Edellinen oli mies balancessa noin vuosi sitten.

Vanhempaintoimikunnassa oli mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kun hän vielä mainitsi pyöräilevänsä ympäri vuoden, olin valmis jättämään tilauksen pikatoimituspyynnöllä.

En minä mitään tee, tietenkään. Mies on varmasti varattu (vaikkei hänellä sormusta ollutkaan) ja niin olen minäkin, ja vaikka ei/en olisikaan, en silti tekisi mitään, koska minä en tee tuollaisissa tilanteissa mitään. Sitä paitsi mieshän voi oikeasti olla ikävä ihminen.  

Mutta hyvin, hyvin harvoin törmään miehiin, joihin reagoin noin. Siinä reaktiossa on oma viehätyksensä. Toivon silti, että tunne oli ohikiitävä, sillä en halua käyttää seuraavia kokouksia siihen, että yritän olla tuijottamatta.

*

Olen täysin tietoinen siitä, että tunnen vetoa sellaisiin miehiin, joita ei ole tehty sokerista. Niihin, jotka polkevat pyörällä 30 asteen pakkasessa ja räntäsateessa. Niihin, jotka eivät valita, vaan tekevät. Jotka ovat fyysisesti minua vahvempia ja joilla on vähintään yhtä paljon sinniä kuin minulla.

Ei se haittaa, jos pelottaa.

Kävin Kaukana Poissa. Ihan yksin. (En kysynyt ketään mukaani. Halusin lähteä yksin.)

Taas monet ihmettelivät rohkeuttani. Itse en vieläkään osaa pitää yksin matkustamista rohkeana (ottaen huomioon, etten lähde sellaisiin paikkoihin, joihin ei valkoisena naisena ihan oikeasti kannata mennä yksin).

Rohkeus vaatii mielestäni riskiä tai vaaraa. En pidä suurena riskinä sitä, että joku teki minulle pahaa vieraassa kaupungissa - jos hullu on hyökätäkseen kimppuun, se voi aivan yhtä hyvin tapahtua kotikaupungissa. En jaksa, enkä halua pelätä tuollaista.

En halua pelätä myöskään sitä, etten osaa toimia oikein jossakin paikassa tai tilanteessa. Tiedän, etten aina osaa, mutta ei se haittaa. Kun myöhästyy junasta, menee väärään bussiin tai painaa vahingossa invavessan hälytysnappia (minä luulin, että se on huuhtelu!) ja selviää silti, sitä oppii, että asioilla on taipumus järjestyä. Kun saa bussilipun ostettua, itsensä ruokittua ja löytää vessan, sitä oppii, että elämä kantaa.

Enkä minä pelkää yksin olemista. Minä viihdyn omissa ajatuksissani ja seurassani. Minusta on mukava istahtaa penkille, katsella muita ihmisiä, kirjoittaa ajatuksiani pieneen vihkooni. Minun ei ole pakko jakaa jokaista hetkeä toisen ihmisen kanssa. Ei puhua joka päivä.

Joskus huomaan jonkun ihmettelevän yksin olemistani: eikö tuolla rassukalla ole ketään, voi toista. Joskus se häiritsee hetken, mutta jos en matkustaisi yksin vain siksi, että joku voi luulla, ettei kukaan halua olla kanssani, olisin omissa silmissäni aika säälittävä.

Muiden silmissä matkustaminen tekee minusta rohkean. Omissa silmissäni rohkeutta on se, että olen uskaltanut rakastaa ja että olen uskaltanut sanoa sen ääneen. Siinä voi tulla hylätyksi, riittämättömäksi, sydänrikoksi. Ne ovat todellisia vaaroja, pelottavia asioita.

 
 (Vielä yksi näkökulma tuli mieleeni: onko yksin matkustamisessa rohkeutta se, että kukaan ei ole mukana tsemppaamassa ja turvaamassa selustaa? Kukaan ei lohduta, eikä ketään voi ottaa kädestä kiinni, jos pelottaa.

Ehkä olen jo liian tottunut, elämässä yleensä, siihen, ettei kukaan turvaa selustaani. Että yksin on pärjättävä ja sillä hyvä. Jolloin yksin matkustaminen ei tuo tilanteeseen oleellista muutosta.

Siinä mielessä ns. rohkeus on vähän surullistakin.Uskon, että ihmiselle on hyväksi olla, ja uskaltaa olla, riippuvainen toisesta ihmisestä.)
 

Turvassa.

Jotkut kaipaavat alkujännitystä ja -ihastusta aina uudestaan ja uudestaan ja ovat valmiita luopumaan suhteesta, kun tunteet eivät enää tulvi. 

Minä en ole koskaan ollut erityisen innostunut aluista. Ne ovat liian hankalia. Kuluttavia.

Vaikka tunteeni Toivoa kohtaan olivat alkuvaiheessakin huomattavasti hillitymmät verrattuna siihen voimaan, jolla esimerkiksi hyvä ystäväni miehiin ihastuu ja rakastuu, oli suhteemme alku kömpelö ja koliseva (ja alulla tarkoitan nyt ensimmäistä kahta vuotta. Minä olen hidas ihminen.).

Nyt on paljon helpompaa. 

Minusta on ihanaa hymyillä hellästi toisen heikkouksille ja tietää, etteivät ne ole sellaisia, jotka kaatavat veneen. On huojentavaa ymmärtää toisen mielenliikkeitä ja toimintatapoja. On vapauttavaa suunnitella yhteistä tekemistä kuukausien päähän tulevaisuuteen. On hyvä sulaa tuttuun vartaloon, tuntea tuoksu.

En kaipaa pyöriviä sukkia, sekavaa päätä, enkä vuoristorataa. Minä haluan juuri tätä rauhallista hyvää oloa. Minusta tämä on suurinta mitä on. Tämä on paljon suurempaa kuin tuli.

Marianne: Can he love her? Can the soul really be satisfied with such polite affections? To love is to burn - to be on fire, like Juliet or Guinevere or Eloise. 
Mrs. Dashwood: They made rather pathetic ends, dear.
Marianne: Pathetic? To die for love? How can you say so? What could be more glorious? 
(Jane Austen: Sense and Sensibility)

Ihan hyvä viikko on ollut.

- Koetko, että sinua sitoo liikaa, jos meillä on auton yhteishuoltajuus? kysyin Toivolta sängyssä peiton alla.
- En, Toivo nauroi ja puhui sitten siitä kuinka hänen mielestään olisi järkevää, jos myös minulla ja Poikasella olisi auto käytössämme.
- Minä tarkoitin sillä sitomisella lähinnä sitä, että jos sinä omistat auton ja minä olen sen haltija, niin silloin sinä et voi vain sanoa heippa ja hävitä noin vain koskaan takaisin tulematta, vaikka haluaisitkin.
- No en minä kyllä sellaista ole ajatellutkaan.

Huomaan, että vieläkin varaudun siihen, että tämä suhde voi äkkiarvaamatta poksahtaa kuin ilmapallo. Vaikka ehkä enää ei tarvitsisi.

*

- Äiti, onko tänään dokumentti-ilta? kysyi Poikanen tiistaina.
- Ei, tiededokumentti tulee maanantaisin, historia keskiviikkoisin ja Avara luonto lauantaisin. Tänään on tiistai, vastasin ja tunsin suurta iloa siitä, että tuo lapsi on minun poikani.

*

Kävin ystäväni - sen kaikista rakkaimman - kanssa teellä. Puhuimme kikkelikuvia lähettävistä miehistä.

Jos joskus kirjoitan opaskirjan miehille naisista, mainitsen siinä aivan varmasti, ettei naisille kannata lähettää kuvaa kikkelistä, sillä vaikka jostakin todennäköisesti löytyykin nainen, joka kuvista innostuu, ei nainen lähtökohtaisesti valitse miestä peniksen ulkonäön perusteella. Ei vaikka se olisi kuinka hieno tahansa.

Ei.

(Motiivi toki voi myös olla halu paljastaa itsensä, tai kenties jopa huumori, mutta useimmiten kuvia kuitenkin tunnutaan lähettävän sillä ajatuksella, että kyllä se nainen tästä innostuu, vaikka ei muuten innostuisikaan. Nettideittikokemuksia muistellen.) 

Teippi ja muita elämän suuria kysymyksiä.

Nukahdin yhden jälkeen. Heräsin ennen kuutta. Yritin ajatella Mukavia Asioita, mutta mielessäni pyöri rakentajanteippi, suojamuovi, väärät valinnat ja rinnakkaiset todellisuudet.

Pakenimme viikonloppuna putkiremonttia välikotiin. Eilen kasasin kotona tavaroita ja kiroilin suojamuovin kanssa. Teippi loppui kesken eli pääsen vielä tänään jatkamaan projektia. [Innostukseni kuultanee äänestäni.] Sitten pitää vielä saada välikoti jonkinlaiseen järjestykseen, minkä jälkeen on aika selvittää kuka piirtää kuvan tulevasta kylpyhuoneestani [tekisi mieli sanoa muutama valittu sana suunnittelutoimiston ammattitaidottomasta idiootti-insinööristä, joka ei ole vaivautunut vastaamaan mihinkään kysymyksiin, vaikka nimenomaan häneen piti olla yhteydessä mahdollisten muutosten osalta. Tämän kaiken olisi voinut hoitaa jo kauan sitten.].

Olen väsynyt.

Siirsimme välikotiin vain sellaiset tavarat, joita todella tarvitsemme seuraavien kolmen kuukauden aikana. Kotiin jäi paljon tavaraa, joista vain osa selittyy esimerkiksi sillä, ettei juuri nyt tarvita kesätavaroita. Käytännössä meillä on siis hirvittävästi tavaraa, jota emme välttämättä tarvitse. Osa voidaan vielä perustella viihtyisyydellä ja mukavuudella, mutta olen valmis väittämään, että jäljelle jää silti valtava määrä määrä tavaraa, joka pyörii nurkissa joko siksi, että siihen liittyy muistoja, siksi että sille voi hyvinkin vielä joskus olla käyttöä, siksi että en tiedä mihin muuallekaan tavaran laittaisin kuin takaisin kaappiin tai siksi, etten edes tiedä, että meillä on tällainenkin esine. Tällekin asialle voisi ehkä joskus tehdä jotakin?


*

Paitsi irtaimistoa ja rakentajanteippiä, olen viime aikoina miettinyt myös elämää yleensä. Olen tuntenut pettymystä ja vihaa siitä, että elämäni meni näin, eikä toisin.

Miksi se 19-vuotias kiltti opiskelijatyttö, josta kasvoin minä, tapasi sellaisen miehen, joka ei oppinut ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään? Missä olivat silloin kaikki peruskivat insinöörit, joista yhden kanssa voisin nyt elää hyvää arkea ja onnellista perhe-elämää? Miksi en tunnistanut epätervettä parisuhdetta ajoissa? Miksi minusta piti tulla erityistarpeisen lapsen yksinhuoltajaäiti? Miksi Sankarin piti kuolla? [Sankari asui samalla tiellä, jossa meidän välikotimme sijaitsee. Alue ei ole minulle muuten tuttu ja siellä liikkuminen nostaa jostain syvältä pintaan kylmää vettä.]
Miksi olen suhteessa, jossa vielä kolmen vuoden jälkeenkään ei ollut itsestäänselvää ollaanko yhdessä vai ei ja jos ollaan niin kuinka kauan? Entä jos en taaskaan tunnista epätervettä parisuhdetta ajoissa? [Toivo ei käytä minua hyväkseen niin kuin ex käytti ja osaa olla vastuullinen aikuinen eli ainakaan samalla tavalla tämä suhde ei ole epäterve. Mutta on kai niitä muitakin tapoja.]

Miksi minusta tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa? Olenko minä epäonnistunut kaikessa?

Olen väsynyt.

*

Osaisinko olla onnellinen, jos en olisi epäonnistunut kaikessa siinä, missä olen epäonnistunut? Jos epäonnistuminen lisää onnellisuutta, onko se silloin epäonnistumista?

En minä tiedä paljon mistään mitään.

Sen tiedän, etten voi muuttaa mennyttä ja ettei elämä mene suunnitellusti. Tiedän, ettei rakkaus yksistään riitä ja että ihmiset kuolevat. Tiedän, että olisin voinut monessakin tilanteessa toimia toisin. Ehkä tyhmemminkin.Tiedän, että ylpeys on yliarvostettua, mutta itsekunnioitus välttämätöntä. Tiedän, että liiallinen vahvuus on heikkous. Tiedän, ettei mikään kestä ikuisesti, ei hyvässä eikä pahassa. Tiedän elämän olevan aaltoliikettä.

Tiedänhän minä myös, että voisin elää hirvittävän paljon huonompaakin elämää, hitto vie. Mutta joskus sitä ajattelee myös sitä elämää, joka olisi parempi kuin tämä. Kai sekin on sallittua. Surra joskus sitä mikä olisi voinut olla.

Jospa ensi yönä saan nukuttua.

["Olin kivi, joka murretaan,
olin savu, joka hajoaa tuuleen,
mutta kulkija, kerran,
vapise tomuni ääressä
kaiken sen tähden
mitä olisin voinut olla."
Mika Waltari ]

Kyllä kiitos.

Juttelin ystäväni kanssa ovulaatiosta. Ystäväni on syönyt pillereitä 18-vuotiaasta saakka, minä en ole käyttänyt hormonaalista ehkäisyä aikoihin (enkä aio enää ikinä käyttää).

Kerroin huomanneeni ovulaation vaikuttavan seksuaaliseen halukkuuteen.  Ystäväni puolestaan sanoi haluavansa seksiä ilman ovulaatiotakin.

Minä uskon sen. Haluan minäkin muulloinkin.

Mutta ovulaation aikana miehet näyttävät toisenlaisilta. Silloin tekisi mieli tarttua tuntematonta vastaantulijaa paidan kauluksesta ja käyttää häntä törkeästi hyväksi (minkälainen maailma olisi ilman sosiaalisia normeja? Todennäköisesti sellainen, jossa kiskotaan tuntemattomia vastaantulijoita paidan kauluksesta pusikkoon.). Silloin on tuskaisaa olla miehettä.

Ovulaatiohalu on jotain aivan muuta kuin halu.

(Onneksi Toivo tulee sunnuntaina kotiin. Minä ehkä selviän sinne asti käymättä käsiksi kiinteistöhuollon poikaseen, joka ei edes ole yhtään minun tyyppiäni.)

Viisi yötä vielä.

Minä olen nukkunut yksin kymmenen yötä (eli aivan hirveän pitkän ajan). Toivo on toisella mantereella.

Viime viikosta selvisin vielä suhteellisen kivuttomasti, mutta nyt olen alkanut tuntea oloni puutteelliseksi. Enkä tarkoita seksin puutetta (vaikka sekin on valitettava tosiasia), vaan jotain perustavammanlaatuista puutetta.

Minusta tuntuu kuin olisin vähitellen vajuva ilmapallo.

Koska viihdyn mainiosti ihan itseksenikin, enkä mielestäni ole Toivosta millään tavalla riippuvainen, oli minun hetki pohdittava miksi minusta tuntuu siltä kuin osa minusta olisi repäisty irti.

Mietin voisiko kyse olla siitä, että yhdessä me olemme enemmän kuin osiemme summa (1+1 > 2), ja ollessamme pidempään erillämme alamme menettää yhdessäolon lisäarvoa (se osa, joka on enemmän kuin kaksi häviää jonnekin, koska se ei kuulu kummallekaan).  

Tai sitten tämä on yksinkertaisesti se tunne, jota yleisesti kutsutaan ikäväksi.

(Onko ikävä sitten sitä menetettyä lisäarvoa?)

Edelleen tiedostan, että on aivan valtavan iso asia, että elämässäni on ihminen, jonka vieressä saan suhteellisen säännöllisesti nukkua. (Ihminen, joka tuoksuu hyvälle eikä edes kuorsaa.) Määräaikainen, kohdennettu ikävä on etuoikeus.