Tänään on hyvä päivä!

Työmatkani varrella on hotelli, jonka vieraat usein parveilevat pyörätiellä. Tänään siinä oli bussillinen turisteja. Hiljensin hyvissä ajoin ja harkitsin vaihtoehtoisia reittejä (pyöräteillä hortoilevat ihmiset ovat usein arvaamattomia), mutta turistit tekivätkin tilaa heti, kun yksi heistä oli huomannut minut. Toiminta oli ihailtavan nopeaa ja systemaattista, mutta yllätykset eivät loppuneet siihen: pyöräillessäni kunniakujan läpi nämä keski-iän ylittäneet saksalaiset (?) alkoivat taputtaa ja hurrata (ehkä hekin olivat lukeneet eilen sen Hesarin jutun ilmiötaiteilijasta). Minua hymyilytti.

*

Sähköpostissa odotti viesti, jossa luki: "Rara, sinä olet hyvä ihminen."

*

Lounastin kahden ihanan naisen kanssa suosikkikiinalaisessani. Päätimme tehdä kesällä jotain hauskaa ja mukavaa. Jotain uutta (ja vanhaa ja sinistä ja lainattua). Menemme vaikka kyläpäiville tai kuuntelemaan humppabändiä.

*

Luin Aurinkomatkojen matkatestaajaperhehausta. Perheiden perustelut miksi juuri he olisivat sopiva testaajaperhe olivat osin hyvinkin sydämeensattuvia (tosin, kai tuollaisessa jutussa sopivuutta ilmentäisi ennemminkin kyky testata ja tuottaa tarvittua materiaalia kuin perheen sosiaalinen tilanne, mutta en nyt mene siihen).

Perusteluja lukiessani tunsin kiitollisuutta: minun lapseni on terve ja hengissä (vaikka onkin erilainen) ja minä pystyn näyttämään hänelle maailmaa. Minulla on kaikki hyvin. Se on aika paljon se.

*

Sain tänään tehtyä viimeiset kaksi sopimusta. Toisen kanssa olin tahkonnut melkein vuoden, toisen kanssa liki puoli vuotta. Tuntuipa hyvälle.

*

Sain uuden työläppärin, kun menin kyselemään sen perään.

- Mikko sanoi, että uudet läppärit olisivat tulleet. Milloinkohan saisin omani? kysyin.
- No tuossahan se on odottanut viikon, että toisit mokkulasi, että saan siitä SIM-kortin siirrettyä koneeseen, vastasi ATK-tuki(?)henkilö.
- Ootko sä laittanut siitä viestiä tai jotain jossain välissä, kun mulla on mennyt kokonaan ohi.
- Enpä oo.
- Ookei. No hei, jos se on muuten valmis niin voinko mä ottaa sen nyt, kun olen ensi viikon reissussa ja vanha kone herjaa akusta. Laitetaan se SIM-kortti sitten myöhemmin.
- Käyhän se niin. Mä tuun kohta tuomaan tämän.
- Hyvä, kiitos.

[Huonompana päivänä voisin sanoa jotain siitä kuinka hienosti homma meidän talossa toimii, mutta tänään en jaksa.]

*

   *



*

Aika paljon hyvää yhdelle päivälle. Bonuksena tänään on perjantai ja Toivo tulee viereeni nukkumaan. 

En haluaisi elää ikuisesti.

Luin tänään mielenkiintoisen lauseen "Situationistit olivat sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä ei kuole koskaan, koska he ovat kuolleita jo eläessään." (Juttu kokonaisuudessaankin on mielenkiintoinen.)

Olen jo pitkään sanonut, etten halua kuolla eläessäni. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua. En halua kulkea automaatio-ohjauksella, ottaa mielipiteitä annettuina enkä niellä purematta.

Minulla on jo pitkään ollut tavoitteena tehdä tai kokea jotain uutta joka päivä. Ei se (aina) tarkoita mitään suurta ja mullistavaa (kuinka voisikaan tarkoittaa). Uudet asiat voivat olla myös pieniä ja yksinkertaisia: valitsen vaikka sellaisen kadun, jota en ole koskaan ennen kulkenut (kulkemattomia katuja riittäisi tässäkin kaupungissa moneksi vuodeksi). 

En minä ihan joka päivä tee jotain uutta, mutta monena päivänä kuitenkin: tiistaina valitsin eri reitin, eilen söin quorn-fileetä ja tänään pidin uuden konseptin mukaisen palaverin. 

Olisin todennäköisesti tehnyt kaikki nuo asiat jokatapauksessa, mutta nyt ne tehdessäni tiedostin tekeväni jotain uutta ja se teki minut iloiseksi. Tunsin olevani elossa.

Täytän sata vuotta tiistaina (mutta siihen on vielä jokunen vuosi).

Hyvin minä itseäni tsemppaan, mutta silti mieleni välillä karkaa ajattelemaan ei kuitenkaan koskaan -ajatuksia. Tällä kertaa lähinnä se asumisen suhteen.

Minun ihan oikeasti pitäisi olla armollisempi itselleni. Vaikka arkailuni olisi ollut paha, paha, paha virhe, maailma ei kaadu siihen (ei edes minun maailmani). Ihan oikeasti.

***

Luin tänään, että SAP on palkkaamassa satoja autisteja, koska he haluavat löytää ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin muut ja näin parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Luulen, ettei Poikasella diagnosoida Aspergerin syndroomaa, vaan Asperger-piirteisyys (Aspergerin syndrooma kuuluu autismin kirjoon). Oli tutkimusten lopputulos mikä tahansa, tiedän jo nyt, että Poikanen on ajatusmaailmaltaan erilainen (ei häiriintynyt, vaan erilainen!) ja minusta on lohdullista ajatella, että joissakin paikoissa erilaisuutta ja sen mahdollisuuksia ymmärretään jo nyt. Ehkä kymmenen viidentoista vuoden päästä, kun Poikanen etsii paikkaansa maailmassa, hänen erilainen tapansa ajatella nähdään vahvuutena eikä heikkoutena.

***

Selailin vanhoja kalentereita: neljä vuotta sitten tänään Sankari palasi Irakista, halasi minua tuossa kirjahyllyn edessä ja tuoksui miehelle, vaikka haisikin tavanomaisesta poiketen tupakalle. Me söimme sängyssä baklavia ja minä taisin olla aika onnellinen.

Kaksi vuotta sitten Toivo oli suudellut minua ensimmäisen kerran ja lähtenyt sitten kauas pois. Minä odotin hänen paluutaan. Toivoin, että hän suutelisi minua toisenkin kerran. Ja kolmannen. (Toiveeni toteutui.)

Tänään olen tässä. Hyvässä paikassa, mutten perillä.

Kahden vuoden päästä on perjantai, neljän vuoden päästä maanantai. Jossain lienen silloinkin. En uskalla arvailla missä (samalla sohvalla katselemassa samoja puita kuin nytkin?). 

Riittävän paljon on vielä mahdollista.

Viime yönä unissani pyöri asunto, josta en tehnyt tarjousta. Tunnelma oli ahdistava. Sitten menin katsomaan toista asuntoa - sellaista, jossa oli niin iso vaatehuone, että sinne mahtui nojatuolikin - ja huokasin helpotuksesta: tämä se on.

Tuskin saan koskaan niin isoa vaatehuonetta, mutta jollakin tavalla elämän puitteet varmasti vielä muuttuvat.

Lauantaina en vielä ollut valmis luopumaan tästä mitä minulla nyt on (isompi parveke ja enemmän kaappitilaa kuin siinä asunnossa olisi ollut), vaikka vain luopumalla jostakin voin saada tilaa uudelle. Ehkä tuo episodi tapahtui juuri siksi, että muistaisin tuon: mikään ei muutu, jos en ole valmis luopumaan siitä mitä nyt on.

Tänään lupaan itselleni: minä luovun tästä kodista, kun tilaisuus tulee. Annan tämän elämänvaiheen jäädä taakse. Luovun siitä huolesta, ettei Poikanen elä onnellista elämää. Minä voisin luopua myös tarpeesta todistaa itselleni (niin, itselleni, ei koskaan kenellekään muulle), että olen riittävän hyvä. Voisin antaa jo olla ja uskoa niitä, jotka tuntevat minut ja pitävät minusta silti (riippumatta siitä kuinka monessa maassa olen käynyt, kuinka monta kertaa punnerran minuutissa tai kuinka hienosti pärjään aivan kaikessa pyytämättä apua). 

Mikä on vielä mahdollista?

Istuin illalla parvekkeella. Toivo istahti viereiseen tuoliin.

- Minusta tuntuu ihan nössölle, sanoin.
- Sen asunnon takiako? Toivo kysyi.
- Niin. Jos minä olin jo järjen tasolla valmis tekemään siitä tarjouksen, miksen minä sitten uskaltanut tehdä sitä? Miksen? Miksi minä olen tällainen vetkutteleva nössö, joka ei saa mitään aikaiseksi? Minä varmaan asun tässä seuraavat 60 vuotta ja... Harmittaa.

Olin hiljaa. Katselin tuulessa tanssivia puita. Paha olo myllersi minussa.

- Miksi minä en saanut sellaista normaalia lasta? Synttäreillä olleet kaksoset olisivat varmasti yhteensä helpompia kuin Poikanen, jatkoin.
- Eihän Poikanen nyt niin epänormaali ole, Toivo sanoi.
- Voisi tilanne olla paljon huonompikin. Mutta silti.

Katselin puita. Itkin hiljaa. Toivo silitti jalkaani.

- Ajattele kuinka epäreilua on, että ajattelen, että saisinpa vaihtaa lapseni helpompaan. Kuinka surkea äiti olen.
- Jokaisella äidillä on varmasti joskus tuollaisia ajatuksia, Toivo sanoi ja silitti jalkaani.

En uskonut Toivoa. Rakastin häntä.

Kun kaikki on vielä mahdollista.

Tänään on hyvä olla minä. En minä tiedä muuttuuko mikään, minäkään, koskaan kummemmaksi, mutta tänään minusta tuntuu, että olen oikealla polulla. Omalla polullani.

Minusta on tulossa päällikkö ja Poikanen pääsi pienryhmään. Toivon, että molemmat ovat muutoksia parempaan suuntaan.

Huomenna menen katsomaan asuntoa, josta voisi tulla kotini. Pankki suhtautui ajatukseen myötämielisesti, mutta minun pitää vielä miettiä, ynnäillä ja punnita ennen kuin teen päätöksiä (tunnetila viitaa siihen, että olen valmis hyppäämään ja ottaamaan riskejä, mutta eipä minusta koskaan tiedä).

Minä toivon, että tämä alkavan kesän viherrys kestäisi kauemmin. Tämä tunne, kun kaikki jäätelöt ovat vielä syömättä, loma pitämättä ja varpaat vasta odottavat kosketustaan hiekkaan ja nurmikkoon.

On tunnevammaisellakin tunteet.

Sen enempää minulla kuin Toivollakaan ei ole turvallista kiintymyssuhdemallia. Minun mallini on välttelevä. Minulla on myönteinen käsitys itsestäni, mutta en usko, että toiseen ihmiseen voisi (parisuhteessa) luottaa tai tukeutua. En usko, että kukaan haluaa minua lähelleen tai jos haluaa, uskon syyn siihen olevan käytännöllinen. En usko, että kukaan haluaa kiintyä minuun.

Minä tiedostan mallini ja yritän tietoisesti muuttaa sitä. Haluan oppia luottamaan toiseen ihmiseen. Haluan päästä ja päästää lähelle. Se ei ole minulle helppoa, mutta minä yritän.

Toivon malli on joko välttelevä tai pelokas, tai jotain siltä väliltä.

Toivo pelkää satuttavansa itsensä. Hän pelkää, ettei riitä eikä ole hyvä omana itsenään. Hän stressaantuu, kun ei yllä rimaan, jonka kuvittelee yhteiskunnan, vanhempiensa ja minun hänelle asettaneen. Toivo ei halua epäonnistua. Hän ajattelee, ettei ole parisuhdeihminen. Että hänen on parempi olla yksin.

Minä en usko, että yksikään ihminen valitsisi yksinäisyyttä, jos vaihtoehtona olisi elämä turvallisessa ja läheisessä ihmissuhteessa. Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät (enää) halua, pysty, jaksa tai uskalla hakea läheisyyttä, mutta en todellakaan usko, että yksikään lähtökohtaisesti valitsisi yksinäisyyttä. Yksin oleminen on huonoa parisuhdetta parempi vaihtoehto, mutta turvallinen, kiintymystarpeet täyttävä ihmissuhde on ihmiselle paras paikka olla. 


En siis usko Toivoa, kun hän sanoo, että hänen ehkä olisi parempi olla yksin. Tiedän, ettei hänen olisi. Tiedän, että hän pelkää. Eikä siinä pelossa ole mitään pahaa. Mutta kun pelottaa, on parempi mennä syliin silitettäväksi kuin käpertyä sikiöasentoon ja yrittää pärjätä yksin.

Meillä on matkaa turvalliseen kiintymykseen, ja on täysin mahdollista, että jompikumpi haluaa luovuttaa ennen kuin pääsemme sinne saakka, mutta olen silti - kaikesta sanotusta ja sanomatta jätetystä ja omista tunnevammoistani huolimatta - varma siitä, että Toivo rakastaa minua (tavalla, jolla minä rakkauden ymmärrän). 

"Minä haluaisin, että sinä saisit kaiken mitä haluat", Toivo sanoi. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut sanoa rakastavansa minua.

"Minusta sinä olet hyvä ihminen", minä sanoin. Olisin yhtä hyvin voinut sanoa rakastavani häntä.