Edellinen oli mies balancessa noin vuosi sitten.

Vanhempaintoimikunnassa oli mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kun hän vielä mainitsi pyöräilevänsä ympäri vuoden, olin valmis jättämään tilauksen pikatoimituspyynnöllä.

En minä mitään tee, tietenkään. Mies on varmasti varattu (vaikkei hänellä sormusta ollutkaan) ja niin olen minäkin, ja vaikka ei/en olisikaan, en silti tekisi mitään, koska minä en tee tuollaisissa tilanteissa mitään. Sitä paitsi mieshän voi oikeasti olla ikävä ihminen.  

Mutta hyvin, hyvin harvoin törmään miehiin, joihin reagoin noin. Siinä reaktiossa on oma viehätyksensä. Toivon silti, että tunne oli ohikiitävä, sillä en halua käyttää seuraavia kokouksia siihen, että yritän olla tuijottamatta.

*

Olen täysin tietoinen siitä, että tunnen vetoa sellaisiin miehiin, joita ei ole tehty sokerista. Niihin, jotka polkevat pyörällä 30 asteen pakkasessa ja räntäsateessa. Niihin, jotka eivät valita, vaan tekevät. Jotka ovat fyysisesti minua vahvempia ja joilla on vähintään yhtä paljon sinniä kuin minulla.

Ei se haittaa, jos pelottaa.

Kävin Kaukana Poissa. Ihan yksin. (En kysynyt ketään mukaani. Halusin lähteä yksin.)

Taas monet ihmettelivät rohkeuttani. Itse en vieläkään osaa pitää yksin matkustamista rohkeana (ottaen huomioon, etten lähde sellaisiin paikkoihin, joihin ei valkoisena naisena ihan oikeasti kannata mennä yksin).

Rohkeus vaatii mielestäni riskiä tai vaaraa. En pidä suurena riskinä sitä, että joku teki minulle pahaa vieraassa kaupungissa - jos hullu on hyökätäkseen kimppuun, se voi aivan yhtä hyvin tapahtua kotikaupungissa. En jaksa, enkä halua pelätä tuollaista.

En halua pelätä myöskään sitä, etten osaa toimia oikein jossakin paikassa tai tilanteessa. Tiedän, etten aina osaa, mutta ei se haittaa. Kun myöhästyy junasta, menee väärään bussiin tai painaa vahingossa invavessan hälytysnappia (minä luulin, että se on huuhtelu!) ja selviää silti, sitä oppii, että asioilla on taipumus järjestyä. Kun saa bussilipun ostettua, itsensä ruokittua ja löytää vessan, sitä oppii, että elämä kantaa.

Enkä minä pelkää yksin olemista. Minä viihdyn omissa ajatuksissani ja seurassani. Minusta on mukava istahtaa penkille, katsella muita ihmisiä, kirjoittaa ajatuksiani pieneen vihkooni. Minun ei ole pakko jakaa jokaista hetkeä toisen ihmisen kanssa. Ei puhua joka päivä.

Joskus huomaan jonkun ihmettelevän yksin olemistani: eikö tuolla rassukalla ole ketään, voi toista. Joskus se häiritsee hetken, mutta jos en matkustaisi yksin vain siksi, että joku voi luulla, ettei kukaan halua olla kanssani, olisin omissa silmissäni aika säälittävä.

Muiden silmissä matkustaminen tekee minusta rohkean. Omissa silmissäni rohkeutta on se, että olen uskaltanut rakastaa ja että olen uskaltanut sanoa sen ääneen. Siinä voi tulla hylätyksi, riittämättömäksi, sydänrikoksi. Ne ovat todellisia vaaroja, pelottavia asioita.

 
 (Vielä yksi näkökulma tuli mieleeni: onko yksin matkustamisessa rohkeutta se, että kukaan ei ole mukana tsemppaamassa ja turvaamassa selustaa? Kukaan ei lohduta, eikä ketään voi ottaa kädestä kiinni, jos pelottaa.

Ehkä olen jo liian tottunut, elämässä yleensä, siihen, ettei kukaan turvaa selustaani. Että yksin on pärjättävä ja sillä hyvä. Jolloin yksin matkustaminen ei tuo tilanteeseen oleellista muutosta.

Siinä mielessä ns. rohkeus on vähän surullistakin.Uskon, että ihmiselle on hyväksi olla, ja uskaltaa olla, riippuvainen toisesta ihmisestä.)
 

Turvassa.

Jotkut kaipaavat alkujännitystä ja -ihastusta aina uudestaan ja uudestaan ja ovat valmiita luopumaan suhteesta, kun tunteet eivät enää tulvi. 

Minä en ole koskaan ollut erityisen innostunut aluista. Ne ovat liian hankalia. Kuluttavia.

Vaikka tunteeni Toivoa kohtaan olivat alkuvaiheessakin huomattavasti hillitymmät verrattuna siihen voimaan, jolla esimerkiksi hyvä ystäväni miehiin ihastuu ja rakastuu, oli suhteemme alku kömpelö ja koliseva (ja alulla tarkoitan nyt ensimmäistä kahta vuotta. Minä olen hidas ihminen.).

Nyt on paljon helpompaa. 

Minusta on ihanaa hymyillä hellästi toisen heikkouksille ja tietää, etteivät ne ole sellaisia, jotka kaatavat veneen. On huojentavaa ymmärtää toisen mielenliikkeitä ja toimintatapoja. On vapauttavaa suunnitella yhteistä tekemistä kuukausien päähän tulevaisuuteen. On hyvä sulaa tuttuun vartaloon, tuntea tuoksu.

En kaipaa pyöriviä sukkia, sekavaa päätä, enkä vuoristorataa. Minä haluan juuri tätä rauhallista hyvää oloa. Minusta tämä on suurinta mitä on. Tämä on paljon suurempaa kuin tuli.

Marianne: Can he love her? Can the soul really be satisfied with such polite affections? To love is to burn - to be on fire, like Juliet or Guinevere or Eloise. 
Mrs. Dashwood: They made rather pathetic ends, dear.
Marianne: Pathetic? To die for love? How can you say so? What could be more glorious? 
(Jane Austen: Sense and Sensibility)