö joskus mennä naimisiinkin. Ja niin minä sitten päätin kosia." Kihlaus on lupaus avioliitosta! Ei kihlauksen jälkeen enää pitäisi mietiskellä mennäänkö joskus naimisiin (paitsi, jos iskeekin epävarmuus, mikä on toki ihan ymmärrettävää).
• "Pikkuprinsessamme sai kasteessa nimen Se ja Se." Ei! Kasteessa ei saada nimeä, vaan kasteessa pikkuprinsessa Se ja Se otetaan seurakunnan jäseneksi. 

(Joo, eivät ole isoja asioita, mutta sillä tavalla periaatteellisia, että haarukka riipii sieluni lautaspinnalla, kun noin puhutaan. Tosin taustalla on isompikin kuva kuin pelkkä välimerkkien ihastelu: ihmisillä on virheellisiä käsityksiä siitä kuinka asiat menevät. Esimerkiksi kun Poikanen syntyi, minulta ihan oikeasti kysyttiin, kuinka lapsi saa nimen, jos häntä ei kasteta. Puhumattakaan vaikkapa keskusteluista homojen oikeudesta avioliittoon: kyllä siellä usein menevät esimerkiksi kirkkohäät ja avioliitto iloisesti sekaisin ihmisten argumentoinnissa. Usein turhanpäiväinen päivittely ja tuomitseminen ovat seurausta siitä, ettei ymmärretä mitä jokin asia tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita.)

• Ihmiset, jotka ovat niin oikeassa, etteivät edes suostu tarkistamaan tietojaan. Esimerkiksi kävelykatu on Suomen tieliikennelain mukaan tarkoitettu jalankulku- ja polkupyöräliikenteelle, vaikka vanhempi herrasmies koiransa kanssa asiasta toista mieltä olisikin. Koska työmatkani kulkee kävelykadun kautta, olen asian melko monta kertaa tarkastanut, enkä varmasti taluta pyörääni kävelykadulla vain siksi, että joku kuvittelee, ettei siinä saa ajaa. 

Aina olen vauhtini hiljentänyt niin, että pystyn huomioimaan muutkin kulkijat, enkä ole ikinä aiheuttanut vaaraa kenellekään muulle kuin itselleni (kerran kaaduin komeasti ajautuessani jäätyneeseen loskaan). En kuitenkaan vanno, ettenkö joskus vielä ajaisi sellaisen jalankulkijan päälle, joka hortoilee pyörätiellä ja pui mennessää minulle nyrkkiä. 

• Se, etten saa sisennettyä tuota edellistä kappaletta (tätä en listannut illalla unta odotellessani).

• Officen muutaman vuoden takaiset muutokset, missä perustoiminnotkin piilotettiin normaalin ihmisen ulottumattomiin. Oliko pakko? Oliko ihan oikeasti pakko?

• Liikenteeseen palatakseni: kääntyvät autoilijat, jotka yrittävät liiskata suoraan etenevän pyöräilijän

• Nykyaikaiset otsikot: "tämä juoma auttaa painonpudotuksessa!" Miksi ei voi kirjoittaa: "vihreä tee auttaa painonpudotuksessa!" Tiedänhän minä, että syynä on klikkausten kalastelu, mutta silti ärsyttää. Minä haluan informatiivisia otsikoita!

•  Elämäntapavalittajat ja yleensäkin ihmiset, jotka eivät näe mitään hyvää missään, koskaan.

 Siinä kai ne oleellisimmat. Pidätän kuitenkin oikeuden palata asiaan.

‎"What did my arms do before they held you?"

(Sylvia Plath)

- Hymyiletkö sinä? Toivo kysyi ja avasi silmänsä.
- Hymyilen. (Hölmösti.)

***

Suosikkikiinalaisravintolani on taas auki (kun oppii hyvälle, on vaikea syödä huonompaa). Onni ja autuus.

Viereisessä pöydässä istui nuori isä noin kolmevuotiaan poikansa kanssa. Isä nousi lautasensa kanssa ylös ruokaa hakeakseen. "Tule, rakas" hän sanoi pojalleen.