If he loves me, if he loves me not.

Toivo haastoi eilen riitaa. Siedin sitä aikani, mutta raja se on minunkin kärsivällisyydelläni. Otin haasteen vastaan. Toivo oli idiootti ja minä olin vihainen.

Merkityksettömistä asioista inttäminen eteni merkityksellisiin menneisiin. Olimme vihaisia ja loukattuja molemmat. Eilen ja joskus aikaisemmin. 

En tiedä mikä käänsi tuulen.

- Mä tykk... Mä rakastan sua hirveän paljon, kun sä tulet lähelle. Kun sä illalla hilaat itsesi minuun kiinni, haluat olla lähellä. Silloin mä tiedän, että sinäkin tiedät... Muulloin mä en aina tiedä..., Toivo sanoi.

[...että tämä on oikein ja että tämä on rakkautta.]  

Tässä todellisuudessa

Sankari hymyilee kirjahyllyssä ylioppilaslakki päässään (18-vuotias Rara ei todennäköisesti olisi kiinnostunut 18-vuotiaasta Sankarista). Minä istun Sankarin äidin punaisessa nojatuolissa enkä voi olla vilkuilematta valokuvaa, vaikka yritänkin keskittyä keskusteluun.

Enkä voi olla ajattelematta niitä iankaikkisia entä jos -ajatuksia: missä me olisimme, jos Sankari olisi vielä elossa? Kuka minä olisin? Ketä minä rakastaisin? 

Keskellä yötä.

Viime yönä unimaailmani oli väkivaltaisen pelottava. Havahduin, ja Toivo ankkuroi minut todellisuuteen nukkumalla samassa sängyssä. (En silti uskaltanut lähteä vessaan, vaikka ajattelinkin, että Toivo todennäköisesti tulee pelastamaan minut, jos ehdin huutaa apua ennen kuin joku hyökkää kimppuuni).

Seuraavat unet edustivatkin sitten tyylisuunnaltaan psykologisempaa kauhua: näin unta Toivon exästä, joka ei unessa ollutkaan niin entinen kuin olisi pitänyt olla. Eikä mikään muutenkaan ollut niin kuin olisi pitänyt olla. Havahduin, ja mietin voinko hakea lohtua Toivon läheisyydestä, kun hän oli se joka unessani aiheutti minulle kipua.

En tiedä miksi unet vyöryivät päälleni nyt, kun oleminen on ollut helppoa. Ehkä juuri siksi.

(En minä oikeasti pidä Toivon exää uhkana.)

***

Huomenna on taas aika lähteä kohti uutta maata. Pakkaaminen ja lähteminen alkavat sujua siinä määrin rutiinilla, että tämän reissun jälkeen voisi olla sopiva hetki pitää pieni tauko matkustamisessa ja odottaa malttamattomuuden tunnetta ennen seuraavien suunnitelmien tekemistä (tuskin siinä kauan menee, sitten kuitenkaan. Nyt vain olen matkustanut tavallista enemmän kuluneen kahden kuukauden aikana).

Ehdotin kyllä jo Toivolle, josko me lähtisimme talvella jonnekin lämpimään yhdessä. Mutta talveen on (onneksi) vielä pitkä aika.   

Mikä on koti?

Tänään seisoin mittanauha kädessäni olohuoneeni nurkassa. Yritin katseellani metsästää tulevaisuuden haamuja.

- Ajattele. Tästä tulee meidän koti, henkäisin Poikaselle.
- Joo joo, joko sä oot mitannu tarpeeksi? Lähetäänkö jo?

Poikaselle siitä tulee neljäs koti. Minulle viidestoista (jos äkkiseltään oikein laskin). Minä toivon, että se on kotimme pitkän aikaa ja että olemme siellä onnellisempia kuin olemme missään aikaisemmin olleet.

Toivon, että Toivokin viihtyy siellä ja on siellä onnellisempi kuin on missään aikaisemmin ollut. Vaikka siitä ei koskaan hänen kotinsa tulisikaan. 



 

Ihmemies

Silloin tuntuu kuin kutistuisin. Romahtaisin kasaan kuin kuoleva tähti.

Silloin kun uskon, ei vaan tiedän, että minua on mahdotonta rakastaa.

- Miksi sinä itket? Pohjimmiltasi? kysyi Toivo.
- Koska minua ei voi rakastaa. Koska minun toiveeni ei koskaan toteudu. Koska minua ei voi rakastaa.

Siksi minä itkin. Ja minä tunsin itseni niin pieneksi. Niin pieneksi.

- Enhän minä sitä koskaan ole yrittänyt sanoa, sanoi Toivo ja otti minut syliinsä.

Minusta tuntui hyvältä, että Toivo antoi minun itkeä. Ei säikähtänyt sitä. Antoi minun olla pieni ja heikko. Ei lähtenyt minnekään. Piti kiinni. Antoi pudota, piti kiinni.

Nyt minä sen ymmärrän: Toivo on niin vahva, pohjimmiltaan, että hän pystyy taistelemaan peikkojani vastaan. Niin halutessaan.  

Huomenna on perjantai. Tiedän sen siitä, että Toivo tulee.

Olen väsynyt. Osin se johtunee matalapaineesta, osin hormoneista, osin siitä, että on lopultakin loma, eikä tarvitsekaan tehdä mitään ja lopuilta osin siitä, että olen tehnyt suuria päätöksiä ihan yksin (kuinka vaikea voi pankinkin valinta olla, jösses).

Tällaisina aikoina kaipaisin toista ihmistä jakamaan päätökset kanssani. Olen toki keskustellut vaihtoehdoista ja valinnoista Toivon, parhaan ystäväni ja vanhempieni kanssa, mutta koska he eivät ole asianomaisia, he voivat vain ottaa kantaa, eivät osallistua päätöksentekoon. Päätökset minun on tehtävä yksin. Kyllä minä siihen pystyn, mutta ottaa se voimille.

[Suorittava työ voi olla raskasta, mutta suunnitteleminen on raskaampaa ja päätöksenteko vielä raskaampaa, jos kaikki tehdään yhtä tosissaan ja tuloksesta vastuu kantaen. Sitä mieltä minä olen.]

Sää on (onneksi?) suosinut omiin oloihin, tai muihin maailmoihin, vetäytymistä.
Olen käyttänyt tilaisuuden hyväkseni ja vetäytynyt Anna Kareninaan (yleissivistyksessäni on vielä useita venäläisten klassikoiden mentäviä aukkoja). Luulenpa, että kirja on liki tuhannesta sivustaan huolimatta nopeasti luettu.

Valitettavasti minun ei tarvitse odottaa viimeisiä sivuja tietääkseni mitä on odotettavissa, sillä jo esipuheen ensimmäisellä sivulla kerrottiin kuinka Annalle käy (esipuheen lukeminen loppuikin sitten siihen). Se ei mielestäni ollut reilua: vaikka kyseessä kuinka olisi klassikko, on ihmisiä, jotka lukevat kirjan ensimmäisen kerran, eivät tunne tarinaa, eivätkä myöskään halua tietää loppuratkaisua etukäteen. Itse yritän aina pysyä etäällä takakansista, referaateista ja elokuvaversioista, jos minulla on aikomuksena lukea kirja. Jatkossa yritän muistaa pysyä kaukana myös esipuheista. 

Rivien välit.

- Haenko sut perjantaina asemalta? kysyin Toivolta.
- Jaa, sellainenkinko vaihtoehto olisi olemassa.
- Kyllä mä voin sut hakea, jos haluat kyydin.
- Minua ei ole kukaan ikinä hakenut asemalta.
- Minä haen. (Kuule: minä rakastan sinua.)